IRC-Galleria

Kaksi ihmislasta elämän Tiellä. — He olivat kulkeneet yhdessä, katsoneet elämää silmiin ja nähneet, että se on iloa ja onnea. Ei yksikään pilvi ollut peittänyt heidän onnentaivastaan.

»Olen niin onnellinen ja tunnen, että elämä on harmoniaa», virkkoi toinen elämän Tiellä kävijöistä, hän, jonka katse kuvasti suurta viattomuutta ja lapsen tietämättömyyttä elämän taisteluista. Hän olikin lapsi, kirkassilmäinen onnen lapsi.

Mutta vanhempi ja kokeneempi katseli lasta vierellään ja hymyili.

»Lapsi, olemme vasta kulkeneet ensimmäisiä haparoivia askeleita elämän Tiellä. Minusta tuntuu usein, että tämä maallinen onni ei voi olla pysyväistä.»

Puhuessaan oli omituinen loiste hiipinyt hänen silmiinsä. Siinä loisteessa kuvastui aavistus, että oli olemassa muutakin kuin paljasta onnea. Mutta lapsi ei ymmärtänyt. Hän kiiruhti askeleitaan ja jalat tuntuivat niin keveiltä. Lapsi iloitsi keväisessä auringonpaisteessa ja hän kantoi rinnallaan loistavanvärisiä onnenkukkia.

Suuri Elämän Herra huomasi lapsen viattomuuden. Se levitti suojelevat käsivartensa ja sulki pienokaisen syliinsä. Lapsi tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Mutta vanhempi kulkijoista suuntasi katseensa kaukaisuuteen, etäisiä usvanpeitteisiä vuoria kohti ja hän rukoili itsekseen, puhui Elämän Herralle siitä, joka oli aavistuksena hiipinyt hänen sydämeensä.

»Oi, Sinä suuri Elämä, tahdon täyttää tahtosi. Minussa on herännyt tunne, joka puhuu minulle, että elämä ei voi olla ikuista onnea. Silmäni avautuvat ja järkeni sanoo: katso, kärsimykset tulevat ja sinun on alistuminen kohtalon lain alle. — Sano minulle, Elämä, kerro, mitä on kärsimys?»

Silloin Suuri Elämä kohotti katseensa ja näki ihmisen; ihmisen, joka ei ymmärtänyt kärsimystä. Oliko mahdollista, että maanpäällä saattoi liikkua kaksi ihmislasta, jotka eivät tunteneet Surutarta?

Silloin Suuri Elämä painoi kätensä tämän ihmissielun sydämelle ja puhui hänelle ensi kerran surusta. — Ihmissielu vavahti, sillä hän oli tuntenut Jumalan käden kosketuksen. Nyt vanhempi tovereista ymmärsi, että Surutar kolkutti ovea:

»Hyvä Jumala, miksi, miksi?» Epätoivoissaan ihminen teki, kysymyksensä. Hän seisoi kuin salaman lyömänä tämän uuden ihmeellisen edessä. Ihmissielu oli niin yksin. Hän oli kulkenut hetken lapsen kanssa elämän polkua ja he olivat kuuluneet yhteen, mutta nyt oli heidän erottava. Onnen lapsi oli jollain ihmeellisellä tavalla joutunut kauemmas hänestä.

Mutta Surutar kolkutti yhä ovea ja pyrki sisälle. Äkkiä suuri kauhu valtasi ihmissielun.

»Älä tule, miksi tulet onneani särkemään. Katso, olen ollut kuin yhtä lapsen kanssa ja olen rakastanut onnea. Miksi en saa tuntea iloa?»

Nyt Surutar puhuu hänen sielunsa kammion kynnyksellä:

»Ihminen, katso elämää ympärilläsi, etkö näe, että ihmislapset ovat kärsimyksen lapsia. Etkö ymmärrä, että elämä on koulu; koulu, jossa opimme ymmärtämään vähitellen ikuista onnea. Tie ikuiseen onneen vie kärsimyksen portin kautta. Minä täytän Suuren Elämän tahtoa, olen Hänen palvelijansa.»

Silloin ihmissielu vavahti ja hän irrotti kätensä onnen lapsen kädestä ja sanoi hiljaa alistuvaisena:

»Lapsi, jää hyvästi! Surutar on tullut.»

Nyt jäi ihmissielu yksin ja Surutar astui hänen sielunsa kammioon. Oi, mitä tuskia hänen täytyi kärsiä. Ei lepoa, ainaista kulkua synkässä korvessa, ainaista oppimista elämän ankarassa koulussa. Monasti sielu ei ymmärtänytkään Surutarta. Hänen rintansa oli täynnä ahdistusta. Tässä suuressa ahdistuksessaan kääntyi sielu uudelleen Suuren Elämän puoleen ja kysyi epätoivoissaan:

»Miksi, miksi elämä on taistelua, mistä voin saada lepoa? Ohjaa minut takaisin onnen lapsen luo.»

Silloin Suuri Elämä johdatti sielun lapsen luo. Mutta lapsen vierelle oli tällä ajalla jo Surutar ennättänyt, ja ihmissielu näki, miten onnen lapsi itki. Nyt tunsi sielu yhä syventyvää tuskaa, ja hän painoi päänsä käsiinsä, sillä hän ei voinut katsella onnen lapsen kyyneleitä. Ihminen kuuli jälleen Suuren Elämän puhuvan:

»Tällainen on jokaisen ihmisen kohtalo maan päällä. Yksikään ihminen ei voi olla täydellisesti onnellinen, ennen kuin Jumalan Poika, ikuinen Rakkaus on astunut hänen sydämeensä. Sinä pyysit minua selittämään kärsimyksen mysteerion ja olen lähettänyt Sinulle Suruttaren. Ole rauhallinen ihmislapsi, olen näyttävä Sinulle mitä todellisuudessa kätkeytyy kärsimykseen. Olet näkevä, että jumalallinen valo loistaa Suruttaren sydämestä.»

Ihminen tunsi jälleen Jumalan pyhän käden kosketuksen sydämellään ja hartaana hän painui polvilleen. Rauha laskeutui hänen ylitseen ja Rakkaus hänen sydämessään puhui:

»Jumalani, tahdon täyttää tahtosi. Minä tunnen, oi Suuri Elämä, että kärsimys vie todelliseen, jumalalliseen onneen. Tunnen, että Rakkaus on suurin, pyhin voima ja sen on Onnetar ja Surutar yhdessä kylväneet pienenä siemenenä sydämeeni.»