IRC-Galleria

Anna
vähän
Rakkautta.

Siinä se kaikki on. Tiivistettynä.
Joskus aloin miettimään,
että mitäpä sitä 'turhaan alkaisi etsimään ketään viereen, kulkemaan yhdessä.
Kunhan on kavereita, nehän riittää.
Tässä on kuitenkin aikaa olla, ja odotella sitä aikuisuutta.
Että kyllä se 'oikea' silloin löytyy.
Mutta ei sitä oikeaa ole edes olemassa,
jokainen varmaan tietää, että se senhetkinen tuntuu aina sillä hetkellä oikealta ja ihanimmalta.
Rakkaushan on pysyvää, vain kohde vaihtuu..
Aloin pelkäämään rakastumista.
Ajattelin vain, että miksi rakastua,
kun mikään ei kestä ikuisesti.
Niinhän se on, ei mikään kestä.
Sitä alkaa olemaan niin katkera. Kun tuntuu, ettei omalle kohdalle osu ketään, 'kaikilla muilla on joku' Alkaa tuntemaan vihaa rakastuneita kohtaan, Alkaa ärsyttää käsi kädessä kulkevat ihmiset. Ihmiset suutelemassa toisiaan, ja vannomassa rakkautta toisilleen. Vaikka juuri sitä itse haluaa. Sitä on kokoajan vähän varuillaan,
ja miettii että ei saa retkahtaa kehenkään,
kun lopussa tulee kuitenkin paha mieli.
Mutta millaista elämää se sitten on?
Ettei edes uskolla päästää ketään lähelle?
Ettei uskolla vaan antautua ja RAKASTAA?

Anna vähän rakkautta.

Siinähän se on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.
On tullut kauhea läheisyydenkaipuu.
Olisi niin ihanaa,
kun joku olisi vieressä ja antaisi rakkautta.
Halaisi, kun on paha mieli.
Pussaisi, kun siltä tuntuu.
Lämmittäisi, kun on kylmä.
Ja se kaikkein tärkein:
Välittäisi, kaikesta huolimatta,
eikä haluaisi päästää irti.

Mutta perhana!
Kun pitää olla niin helposti kiintyvä.
Heti, kun päästää mukavan ja ihanan ihmisen iholle,
sitä alkaa miettimään, että jospa tässä olisi se.
Se ihminen, joka musta pitää huolta.
Ja sitten tulee taas. Pettymys.
Jaa. Se oli taas yhden illan juttu,
'Jos pysyttäs vaan kavereina.'
Joo kyllä se mulle käy,
Mä kun vaan ajattelin rakastua suhun.
Siksi kai sitä alkanut niin varovaiseksi.

Ei mihinkään...