IRC-Galleria

voisinko joskus edes hetkeksi vain pysähtyä ja olla edes hetken
paikoillani?

voisinko edes joskus olla minä?

miksi on niin vaikeaa jaksaa olla ja miksi pitää aina yrittää ja
kantaa jotain taakkaa?

miksi minun aina pitää kantaa jotain taakkaa ja ottaa kaikki niin
vakavasti?

miksi en voi olla onnellinen toisten puolesta, miksi minun pitää aina
olla niin mustasukkainen jos joku toinen on löytäny onnen vaan minä
en?

enkö voisi antaa olla ja lakata etsimästä sitä oikeaa?

miksi helvetissä olen vain kaikille joku vitun ystävä joka vaan
kuuntelee toisten ongelmia, ketä kiinnostaa minä?

kuka kysyy kuinka minä voin ja mitä minä haluan?

voisinko edes joskus olla itsekin onnellinen ilman yksinäisyyttä?

kakki vaan häviää ympäriltäni ja olen taas yksin.

mitä oikein olen tehnyt?

silloin olen vain ollut oma itseni ilman mitään esteitä!

miksi kukaan ei voi tajuta sitä?

voisinko edes joskus vain lähteä sanomatta kenellekään mitään?

kadota jonnekin ja katsoa kaukaa kaipaako kukaan minua?

silloin tietäisin olenko oikeasti minä vain jotain jonka voi unohtaa
jonnekin ja ottaa taas käyttöön kun sitä tarvitaan.

en jaksa olla enää esine joka lojuu nurkassa.

haluan olla jollekin jotain muutakin.

haluan että minusta välitetään ja haluan olla joku tärkeä jollekin.

mutta miksi se on niin vaikeaa?

miksi en voi löytää itselleni sitä onnea jonka muut ovat löytäneet?

olinko silloin onnellinen kun minulla oli joku jota rakastin? olin
mutta miksi tein päätöksen että menetin hänet?

nyt kadun sitä mutta turhaan en voi saada sitä enää takaisin ja sen
takia saan kärsiä yksinäisyydestä enkä saa enää osakseni onnea, jota
niin kovasti kaipaan.

mutta eikö meistä jokainen kaipaa onnea?

eikö se ole asia jota oikeasti etsimme elämässä, eikö se ole elämän tarkoitus?

mutta miksi juuri minä?

miksi miksi miksiÂ… .

en enää jaksa olla yksin ja onneton.

entä mikä siinä on jos löydän jonkun niin tärkeän ja ihanan ja olen
sitä samaa myös hänelle, miksi sitten emme voi olla muuta kuin
ystäviä? miksi joskus sanoin että se on ok? jos en pysty elämään ilman
sitä ihmistä eikä se ilman minua? miksi emme uskalla yrittää elää
yhdessä? mikä siinä oikein on? miksi? ja sinä sanoit että et halua
menettää minua ystävänä, ethän sinä menettäisikään vaan olisin sinun
oma kokonaan. jos siitä ei mitään tulisi emme menettäisi toisistamme
kuin osan, jos sitäkään. ei elämän niissä asioissa ole niin paljoa
menetettävää. vai onko?

voisinko edes joskus olla hetken sinun omasi? hetken sinun ja sitten
minä lähden jos sinä sitä halut?

sanoit ettei meistä koskaan tulisi muita kuin ystäviä
ymmärsin sen olimme liian samanlaisia kutakuinkin
sanoit niin kaikille, jotka epäili jotain muuta
mutta joka kerta kun sanoit niin sisälläni tuntui
kerta kerran jälkeen pahemmalle
en voinut uskoa että tarkoitit sitä
en voinut uskoa että meille kävisï niin
sillä jos minulla oli joku sinä sanoit pahasti minulle siitä
kuin mustasukkaisena
silloin kuin sinulla oli joku sanoin samaa ja emme vaan pystyneet
olemaan erillämme
tajusimme vaan liian myöhään

Kylmissään on raukeaa.
Jos vaan välillä voisi
saada lämpöäkin jostain.
Jonkun tekoturkista,
nuhruisista villakuiduista.

Miksi me emme ikinä lennä talvea karkuun?
Joku väittää
SIIVET EIVÄT KANNA.
Minä nauran kuluneille sanonnoille.

Rakas,
liimataan siivet kuntoon.
Erikeepperiä tai
Pirkan paperiliimaa.
kuumaliimapyssyllä itsemurha.

LEIKISTI VAHVAT JÄÄVÄT KUITENKIN TÄNNE.

Niin ja minä tietysti jään.
Ketä voi syyttää,
jos talvi syö minut pois täältä?
Minä jäädyn siniseksi
ja unohdan miten puhua.

BENSAA JÄRVEN JÄÄLLE.
POLTETAAN SE POIS.

Sisimmässä loputon tuska
kuin tyrehtymätön haava

Veripisarat putoilevat hiljaa

Katkeruuden kyyneleet
polttelevat rintaa

Liian kiire kaivaa hautaa
kuopastansa huutaa

Syntisesti
itseään pieksee

Maailmalle nauraa

Miten monta sanaa tarvitaan,
miten paljon aikaa?
Miten kauan jaksan yrittää sinua ymmärtää,
miten kauan jaksan selittää?
Jos et halua nähdä totuutta,
en voi sinua pakottaa siihen.
Mutta minä näen totuuden,
minä myös tiedän sen.
En rakasta sinua.
Olin heikko,
sinä osuit tielleni.
Autoit minua,
sokaistuin,
luulin sitä rakkaudeksi,
mutta se ei ollut sitä,
se oli hetki jonka aikana ymmärsin ajatusmaailmani.
Minä en välitä rakkaudesta,
en välitä siitä mitä tunnen ketäkin kohtaan.
Tunteet on,
mutta olenko minä.
Tahdon vastauksia kysymyksiini,
en tarvitse sinua saadakseni niitä.
Ainoa mitä tarvitsen on kuolema,
sillä tiedän sen joskus olevan kohdallani,
tiedän että se on.
Tahdon ennen sitä selvittää,
olenko minä ennen kuolemaa.

Muistojen jäljet painautuneina lumeen.
Suuret hiutaleet leijailevat maahan,
hento tuuli kuljettaa niitä hellästi alas.
Moistoni hautautuvat lumeen.
Tahtoisin kurkoittaa takaisin,
ottaa talteen edes pienen palan muistoja,
kaikkein kauneimpia.
On matkaa niihin vain vähän,
silti en voi tavoittaa,
niin kaunista kuin lumi on,
se muistoni nyt on haudannut.
Istun hangelle,
unohdan,
jää taakseni pelkkää tyhjää,
nyt uusia muistoja rakennan.

Istuu rannassa,
ei haittaa,
vaikka vesi piiskaa kasvoja.
Muistot,
ne viiltävät syvältä.
Sanat,
ne kaikuvat mielessä.
Myrsky raivoaa.
Antaa veden huuhtoa,
viedä mukanaan muistot,
viedä mukanaan sanat.
Myrsky.
Nauttii ilmasta,
se on raikas.
Salamoi yö,
on valon välähdyksiä,
hetkiä sekunnin mittaisia.
Istuu rannassa.
Myrsky.
Vesi piiskaava.
Puhdistuu sielu.
Huuhtoo vesi veren,
joka vuotaa viilloista muistojen.
On poissa muistot satuttavat,
syvältä viiltävät.
On mieli hiljaa,
ei sanoja kaikuvia.
Nauttii myrskystä,
pelastuksesta.
Myrsky,
pelastus.
Niistä on tullut yhtä.
On syntynyt uudestaan,
syntynyt myrskystä.

Kaikista tunteista, kaikista tottumuksista
Ja siitä raastavasta rakkaudesta
huolimatta,
Jossain vaiheessa unen ja valveen välillä,
huomaa ettei enää jaksa,
ei enää jaksa välittää.
Yhtään mistään tai kenestäkään.
Kaikista vähiten itsestään.
Itsensä ensimmäisenä
unohtaisi jos voisi.
Ja voisi sulkea korvansa kaikelta
tuolta, noilta sanoilta
jotka ei jaksa enää kiinnostaa.
Katoa pois, tai katoan pois.
Kummin vain.
Kunhan tämä kidutus loppuisi.

Emmekä etsisi vastauksia enää
turhaan.

Herään harmaaseen aamuun,
kylmissäni pukeudun,
johonkin kaapuun.
Kellossa on ruma ääni,
saisinpa vielä tyynyyn kallistaa pääni.
Oi vapausÂ…

Lapset kiljuvat vaatteita ruokaa,
minä ihmeissäni huokaan.
Olisipa käsiä edes kolmet,
niin ei näin sekaisin menisi sormet.
Oi vapausÂ…

Puhelin piippaa,
läheltä liippaa.
En ehdi vastata,
kun pitää perhettä passata.
Koirakin haukkuu,
kyllä kohta ovet paukkuu.
Oi vapausÂ…

Tulisitko tänne,
veisitkö sinne.
Olisi niin mukava,
kun olisit mukana.
Ajatukseni harhailevat,
toisiin maailmoihin karkailevat.
"Tietysti tulen!"
Oi vapausÂ…

Auto on hajalla,
tuolla jossain pajalla.
Saanpahan kävellä,
rauhassa metsissä vaellella.
Olematta tavattavissa,
vain lintusten äänet korvissa soiden.
Oi vapausÂ…

Sinä sait sen työpaikan,
minäkö aivan.
En ollut varautunut,
olinhan ollut niin lamautunut.
Minä luonnonlapsi,
pääsin sinne asti.
Kuinka onnistun,
aikatauluihin sopeudun.
Oi vapausÂ…

Hiljaa painan oven kiinni,
otan vauhtia askeliini.
Poskeni punaisina aivan,
löydän perille vaivan.
Istun hiljaa ja kuuntelen,
kun saapuu rauha sydämeen.
Tähän jään en enää mihinkään mee.
Vihdoinkin vapaus!

Sinusta on jäänyt syvä arpi elämääni.
Arpi joka ei koskaan umpeudu,
vaan repeää auki uudestaan ja uudestaan.
Aina kun nään sinut ja sen tytön kahden,
arpi alkaa repeillä taas auki ja minä olen taas surullinen.

Sinä et välittänyt minun tunteistani, vaan hylkäsit minut.
Hylkäämisesi jätti minuun tyhjyyden josta vähitellensyntyi arpi,
arpi joka ei koskaan parantuisi kunnollaÂ…