IRC-Galleria

Tähän minä olen rakentanut muurini,
veistänyt kauniit muotokuvat,
kartoittanut kaikki kadut
humalaköynnökset ja tuoksuvat puutarhat vierailleni.
Täällä minun ei tarvitse nukkua yksin kun hämärä saapuu metsiin
ja kissat hiipivät kuin varkaat poluillaan.
Täällä yöt ovat niin sanomattoman pitkiä.

Sen kaiken minkä teit
näin silmistäsi sun
- tiedän kaikki ohi on
ja siksi antaudun.

Pelkkää kermaa tää ei oo,
vaan rakkaus puuttuu.
Ei oo tilaa hengittää
- tunteet muistoihin hautautuu.

Tyhjät sanat loukkaavat
mua ja sua ja liikututaan
murehtimaan väistämätöntä
eroa - mitä tajuta ei halutakkaan.

Tyhjyys astuu temppeliimme
-rakkautemme loppusuoraa.
tyhjät kuoret sanattomat
sanovat sen mikä puuttuu.

Mä kaipaan !
Mä kaipaan rakkauttamme.
Mä haluun !
Kuolla tässä lopussamme.

Turhaa !
on elämä ilman toivoamme.

Mä rakastan !
Mä rakastan sua Marianne.
Mä haluun !
Mut kaikki on mennyt mukanamme.

Tyhjyys täyttää
huoneet autioituneet.
Täällä joskus
rakastelivat vastanaineet.

Talo tyhjä myynnissä nyt on
ja sen täyttää eron kyyneleet.

Ystävät joivat
itsensä känniin,
sitten ajoivat
hornantuuttiin.
Kuski kuoli,
vietustoveri
vammautui,
viimeinen olija
sai painajaiset
uniinsa.
Päiviä meni,
toiset surivat,
hautajaiset tulivat.
Muistellaan menneitä,
itketään hautuvaa
surua pois.

Myrkkyä pitkin ruumista,
kuristaa se hengiltä,
ei avun huudot auttanut siihen.
Olen myrkyttynyt sinusta,
voi sinua naista paholaista,
voisitko jo lopettaa.

Kyntesi nuo pirut,
lävistää ne ihon pehmeän,
vuodanko kuivilleni tähän paikkaan.
Tuijotin silmiisi viattomiin,
katseesi jäädytti minut paikoileen,
pakoon en pääsyt.

Äänesi käheä oli,
en tahtonut enään kuula sanojasi syntisiä,
hiivit sieluuni ja sitä yrit varastaa.
Polttivat ranteen auki,
polttava oli ilmaa hengittää,
auttaa voisiko kukaan.

Sieluni pieni sammuu pois,
eikä kukaan voinut mitään,
elämän menetin viimeisen.

Kuolema.
Se on suuri sana.
Se on suuri teko.
Se on suuri asia.
Mutta silti sitä pidetään niin pienenä.

Sillalla seisova poika.
Elämä murskana.
Elämä pelkonaan.
Vanhemmat,
eivät he välitä,
kun nyrkkejään heiluttaa.

Hylätty talo.
Keski arvo alle 5.
Ystävät poissa.
Vitsin aihe suurin koulussa.
Pimeys peittänyt auringon.
Elämän sulkenut pois.
Kuoleman tien avannut.
Jaksanut enää ei.
Teki sen.
Pakko oli

Istun yksin, synkässä ja ankeassa huonessani,
ahdistuksen, surun, tuskan ja ikävän kourissa.
Olen sisältä pelkkää tunnotonta tyhjää,
sydän tuhansina palasina, kaikki repaleina.
Unelma, jota jaksoin aina toivoa ja toteuttaakin,
on nyt poissa, lopullisesti särkynyt,
en saanutkaan viettää kanssasi niitä hetkiä,
jotka halusin olla lähelläsi ja viettää luonasi.
Se kaikki oli nyt mennyttä, ja viimeinenkin
toivon kipinä oli sammunut,
itken kaikki unelman rippeet pois sisältäni,
kaikki tulevat sisältäni kyynelinä,
eivätkä koskaan palaa ehjinä
ja uudelleen toteutettavina takaisin,
ne kaikki ovat nyt menneet lopullisesti pois,
tulleet kyynelinä pois minusta,
enää ei ole mahdollisuutta saada unelmiani takaisin,
eikä sinua, sinäkin olet nyt lopullisesti poissa elämästäni.

Kotkat kirkuvat ylläni; tuuli on jäätä ja rautaa,
tulta en missään näe: oma tahtoni lämpöä antaa.
Tähtään vuoren huippua kohti, ja siellä on kaikki.
Kultaa hohtavat ylhäisen talon tornien huiput.

Taakseni jäi puutarhojen peittämä vehreä laakso.
Siellä en voinut nauttia mistään, turhia kaikki.
Saastunut on koko maa, torakat sitä riipien syövät.
Tahraton olkoon sieluni - syntymäpaikkani hylkään.

Olkoon suuntani luonnoton, pois petojen varovaisuus.
Tahdon enkeli olla, en tyytyä voi vähemmästä.
Taas otan askelen voittoa päin, tämä on lopullista.
On katumukseni hiljennyt, tämä on rakas tieni.

Tuokoon huominen vaikeudet, tien saa sumu peittää.
Tieltäni kultaiset ovet aukeavat jokin päivä,
vaikka nyt kuuraan peityn ja muuri on sulkenut tieni.
Valtava on minun onneni, kun valitsin tämän herran.

Hei varokaa humalaista! Hän kaiken on nähnyt ja luonut.
Hän kiroaa lähes kaiken ja säästää iskevän tuulen.
Tarvitseeko hän ystävän neuvoja, tai sylin turvaa?
Tie on ainoa rakkaus, itseltään ilon kieltää.

Hän oli vain joku hullu ja vain kuvitelmia palvoi.
Eikä hän matkoillaan *nähnyt*, hän on sokea.

Vie ylöspäin yhä tieni, en pilkkaa kuuntele yhtään.
Vain oma suuntimatähteni voi olemukseni täyttää.
Taistelen tuhkaa vastaan jäisten liekkien alla,
toistelen: "En ole tuomiovaltasi orja, en suostu!"

Saatan murtua, käyköön siis niin, kunhan en taivu.
Saankohan koskaan palkkaa tästä, en piittaa.
Taistelen taistelun vuoksi ja henkeni kunnian vuoksi.
Tietenkään en iltaisin voi juhlia viettää.

Miehiin haavoja iskettiin, oman itseni silvoin.
Tuskani on pahat henget ja Houreen kutsunut tänne.
Tuulikin pilkkaa: "Ei tätä matkaa kannata jatkaa.
Mielesi ei ole vilpitön, kun sotalauluja laulat".

"Taivaan valloitat, luot nahkasi kuin jokin käärme.
Kuitenkaan et täysin vanhoja riittejä hylkää:
kukkulan päällä on uhkean Astarten pyhä pylväs:
Piilotat itsesi vain, ei muututa noin jumalaksi."

Pakko on syntini myöntää, vaikka en mieltäni muuta
(kun läpikiero on mieleni, siitä en kärsi):
päälläni vain ohut kerros on kultaa, muuta sen alla.
Katseen nostan tähtiä päin, ylös vaikka en kuulu.

Päivä on nouseva, kun ytimeksi on muuttuva kuori:
kuitenkin etenen, jalkani horjuvat vain.

Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan.
tunnen että voisin ehkäpä tehdä mitä vain.

olen nuori kuin ensimmäiset lehdet puissa.
minulla on ystäviä jotka välittää.
minulla on perhe joka välittää.
mun ei tarvitse olla jonkin kanssa tunteakseni etten ole yksin.
mun ei tarvitse aina olla niin vahva.
mun ei aina tarvitse hymyillä, eikä sanoa että kaikki on hyvin jos
kerran ei ole.

mun ei tarvitse rakastaa jos mä en sitä halua.
on kaunis kevätpäivä, eikai siihen tarvitse lisätä mitään?
mullaon kaikkea mitä mä tarvitsen, sisälläni.
mulla on vapaa sielu.
en vangitse sitä enää koskaan .
en ota sitä mukaani pimeään. koska mä olen vahva…

Minun olisi silloin pitänyt tehdä se. Silloin kun minulla oli siihen
tilaisuus. Annoin sinun luisua läpi sormieni, päästin sinut menemään
liian helposti liian nopeasti, aivan liian aikaisin. Minä pidän
sinusta, minä pidän sinusta todella. Tiedätkö, minä itkin kun sinä
lähdit pois, et sinä tietenkän sitä nähnyt. Olit jo mennyt. Katsoin en
mihinkään ja tunsin kuinka minua sattui heikoimpaan kohtaani, minun
sieluuni. Sieluuni asti en kivun koskaan uskonut yltävän. Mutta niin
kävi, sinne sattui. Kyynel vierähti poskeltani, toinenkin. Sitten
lopetin, en itkenyt enää. Ketään ei huomannut että minua sattuu, olin
pettynyt. Sattuuko sinuunkin? Sattuuko sieluusi asti?

Annathan minulle anteeksi?
Tajusin äsken etä rakastan sinua,se on väärin.
Ymmärrän olen ruma ankanpoikanen, sinä joutsen, minä jään taas varjoon,
parasta vain tyytyä siihen osaan.
Tiesätkö kun joskus on itku kurkussa ja tekee mieli huutaa,minulla on
nyt sellainen olo, en huusa, enkä myöskään itke.
Jätit hyvästit ääneti,kuin kausin perhonen, jään taas kaiken alle.
Olen lapsi, minun ei kuuluisi ajatella.
Näänhän sinut taas huomenna, niin saan pyytää anteeksi.
Kerron, pakko.

En halua mennä kouluun kuulemaan kuinka paska olen, kuinka turha,
minulla on suunnitelma.

HuomennaÂ… . kaikki saa muuttua.