IRC-Galleria

kello viimeistä kierrostaan kiertää.
Jokin kumma sydäntäin hiertää.
Miksi en voinut sinulle virhettäin myöntää,
Ja vain siksikö piti kaikki ympäriltäin kauas työntää.
Että voisin paholaisen sielustaan löytää.

Eikö kukaan enää voisi kattaa minulle uutta pöytää
Ja pystyisinkö täältä kaukaa yhä kotiin löytää.
En enää tahtoisi tavata yhtään ihmistä kylmää.
Vaan kerrankin elää mieleistäni elämää.

kello viimeistä kierrostaan kiertää.
Kivi kengässä hiertää.
En voi sitä kieltää,
liian kauan olen oman elämäni painajaisia joutunut sietää
ja siksi viimeinkin minut pois jo täältä viekää.

särkynein lausein herätän henkiin
sen mitä eniten pelkäsin
lasista tehtyihin tanssikenkiin
kai aikoinaan jalkani asetin

vei tanssini mukanaan sinutkin varmaan
kun annoit unohtaa pelkoni syyn
nyt ojennan takaisin vapauden armaan
ja vuoksesi oman onneni myyn

niiden lasisten tanssikenkien lailla
särkyy ääneni katkeriin kyyneliin
jään eteesi mykkänä, sanoja vailla
en kykene viisaisiin päätöksiin

mutta tämä päätös on itsensä tehnyt
se meitä tarkkaillen valmistui
se on sinusta vapaudenkaipuusi nähnyt
ja sen miten minussa suru ui

on aika lopettaa viimeinen taisto
vaikka sanomatta kai paljon jää
jäi rakkauden alle se suojeluvaisto
mutta nyt sen on aikansa nostaa pää

siis lähde kun teen sen helpoksi sulle
minut jätä nyt vielä kun kestän sen
ehkä yö on hellä haavoitetulle
pimeys syliinsä sulkee yksinäisen

kipeästi kolahtaa nimesi kaiku
ikkunalasiin ja takaisin

säpsähdys hereille
unesta josta ei muista kuin sinut

hien haihtuessa hiljalleen
hän koskettaa tyhjää tilaa vierellään

katonrajaan kerääntyvät sanojesi varjot
ja katoavat uniksi eilisestä

"aamut eivät ole enää kuten ennen"
hän ajattelee

kääntää kylkeään
ja nukahtaa uudelleen

Menetin sinut jo kauan sitten,
tuntuu vain siltä, että se oli vasta eilen.
Tämä kaipaukseni ei ehkä kuole koskaan,
tunnen edelleen tuoksusi, kosketuksesi, suudelmasi.

Näin kuinka otteesi kädestäni haihtui,
sen lämpö oli hetkessä ohitse.
Tunsin vain kuinka pidin kädessäni kättä joka ei tuntunut enää miltään,
silti tunsin sydämessäni sen rakkauden ja kaipauksen joka tulee meillä aina olemaan.

Suutelin vielä kerran huuliasi, halasin sinua vielä kerran, puristin kätesi kättäni vastaan ja tiesin,
ei meitä kukaan enää erota.
Olisimme ikuisesti yhdessä!

Pyyhein silmistäsi viimeisen kyyneleen, kosketin sydäntäsi ja poistuin huoneestasi!>

Jos huomista ei tulekkaan,
en voi sanoa kuinka kaipasin,
en voi sanoa kuinka halusin,
et voi tuntea kuinka kosketin.
Jos huomista ei tulekkaan,
ei ole minulla enää mitään.

Jääkö minulle edes muistoja,
jos en huomista kohtaa?

Jääkö minulle enää haluja -
elää tätä elämääni yksin.
Jos sinua ei olisikaan.

Tunnen vielä kosketuksesi,
tunnen vielä suudelmasi,
tunnen vielä halusi,
tunnen vielä katseesi.

Tunnenko enää näitäkään,
jos ei sitä huomista olisikaan?>

Minä inhoan tätä kaikkea roskaa,
roskaa joka täyttää elämän,
elämän jota täällä kulutan.

Inhoan tätä maailmanlaitaa,
täynnä se on samaa roskaa,
jota pursuaa edessäni.

Turha sitä on siivota,
ei se lähde edes pois.

Tuskaa minä inhoan,
sitä inhoan kuin roskaa,
jota sataa saastepilvistä,
jota sataa aina vaan.

Se ei koskaan lopu,
sitä on vaan.

Minä inhoan koko epäreilua maailmaa,
sen tasa-arvotonta asemaa,
sen epäreilua elämää,
kaikki täällä on tuskaa ja roskaa.>

Kuljit tänään ohitseni,
niin olit tehnyt jo usean vuoden ajan.

Istuit tänään kaukana minusta,
kuten olit tehnyt aiemminkin.

Lauloit tänään samassa kuorossa, kuitenkin kaukana,
silti samaa laulua.

Kuljit kotiisi eri reittiä,
vaikka asuimme samassa talossa.

Juhleit illalla eri porukassa,
vaikka olimme samalla luokalla.

Miten saisin sinuun lähemmän yhteyden,
vaikka tiedämme kumpikin että pidämme toisistamme.

Voisinko vain istua viereesi, kulkea kanssasi,
laulaa yhdessä ja juhlia lähekkäin?

Ehkä joku päivä huomaamme sen,
miten paljon välitämme.

Ehkä vielä uskallan sanoa sen,
kuinka paljon sinusta pidän.>

Koska helvetissä mä voin olla varma,
että sä rakastat mua,
tai että sä edes tykkäät musta?

Voisitko sä edes joskus edes katsoa mua päin,
avaisitko edes joskus oven mulle?
Miksi sun täytyy vaan olla niin kuin mua ei ois,
täytyykö munkin unohtaa sut?

Onko sun pakko aina nälviä ja puhua musta pahaa,
vaikka oikeesti tunnetkin ihan jotain muuta.
Miksi sä teen niin?

Koska mä en ole sulle koskaan sanonut mitään sellaista jota sä sanot musta,
niin miksi teet niin?
Haluatko sä vaan osottaa että oot kovis,
vaikka mä tiedän että et ole.

Sähän rakastat kaikkea hempeetä,
sä rakastat romanttisia hetkiä.
Yksikin ilta tulit elokuvista ja itkit,
miksi teit niin jos kerta olet kovis?

Eilen kun lähetin sulle tekstiviestin jossa kerroin mitä tunnen,
niin et sä siihen vastannut, tai olisit vastannut mutta olit kaverisi kanssa yhdessä ja nauroitte mulle,
kyllä mä sen tiedän.

Koulussa kuitenkin salaa hymyilit mulle,
se tuntui hyvältä koska tiedän mitä oikeasti ajattelet.
Sä et vaan halua menettää mainettas koulun kovimpanan kimmana.
Ehkä ymmärrän sua,
mutta enemmän ymmärtäisin jos sanoisit tunteesi.

Ehkä joskus säkin huomaat millainen todellisuudessa olet,
kaikki muut sen jo on huomanneet.
Mä kuitenkin haluan sut vaikka et olisikaan kovis,
koska en ole itsekään,
en kuitenkan ole mikään nössökään.

Mä vaan pyydän,
että sä lähettäisit jonkun viestin mulle ja kerrot kuinka paljon sä oikeasti välität,
jos välität.

Sä kuitenkin kiusaat mua koska pidät musta,
moni sen on huomannut, ja ehkä joskus säkin sen huomaat.

>

Eilen taas palasit mieleeni uudelleen,
kysyit vain minulta, miten voin?

Mitä siihen voisin vastata muuta kuin,
että olen vain odottanut sinua!

Kosketit hennolla kädelläsi poskeani,
ja annoit tuulahduksen käydä lävitseni.

Katsoin silmiäsi jotka hymyilivät minulle,
aivan kuten silloin ennenkin,
silloin kun lähdit täältä pois.

Halusin koskettaa huuliasi,
en kuitenkaan tuntenut niiden pehmeyttä,
hymyilit minulla ja sanoit,
minun on nyt aika lähteä lopullisesti,
mutta me näemme vielä,
koska sinä olet minulle tärkeä.

Katsoin valkeaa hahmoa hetken edessäin,
halasin hänen sumun verhoamaa hahmoa hetken,
kuiskasin hänelle ne samat sanat kuin monesti ennenkin,
SINÄ OLET TÄRKEÄ!!>

Minäkö se olen yksin joka katsoo tyhjyyttä silmiin,
tyhjyyttä joka piirtää ikävää kuvaa minusta sydämeen.
Olen vain yksinäinen poika joka ei tunne sisintään,
olen vain se pieni pojan nulikka joka silloin rikkoi ikkunasi.

Yritin kyllä heittää sitä kiveä hiljempaa,
en vain kyennyt siihen, sisälläni oli sitä voimaa,
jota juuri nyt tarvitsisis kun hädän hetkeni on suuri,
nyt se voima on kuitenkin poissa, ehkä kulutin sen silloin.

Olen edelleen se poika, juuri se sama,
se sama jota sinäkin silloin katselin läpi särkyneen ikkunan.
Vaikka kuinka keräsin sirpaleet maasta ja säilytin ne,
en saanut sinua, mutta ne sirpaleet ovat tallessa.

En saanut kuitenkaan niitä kaikkia talteen,
mutta ne jotka sain on uusi ruutu elämässäni,
uusi kirkas suoja kaikkeen mitä teen.

Joskus vielä palaan sinne ja etsin ne loputkin,
etsin sen talon josta katsoit,
etsin sen ikkunan, ja etsin ne särkyneet sirpaleet.

Kokoan niistä täydellisen elämän,
paloista lasisista joita kerran kosketin.