IRC-Galleria

Mä haluun kiittää sua tyttö, sä olit mun tukena, sulle uskalsin jutella.
Sä jopa soitit, kysyit mun vointii.
Vaikka et mun elämäs kauan aikaa oo ees ollu, tärkee susta on mulle tullu.
Mä tiiän ettei sullakaan oo helppoo, ei elämäs oo ruusuil tanssimist ja rentoo.
Haluun parhaani mukaan sua kuunnella, sun kans jutella.
Arvostan tän päivästä tekoas, kiitos, en ehk pärjäis ilman sua.<3

Kävelen pitkin näitä huoneita, peiliin katsoessa näytän niin kuolleelta.
Mua huolestuttaa, milloin masennus kiduttamiseni lopettaa?
En aina jaksa, en aina kestä, mutta kukaan ei ymmärrä.
Mun vaan täytyy olla ilonen, mun on kuulemma pakko, se sattuu.
Jokainen, jolla on masennus ymmärtää ne on mulle hyviä ystäviä.
Ne jotka ei koe tätä tunnetta, ei tiedä mitään tästä tuskasta.
Kaikki tulee tyyliin neuvoo miten pitäis elää, mitä kannattais tehä.
Voin suoraan sanoo, älkää tulko mua opettamaan.
Ja tietty voisin mennä hoitoon taas, mut mikään ei tuu muuttumaan.
Oon taas hetken onnellinen, jollain lailla elämästäni iloinen.
Kuitenkin masennus löytää tien takaisin, vaikka sitä itse todellakaan en haluaisi.
Olis kiva olla pelkkä perus angsti, jol oikeesti ei menis ees vaikeesti.
Mut valitettavasti oon oikeesti loppu, oikeesti väsynyt ja kaipaan tukee ja ymmärrystä.
Mun päässä kohisee, siel kuuluu vaan pieni vittumainen ääni.
Se sanoo mulle asioita joita en halua tehdä.
Monesti on tullu tehtyy itelleen kaikkee, siitä alko jollain lailla jopa pitää.
Tuntu vaan et se autto, se nosti mut ylös, tekis must hetken onnellisen.
Nyt se kaikki ei oo enää arkipäivää, mut ei kadonnu kokonaan elämästä.

Moni haukkuu siks säälittäväks, angstiks ja muuten vaan paskaks.
Mut tulkaa hetkeks elää mun elämää täl mieli alalla, yrittäkääpä selvitä omilla avuilla.
Kun ei enää äiti ja iskä tuokkaa nenän eteen kaikkee, ei oo kavereit ympäril ku sul on vitun vaikeet.
Ku itket, kukaan ei tuu lohduttaa, kun kärsit, kukaan ei tuu sun haavoja paikkaamaan.
Mä arvostan siks pieniikin eleitä, etsin usein ystävää, mulle se vastais enkeliä.
Jos tääl joskus ees joku mua käy kattoo, mun mieli ala kohenee ja paljon.
Te joil kaikki on hyvin, olkaa ilosii, älkääkä turhan takia valittako.
Sil mä tiiän mitä on olla oikeesti masentunu, mitä on oikeesti toivoo kuolemaansa.
Mitä on olla yksin, miltä tuntuu menettää oma äiti.
Mille tuntuu olla koko koulun paskan puhumisen aihe.
Miltä tuntuu rakastaa niitä ketkä mua vihaa.
Ku haluais hymyillä, sen sijaan valuttaa silmist vaan kyyneleitä.
Kun tartteis toista vierelle, ni istut itekses.
Mille tuntuu haluta jatkaa elämää, ni istut vaan neljän seinän sisäs.
Kun tulee loppu romahdus, kun sisällä jatkuu aina sama vitutus.

Jokaisella on mahdollisuus parempaan, mut moni kun ei osaa vaan pienii asioit arvostaa.
Teoilla pienillä, voi parantaa toisen haavoja jo hetkessä.
Jokainen haluaa tuntea olevansa rakastettu ja tärkeä.
Jokaisella on unelmia, jokaisen sydän täytyy joskus särkyä.
Mut niin kauan kun on uskoo johonkin parempaan, niin kauan on toivookin.
Vaikka sille se ei aina tuntuiskaan, mä tiiän totta se on.
Elämässä tulee pakosti hyvää kun huonookin, kukaan ei voi tietää onko se huominen parempi.
Mut sitä odotellessa kerron, kukaan ei oo täydellinen täällä.
Jokaisessa on omat vikansa, yritetään hyväksyä ihmiset sellaisena.
Mä haluan sanoa teille jotka kokee samaa kun minä, koittakaa hei jaksaa, ei elämä tähän pääty.
Älkää vaipuko pohjalle asti, vaikka pohjalta pääsee ylöskin.
Ei kenenkään tarvitse jaksaa yksin, voi hakea apuakin.
Mä mietin teitä, mä arvostan teitä, ootte lähellä mun sydäntä.
Missä ikinä ootkaan, minne ikinä menet, mieti hyviäkin hetkiä, älä aina vaan huonoja.
Mä toivotan onnea, paljon jaksamista ja voimia, vaikka itsekään en ehkä selviä.
Mut silti mä yritän.

© Mira

Tyttö hei, oon monesti miettiny miks elämä sulta kaiken vei.
ansaitset parempaa, ei kukaan elämää paskamaista voi loputtomiin jaksaa.
tekisin kaikkeni jos voisin jotenkin auttaa sua, enkä antais sun koskaan enää masentua.
ei elämä kaikille muista iloo antaa, eikä kevein askelin huomiseen kantaa.
moni nuori lähtee liian aikasin, eikä niitä saada enää takaisin.
haluun sanoo, että älä kulta koskaan luovuta,
koska kukaan ei sun paikkaa mun sydämes voi korvata.
oot jaksanu kuunnella kun mua on masentanu,
ja vaik on tuntunu etten ois huomiseen jaksanu,
oot aina mut sinne jotenkin auttanu.
tänään sun synttäreitä vietetään,
ja yhdess tässä paskas maailmas jatketaan.
Mira, oot oikeesti täyttä kultaa,
tahdon rinnallas loppuun asti jatkaa tätä matkaa.
Onnea tyttö, tiiän ettei tää päivä ilahduta sua,
mut usko pois, tästä elämä alkaa parantua!

4.2.2009, Kapne

---

Kiitos Kaisa kaikesta, oot mulle todella rakas ja tärkee.
En anna kenenkään sun sydäntäs koskaan särkee <3

vitut täst kaikest

.. Mira 17 vuotta..

-.-'' en jaksa..

Ehkä huominen on sit parempi, niin on helppo sanoa..
mut liian vaikee siihen on uskoa :/

En mahda kyynelilleni mitään,
tahdon kai vaan itkeä.

Kunpa vain leikkisin surullista,
mutta oikeasti olen juuri sitä.

Tahtoisin unohtaa edes hetkeksi,
kuinka minuun sattuu tämä kaikki.

Olisin onnellinen elämästäni,
jos olisi jotain mistä iloita kovasti.

Minä oikeasti yritin,
niinkuin joskus ennenkin..

.. Mutta en jaksakaan,
olen liian voimaton.

Kaikki pienikin osaa masentaa,
eikä kukaan ymmärtää osaa.

Kuinka sattuukaan,
kipu murhaa.

Tuntisin kai iloa,
jos harteilla ei olisi murheita.

Olisin kai niinkuin muutkin,
ilman masennusta.

Huomen taas yrittää kovasti blondata hiuksii. -.-''

Tahtomattani teen asioita jotka satuttaa.
Tietämättäni toinen takiani jossain itkee.
Kuulen usein, oot muuttunut.
Ei, elämä vain on minut kovettanut.
Ei, olen liikaa kärsinyt.
En jaksa nyt, enkä huomennakaan.
Sanotaan usein, sulla on sisäistä kauneutta.
Näenkö itse sitä sitten, ei en näe.
Tahdon huutaa, pois tuskani.
Tahdon itkeä, enemmän kuin eilen.
Ne katsoo mua kuin hullua.
Ne iskee muhun kyntensä, ne tahallaan satuttaa.
Ne nauttii kun toinen tuskissaan makaa.
Ne mulle nenän edessä nauraa.
Ne tahtoo mut tappaa.
Eikä se minua haittaa.

Meitsi lupas mutsille joskus kolme vuotta sitten, en koskaan tuu olee se joka ryyppää ja vetää posket lommol röökii.
Mut hetki sit, sehän mä just olin.. ei äiti koskaan must ylpee voi olla, ei must oo kun täks nollaks.
Sanoin äitille monesti, must tulee viel jotain oikeesti. Äiti sit hymyili ja vastas; niin varmasti!
Mut mitä must sit tulikaan, heikko ja laiska vaan.
Väsynyt elämäänsä toivois äidin olevan vaan vierellä.
En ees koulussa käy, kun muut käy amiskaa tai lukioo ahkerasti, niil on paljon mahiksii.
Niin ois mullaki ollu, ellen ois täksi tullut.
Ei mul oo enää mahdollisuutta, tai ois kai, mut en mä pysty.
Ei mun tahto, ei mun voimat, ei ne vaan riitä.
Luulin et olisin se tyttö jolla on paljon kavereit, joka on onnellinen jokaisest päivästä niin.
Mut ei mul oo ku pari hyvää ystävää, joita harvoin nään..
Ei mul enää vaan oo mitään elämää, oon juuttunu kotiin ja loputtomaan ikävään.
Jos äiti ois tääl, kertoisin sille kuinka mä sitä rakastan, kuinka paljon mä sitä arvostan.
Se ihminen nimittäin oli ainut jolle pysty ees puhua, mun ihan ihan aidoista tunteista.
Äiti on mun idoli, haluun tulla samanlaiseks kun se, mut must on tullu sen rinnal paholainen.
Oon pettäny kaikki äidille antamat lupaukset..
mä kärsin..
Anna äiti anteeks, yritän olla parempi ihminen, mut se on välil niin vaikeet.
Äiti katothan mua vielä hymy huulin sieltä mis nyt oot? ethän koskaan mun sydämestä katoo?
Suojele mua ja ohjaa mua polulle oikeelle.. kun itse oon johtanu itseni hakoteille..
Meitsi haluaa yrittää oikeesti elää, mut liikaa mä pelkään et mut petetään.
en kestä iskuja yksin.
Mutsi, oota mua siel, mä tuun nimittäin sinne viel <3