Sitä miten kaikki vaan etenee omalla vauhdillaan, kiirehtimättä ja kuitenkin koko ajan hoppu päällä..
Kävin miettimään asiaa myös puiden kannalta.. ^_^'
Ajatellaan näin:
Olen pieni koivun siemen, joka putoaa puusta.
Pyörin ja hyörin ympäriinsä ilmassa tuulen hellässä syleilyssä.
Sitten putoan. Putoan kovaa ja se todellakin sattuu enemmän kuin kukaan voi kuvitella.
Enemmän henkisesti kuin fyysisesti.
Vajoan pikkuhiljaa maahan, sen sisään, suojaan kaikelta.
Samalla alan kasvaa.
Pitkät ohuet juuret lähtevät hitaasti ja varmasti kohti kaiken keskustaa.
Vuosi vuodelta ne etenevät ja kasvavat.
Ja kun vihdoin enää vain peruskallio erottaa minut kuumasta maan sisuksesta, aloitan sen mikä on tarkoitukseni.
Lähden nousemaan ylöspäin, työnnyn ulos, raikkaaseen ilmaan.
Kasvan ja kohoan, ensin hauraana, koko ajan voimistuen.
Huojuen tuulessa ja täristen sateessa.
Palellen pakkasella tai lepäillen auringossa.
Mutta vuosien saatossa saan itsekin huomata, kuinka nuoruuden ruma ja ruskeanharmaa sävy tuohestani on pyyhkiytynyt kauniin valkoiseksi.
Olen edelleenkin vain muutaman metrin pituinen, mutta kasvan koko ajan.
Vuosikymmen eteenpäin ja olen jo muiden pituinen, vain ohuempi.
Kylkeni ovat kauniin valkoiset, mustin raidoin.
katselen hiljaa humisten vanhempia, joiden valkoinen runko on saanut kellertävän sävyn.
Näin minä jatkan kasvuani, kunnes olen vanha ja käppyräinen.
Näin minä nautin niin leppeästä kesätuulesta, joka soittaa oksillani kauneinta koskaan kuulemaani balladia.
Balladia rakkaudesta meitä kohtaan, minua ja sinua kohtaan.
Laulua siitä kuinka yhdistymme ja eroamme, Miten elämämme elämme ja kuinka elivet ennen meitä olleet..
Tähän päätän tämän mietiskelyhetkeni..
Lähden nimittäin saalistamaan pankkikorttiani.. ^.- ^^'