IRC-Galleria

Ei oo inspistä...
Ja mun runosuoni pulppuilee

Unessani aistin sinun läsnäolosi,
Kuulen äänesi ja hengityksesi,
Tunnen kosketuksesi ja se saa minut lamaantumaan,
Tiedät että rakastan sinua,
Tiedät että en voi elää ilman sinua,
Tämä pitkä välimatka on kuin kuilu,
Joka erottaa meidät toisistamme,

Olen odottanut kauan,
Että kohtaisimme jälleen,
Olen niin kaivannut ihanaa ääntäsi,
kosketustasi, kaikkea sinussa,
Kunpa olisit tässä lähelläni,
Kuulisit kuinka sydämeni huutaa,
Kuulisit kuinka se haluaa lähelleen ihmisen,
joka oikeasti välittää,

En voi olla ajattelematta sinua,
vaikka haluaisinkin ajatella jotain iloista,
se sattuu aivan liikaa,
Haluan tulla luoksesi,
Haluan olla jälleen vapaa,
Tuntea hymyn kasvoillani ja kaiken,
kaiken sen mistä voin nyt vain kuvitella,
Mutta se on mahdotonta,
sillä sinä olet aivan liian kaukana ♥

Kutsun sinua.
Katsele ympärillesi.
Ota kiinni kädestäni.
Kulkekaamme eteenpäin.

Menneisyys takana, uusi maailma edessä.
Kulkekaamme eteenpäin.

Katso eteenpäin. Mitä näet?

Mahdollisuuksien ovet aukeavat.
Kirkas valo pääsee sisälle.

Astun sisälle kauniiseen maailmaan.
Taas on tehty uusi valinta.
Taas on kehitytty.

Matkallani on vielä monia ovia, monia mahdollisuuksia.
Matkustan ja kehityn.

Elämä on kasvamista, elämä on kehitystä, elämä on täynnä muutoksia.

Näen elämässäni ihmisiä. Ihmisiä jotka joskus menetin.
Etenin liian nopeesti ja tein virheeni.
Tunnustin rakkauteni, mutta se oli virhe.
En ymmärrä, en tiedä miksi, mutta se oli virhe.

Näen nämä ihmiset edelleenkin elämässäni... vaikka todellisuus on muuta.

Odotan ja toivon. Sydämeni hekumoi vieläkin, enkä voi unohtaa.

Ystävyys ei kerennyt edes alkamaan, ennen kuin se jo loppui.

Silti näen ja koen nämä ihmiset joita rakastan, vaikka olen nyt yksin...

Onneksi minulla on omat kaverini, mutta nämä kaksi tärkeää menetin heti alkuunsa...

Ehkä saan vielä mahdollisuuden, ehkä joskus tajuan että "se" ei ollut virhe...

Ehkä he joskus näkevät sieluuni, ehkä joskus voimme aloittaa alusta ja olla ystäviä...
Ehkä kaikki muuttuu...

Sillon oli sillon, nyt on nyt...

Määrittelen itseni tekojeni mukaan.
En niiden joita tein vaan niiden joita teen nyt.

En olisi mitään ilman menneisyyttä, mutta en olisi mitään ilman tätäkään hetkeä.
Ei pidä juuttua, menneisyyteen puuttua...

Nyt sukellan eteenpäin, muokkaudun ja muutun.
En ole enää sama ihminen, olen uusi ihminen ja muutun joka sekunti.

Jokainen sekunti soluni uusiutuvat. Fyysisesti olen täysin uusi ihminen, eri kuin vuosi sitten, eri kuin sekunti sitten.
Jokainen uusi ajatus muuttaa henkistä minääni. Henkisesti olen täysin uusi ihminen, eri kuin vuosi sitten, eri kuin sekunti sitten.

Samanlaisuus on illuusio, pelkkää vertailua menneisyyteen.
Kuolen ja synnyn joka sekunti.

En arvostele ihmisiä niiden menneitten tekemisien mukaan. Siihen pyrin.
Ihmiset muuttuvat, ajat muuttuvat ja kaikesta oppii.
Katson ihmistä nyt, katson mitä nyt tapahtuu ja annan mahdollisuuden.

Elämä on kehitystä, loputonta muutosta kohti jotain suurempaa ja parempaa.
Pimeydestä valoon ja masennuksesta rakkauteen.

Ole ja loista.
Elä ja ole jotain toista, jotain uutta.

Muutu ja kehity, uusiudu ja muokkaudu.
Elä tätä hetkeä...

Sillon oli sillon, nyt on nyt...

Muistan tämän hetken, kurkotan siihen nyt.
Otan kiinni tunteesta, kurkotan syvälle.

Palaan samaan tunteeseen ja liu-un eteenpäin liukkaasti, samalla salamankirkkaasti muistaen tämän hetken tärkeyden.
Ajattelen ja koen itseäni, samalla nähden tämän hetken jalouden.
Muistutan itseäni valehtelematta ajatuksistani, samalla nähden valon kirkkauden.

On joku muuri jota en näe. Ehkä se on niin ohut.
On joku este jota en koe. Ehkä sitä ei olekkaan olemassa...

Missä olet sinä jota voin rakastaa?
Missä olet sinä joka minua rakastaa?

Mieleni erämaahan
minä jo vuosia sitten eksyin,
sinne missä keväät ovat harmaita
ja tuuli lehtiä raastaa syksyin

Ryteikköjen läpi korpimetsään
minä tieni raivasin silloin,
auringon parina päivät tanssin
– kuu katsoi syyttäen illoin.

Satoi ja ei satanut
sammalmatto kastui ja kuivui.
kaikki oli nopeaa ja minä hidas,
ahven käsistäni kaislikkoon luisui.

Tunturit, suot ja korpimaat
– kaikki ne samosin,
sokeasti elämän tielle
minä etsijä vain janosin.

Kohti kauniita sointuja, rakkauden aalloilla surffaten.
Kohti kirkasta loistoa, eteenpäin kulkien.

Maistan ilmassa mansikan, tuon makean marjan.
Haistan nyt himon, tuon kauniin ja kirpeän.

Hän minulle tietä näyttää.
Onko se oikea kulkea?
Siitä otan selvää...

Kuin potkulauta, eteenpäin kuljen.
Kuin uninen orava, silmäni suljen.

Tiedän, että ei ole mitään pelättävää.
Koska minä määrittelen mitä pelätä.

Pohjalla on käyty, mutta pinnalle noustu.
Itselle hävitty, mutta voiton malja juotu.

Juhlistan tätä liikkuvaa hetkeä, teen sen aina.
Rakastan seikkailua, tätä retkeä, teen sen aina.

Ja meitä ei estä mikään eikä kukaan.

Rakkaus valon virtaa kuljettaa.
Pimeys koitti pelottaa.

Pelot ja viha illuusiota vain.
Rakkaus, ilo ja nautinto, niistä mä turvan sain.

Me uimme virrassa rakkauden.
Me näemme valon kirkkauden.

Jotkut kuitenkin vain uinuvat, itseään huijaavat.
Pian hekin heräävät aamunkoitteeseen, auringonpaisteeseen.

Katso kohti valoa, kulje valossa, ole valo.
Sukella siis kohti valoa, sillä sieltä löydät oman tiesi.
Tässä jossain piilee viisauden siemen... se olet sinä.