IRC-Galleria

Musertunut oon tän pinnan alta, mun kuorikin murenee pala palalta.
Heikkoko, haurauttakin vaikka? sitä mä olen ollut aina.
Silmät väsyneinä mä yritän silti nähdä, luomien alta jotka kiinni jäivät.
Mua masentaa jo huominen päivä, kun en kuitenkaan iloisemmalta näytä.
Peilistä katsoessanikin sisimpäni huutaa, se näkee pelkkää rumuutta.
Oon kauan oottanu jos joku mut nostais, mun pahan olon poistais.
Kukaan sitä ei oo saanu pois, iloa ja onnea moni onneks toi.
Mut silti tunnen kuinka romahdan ja kuinka haihdun, kun yö aamuksi vaihtuu.
Kyynelillä puran oloani, jos se vaikka tulisi paremmaksi, tekisi minut jotenkin kauniimmaksi.
Kuinka kauan kärsimystä täytyy kestää, miten tätä kipua voisi estää?
Tahtoisin niin kovin, et mun nenän eteen avautuis onnen ovi.
Siellä ei olisi tietoakaan surusta, ei tarvitsisi pelätä loppu romahdusta.
Ahdistus kaivaa mun rinnassa, se auki repii mua jopa pinnasta.
Tuntuu vaan kun joku tökkis koko ajan neuloilla, kiduttais jatkuvasti enkä selviäis omilla neuvoilla.
Oon menettänyt niin paljon, älyttömän paljon tähän ikään, ettei sitä tuskaa poista mikään.
Mä mietin miksi just mun kohdalle kaikki sattuu, miks just minä jolle tän piti tapahtuu.
Tartteisinko sit jotain lääkitystä, joka peittäis mun todelliset tunteet ja oisin jatkuvasti lääkärissä.
Lääkkeet turruttaa mielen, ne tekis musta avuttoman ja pienen.
Tulis vaan heikompi olo, mieliala vaihtuis vähän väliä, sit taas uudella lääkkeellä paikataan se kolo.
Mä vaan pakotan itteni elämään, vaikka en jaksaiskaan yhtään enempää.
Onneks on muutama hyvä ystävä ja yks ihminen lisäks vierellä.
En mä valita, en hae sääliä, mä vaan puran tunteeni onks sil jotain väliä?
Jos joskus itseäni rakastan, mä siitä pitkän runon kirjoitan..
Pelkää en enää mitään, oon tottunu tunteisiin joka ikiseen ne tekee joskus kipeää.
Masennukseenkin on jo tottunu, se mut jollain lailla on aina voittanu.
Oon yrittäny vahva olla, mut miks oon omissa silmissäni pelkkä nolla ?

Viha ottaa musta vallan,
vaikka kaikkeni tälle elämälle annan.
Mun päässä on helvetti ikuinen,
jo silloin, kun olin pikkuinen.

Mua vituttaa, mua kaduttaa..
ei voi muuta kun itteensä päälaelle taputtaa.
Ja toivoo.. ettei kukaan voi mua enää satuttaa.

Se tunne kun näät hänet,
haluaisit vaan silmien eteen laittaa kädet.

Kaikki hänessä repii sua hajalle,
kun hän ei sua enää halaile.

Peität sun pettymystä,
itket sisälläs, ihan syystä.

Sydän hakkaa lujaa,
et anna hymyyn itselles lupaa.

Siellä hän menee,
hän hymyilee.
Hän voi nauraa,
sinusta hän teki niin hauraan.

Missä on ne lupaukset,
ne sanat, ne kauniit kuiskaukset?

Painat kasvot käsiisi,
toivot, että muistot häviäisi.

Suhun sattuu,
toiset sanoo, niin vaan tapahtuu.

Haluaisit hänen kärsivän,
edes vähäisen itkevän
Kuitenkin eniten kaipaavan,
sinut takaisin haluavan.

Kukaan muu ei sinua onnelliseksi saa,
sen kun voisitkin koko maailmalle huutaa.
Hän oli se, juuri se jonka tarvitset.

Tiedät että olisi päästettävä,
sydän rukkaa rikkomiselta säästettävä.

Antaisit jo olla,
hän ei ollut oikeasti kuin täysi nolla.

Kulkenut oon kauan näitä katuja,
kuunnellut oon liikaa jo näitä satuja.
Lupasit kuun taivaalta,
tää kissa hiiri leikki alkaa tuntuu jo sairaalta.

Mä en enää horju,
tuu tänne, mä iskusi torjun.
Ne ei muhun satu,
osuessas sä viel kadut.

Turhaan odotat kyyneliä,
sinä peto, tunteiden nieliä.
Minua sinä et saa,
katso, en heikko olekaan.

Tahtoisin sinut tappaa,
et voisin olla taas vapaa.
Mut sä veit osan musta,
kun saan palat takas,
lopun vielä teen susta.

Ja viimeset sanat,
ne ei tuu olee; tuu takas.
Vaan; painu mun elämästä "rakas"

ihan hirvee tää galleria nyt >.<

Ei kosketus enää samalle tunnu,
suudelmat ovat kuin puudutus..

Pelkään vajoavani,
vaikka pidätkin kiinni jopa varjoani.

Ei katseet enää kosketa,
ei enää liikuta kyynel poskella.

mulla vaan on yhtäkkiä vip juttu tääl O__O mitä helevettiä :'*D

.. käyttää kuulemma sieniä... ^^ :''D

Joskus haaveet kaatuu,
sitä henkisesti vaan lamaantuu.
Kaikkee paskaa tapahtuu,
eikä sitä kaikkee aina ees tajuu.

mä tahtoisin palata ajassa, jossa kaikki oli hyvin, jolloin en näin pahasti elämääni tyri.
siellä menneisyydessä on mun nauru ja ilo, siellä on mun rakkaat, kaikki mitä toivoin.

Mut asun tässä huonossa tulevaisuudessa, jossa ei ole varaa toivoa edes paremasta.

Kerran luulin näkeväni enkelini, joka nosti minutkin siivilleni, mut sieltä sitä taas pudottiin ryminällä alas, kuka on tuo tunteiden nielijä se helvetin varas?

Suljen silmäni, tunnen kuinka kyyneleet taas putoilee, pääni sisällä taas kerran rukoilen.
Kukaan ei vastaa, kukaan ei kuule, kun huudan kun kärsin, kukaan ei välitä.

Tunteita yritän kovettaa, kasvoni ilmeettömäksi käännyttää, tiedän nyt on aika perääntyä, aika hyvästellä.

Pilvi linnat on monesti mua kutsunut, olen niiden luokse jopa halunnut, silti olen tähän arkeen palannut.

Onko sitä oikeaa ja väärää olemassa, onko kukaan täällä ikinä edes oikeassa?

Mä rustailen runojakin ihan kuin niitä edes osaisin, kirjoitan paperille tunteen jokaisen, samalla mietin kuinka hauras on meistä jokainen.

Mut silti vaan pakko jatkaa, kaikki pyytää vaan jaksaa, mutta kuka sinun särösi parantaa? Kuka sinulle joskus onnen maksaa, milloin kaikki hyvin natsaa?

Ihankuin seilais huonoilla vesillä, kädet viillettynä verestää, ei kukaan tätä tunne tilaa voi ymmärtää.
Yritän huutaa näitä aaltoja ulos, mut aina on se sama vanha lopputulos.
Joka päivä lisää vaan kaatuu niskaan paskaa, tartteeko tätä muka oikeasti jaksaa?

Kädet tärisee kun rupeen nukkumaan, tulenko tähän tunteeseen loppu iäkseni juuttumaan, pitääkö tähän tosiaan tulla tottumaan?

Mä toivon, mä uskon, mä yritän, mut en tiedä.. miten oikein selviän.

Onko elämä vaan loputon palapeli, jota yritetään koota, väärät palat paikalleen ei sovi, sit kokeillaan jotain toista. Kerkeääkö sitä loppuun asti edes tehdä, en tiedä.. ehkä??