tässä,eilen illallako se nyt oli, mä sain hirveesti uutta toivoa elämään. yks tärkee ihminen tekstaili mun kans elämästä, ja sai mut uskomaan taas hetkeksi, että elämä on hienoa, edes on ehkä jotain, jota odottaa. Mut minne se toivo aina välillä katoaa? Mitä sille toivolle tapahtuu, enne ku se taas jostai astuu esiin, ja miks täytyy aina sattua jotain, että se herää?Miks se vain ei voisi olla pysyvä asia elämäs? Tottahan sitä aina täytyy jonku verran olla, ei kai sitä muuten tässä enää mitää tekis, mut miks sitä ei välillä huomaa ollenkaan? Silloin, ku mä sain uudenlaista toivoa, tai sit vaan opiin huomaamaan sen piilos olevan, kuinka vaan, sillo mä näin tähdenlennon pitkästä pitkästä aikaa. mä olin niin onnellinen just sillä hetkellä, ettei osaa sanoin kuvailla. Se näytti mulle vielä, et elämällä on suuria ihmeitä jaettavana. Ehkä, mut sen jotenki kummasti unohtaa, ku tulee joku pienki mutka matkaan.Ne ihanat hetket ja asiat, pitäis aina saada jonnekki muistiin hienosti ylös ja tallentaa jonnekki selkäytimeen, että ku tulee niitä pieniä, tai sit isoja asoita, ne ihanat jutut vois kaivaa sieltä esiin, ja unohtaa ne pahat jutut ja muistella vaa, kuinka ihanaa elämä välillä onkaa. mennä niiden muistojen avulla yli, niistä kamalista jutuista. Miks ihmees se ei oo mahdollista? Ei ainakaa useimmite. Ku mä näin sen tähdenlennon, mä tein toiveen, ihan vain siksi, että just sillä hetkellä halusin olla taikauskonen ja just sillä hetkellä, se teki mut niin onnelliseksi, että voi hetken vielä leikkiä pientä viatonta lasta, joka uskoo sellasiin taikoihin. Just sellasia pieniä asioita, jotka tekee onnelliseks, pitäis pystyä muistamaan sillo ku on sateinen, tuulinen synkkä päivä ja olo on kurja. Sillon se piilos oleva toivo, nostais taas hetkeksi päätänsä ja kaikki tuntuis taas vähän paremmalta.