Joskus masennus ottaa musta vallan,
ja kummallinen olen ja suuttua saatan.
Enkä aina hymyillä jaksa.
Ymmärrystä oon monilt pyytäny,
mut kaikki ootte vaan syyttäny.
Oon kuulemma säälittävä,
ja kaipaan huomiota,
enhän käytä lääkitystäkää,
eli kunnossa mun on pakko sit olla,
oon kuulemma pelkkä nolla.
Jos tietäsitte ees vähänkää täst tuskasta,
ette tahtois mua enempää murskata.
oppisitte arvostaa,
eikä tarviis nurkkaan ahistaa.