IRC-Galleria

Kotkat kirkuvat ylläni; tuuli on jäätä ja rautaa,
tulta en missään näe: oma tahtoni lämpöä antaa.
Tähtään vuoren huippua kohti, ja siellä on kaikki.
Kultaa hohtavat ylhäisen talon tornien huiput.

Taakseni jäi puutarhojen peittämä vehreä laakso.
Siellä en voinut nauttia mistään, turhia kaikki.
Saastunut on koko maa, torakat sitä riipien syövät.
Tahraton olkoon sieluni - syntymäpaikkani hylkään.

Olkoon suuntani luonnoton, pois petojen varovaisuus.
Tahdon enkeli olla, en tyytyä voi vähemmästä.
Taas otan askelen voittoa päin, tämä on lopullista.
On katumukseni hiljennyt, tämä on rakas tieni.

Tuokoon huominen vaikeudet, tien saa sumu peittää.
Tieltäni kultaiset ovet aukeavat jokin päivä,
vaikka nyt kuuraan peityn ja muuri on sulkenut tieni.
Valtava on minun onneni, kun valitsin tämän herran.

Hei varokaa humalaista! Hän kaiken on nähnyt ja luonut.
Hän kiroaa lähes kaiken ja säästää iskevän tuulen.
Tarvitseeko hän ystävän neuvoja, tai sylin turvaa?
Tie on ainoa rakkaus, itseltään ilon kieltää.

Hän oli vain joku hullu ja vain kuvitelmia palvoi.
Eikä hän matkoillaan *nähnyt*, hän on sokea.

Vie ylöspäin yhä tieni, en pilkkaa kuuntele yhtään.
Vain oma suuntimatähteni voi olemukseni täyttää.
Taistelen tuhkaa vastaan jäisten liekkien alla,
toistelen: "En ole tuomiovaltasi orja, en suostu!"

Saatan murtua, käyköön siis niin, kunhan en taivu.
Saankohan koskaan palkkaa tästä, en piittaa.
Taistelen taistelun vuoksi ja henkeni kunnian vuoksi.
Tietenkään en iltaisin voi juhlia viettää.

Miehiin haavoja iskettiin, oman itseni silvoin.
Tuskani on pahat henget ja Houreen kutsunut tänne.
Tuulikin pilkkaa: "Ei tätä matkaa kannata jatkaa.
Mielesi ei ole vilpitön, kun sotalauluja laulat".

"Taivaan valloitat, luot nahkasi kuin jokin käärme.
Kuitenkaan et täysin vanhoja riittejä hylkää:
kukkulan päällä on uhkean Astarten pyhä pylväs:
Piilotat itsesi vain, ei muututa noin jumalaksi."

Pakko on syntini myöntää, vaikka en mieltäni muuta
(kun läpikiero on mieleni, siitä en kärsi):
päälläni vain ohut kerros on kultaa, muuta sen alla.
Katseen nostan tähtiä päin, ylös vaikka en kuulu.

Päivä on nouseva, kun ytimeksi on muuttuva kuori:
kuitenkin etenen, jalkani horjuvat vain.

Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan.
tunnen että voisin ehkäpä tehdä mitä vain.

olen nuori kuin ensimmäiset lehdet puissa.
minulla on ystäviä jotka välittää.
minulla on perhe joka välittää.
mun ei tarvitse olla jonkin kanssa tunteakseni etten ole yksin.
mun ei tarvitse aina olla niin vahva.
mun ei aina tarvitse hymyillä, eikä sanoa että kaikki on hyvin jos
kerran ei ole.

mun ei tarvitse rakastaa jos mä en sitä halua.
on kaunis kevätpäivä, eikai siihen tarvitse lisätä mitään?
mullaon kaikkea mitä mä tarvitsen, sisälläni.
mulla on vapaa sielu.
en vangitse sitä enää koskaan .
en ota sitä mukaani pimeään. koska mä olen vahva…

Minun olisi silloin pitänyt tehdä se. Silloin kun minulla oli siihen
tilaisuus. Annoin sinun luisua läpi sormieni, päästin sinut menemään
liian helposti liian nopeasti, aivan liian aikaisin. Minä pidän
sinusta, minä pidän sinusta todella. Tiedätkö, minä itkin kun sinä
lähdit pois, et sinä tietenkän sitä nähnyt. Olit jo mennyt. Katsoin en
mihinkään ja tunsin kuinka minua sattui heikoimpaan kohtaani, minun
sieluuni. Sieluuni asti en kivun koskaan uskonut yltävän. Mutta niin
kävi, sinne sattui. Kyynel vierähti poskeltani, toinenkin. Sitten
lopetin, en itkenyt enää. Ketään ei huomannut että minua sattuu, olin
pettynyt. Sattuuko sinuunkin? Sattuuko sieluusi asti?

Annathan minulle anteeksi?
Tajusin äsken etä rakastan sinua,se on väärin.
Ymmärrän olen ruma ankanpoikanen, sinä joutsen, minä jään taas varjoon,
parasta vain tyytyä siihen osaan.
Tiesätkö kun joskus on itku kurkussa ja tekee mieli huutaa,minulla on
nyt sellainen olo, en huusa, enkä myöskään itke.
Jätit hyvästit ääneti,kuin kausin perhonen, jään taas kaiken alle.
Olen lapsi, minun ei kuuluisi ajatella.
Näänhän sinut taas huomenna, niin saan pyytää anteeksi.
Kerron, pakko.

En halua mennä kouluun kuulemaan kuinka paska olen, kuinka turha,
minulla on suunnitelma.

HuomennaÂ… . kaikki saa muuttua.

nyt minulla on aikaa.
nyt minulla on aikaa parantaa pientä särkynyttä sydäntäni.
laulusi kertoo miten kauneinkin päivä loppuu.
niin loppuu tämäkin.
vierähtikö poskellesi kyynel? sinun silmäsi, eiväthän ne itke?
luulin että huutaisit perääni jotain,mitä tahansa, et huutanut.
annoit minun valua ulos massan mukana.
en katsonut taakseni,se olisi sattunut liikaa.
ei minua satu enää, kerranhan se vain kirpaisi.
tunnen kuinka vahvistun päivä toisen seuraamana, olen vahva.
voisin lakata hokemasta sitä, pieni sydän, kaipuu, kuinka sattu, kuultu jo?
minulla ei ole muuta sanottavaa, ei kai tarvitsekkaan .
hyvästi tähtisilmäni, aurinkoni, helvettini.

Missä olen missä elän?
Näenkö ainoastaan Jumalan
selän,kääntyneenä kohti,
joka ennen minua johti.
Vastauksia kiitos!
Onko elämän tarkoitus pelkkä siitos,
joka meitä maanpäälle lisää
kiittämään leivästä isää.

Onko elämä uni ja uni
elämää.
Toisinpäin kaiken nähdä voi,
jos haluaa.
Vähät minä tieteestä,
paskat uskonnoista!
Kaikki on vain tarua,
sepitettyä lorua.

Maa tuhoutuu kohta ja
Aurinko räjähtää.
Kaikki tuo on yhdentekevää.
Historiaa muistellaan ja
tulevaisuutta pelätään.
Kukaan ei muista että nykyhetkessä
eletää.

Roskaa kaikkialla lentää.
Kukaan kauneutta ei nää
luonnon taikka eläimen
keskellä ihmisen itsekeskeisen,
joka itsensä tuhoon syöksee.

se käy kipeää
se jättää jäljet muistoihin
se tuo vanhat aijat mieleen

viilto käy kipeää
mutta lopulta helpottaa

se jättää muistoihin jäljet
mutta myöhemmin jäljet häviää

se tuo vanhat ajat mieleen
mutta itku purkaa ne

sitä on vaikea lopettaa
mutta se on helppo alottaa

SE JATKUU PÄIVÄSTÄ PÄIVÄÄN

Sinä kerran minut jätit;
palaviin liekkeihin.
Petrolia sekaan heitit,
suolaa haavoihin.

Minä tuhkassa elin monta yötä.
Levottomuuksissa päivien.
Vaikka hylkäsit minut halveksien,
en sinua vihannut en.

Teit minusta epätoivoisen ja
heikon.
Hukkuvan kuin kalanverkon.
Mitä ihmisestä silloin jää,
jos ei tunne itseään.
Tyhjänä sieluni nään.

Lasken päiviä ja vuosia,
koska tulit koska lähdit.
Ainoo mitä susta sain on
vihan tunne kohti itseäin.

Rumuutta kavahdan.

Istun kalliolla,
tuulen tuivertamalla,
huppariini käperryn
ja annan ajatusteni kulkea.
Villinä ja vapaina,
täällä ja taivaanrannan takana.

Muistan sen unelman,
kauniin, kesäisen unelman.
Joka minusta osan mukanaan vei,
jättäen vain muistoja,
kauniita, kivistäviä muistoja.

Miten yksi katse minut sai onnesta sekoamaan?
Miten se saikaan minut kaiken muun unohtamaan?
Miten yksi katse sai minut onnettomana itkemään?
Ja elämäni onnistui tuo katse arvottomaksi tekemään

I am alone,
alone forever.
I walk in the darkness,
can´t see where I walking.
I scream help,
scream to the sky.
I can´t hear any answer,
only quiet around me.
I´m alone in my world,
dying for my pains,
without any help..