IRC-Galleria

Aloin mietiskellä viimestä kolmea vuotta ja sitä kuinka mun neuroosit, ocd whatever sama asia kuitenkin on muuttunu näiden vuosien varrella.

Ajattelen varsinki usein että nyt kaikki on pahimmillaan ja aarrrggghh elämä on helvettiä nykyään ja ennen oli helppoa, vaikka niin ei kylläkään ollut. Oikeestaan nää on pysynyt koko kolme vuotta yhtä pahana ja ihan samana, aihepiirit ovat vaan vaihdelleet, mutta henkisenä helvettinä se on kuitenkin koko ajan pysynyt.

Ja varmaan kaikki luulee että ryven itsesäälissä ja kirjottelen tänne sen takia että saisin mahdollisimman paljon myötätuntoa, mutta oikeestaan syynä on vain se että olen äärimmäisen turhautunut koko mun tilanteeseen pääni sisällä. Ensimmäiseksi sen takia että mikään lääke ei auta sadan prosentin varmuudella, vaan jättää aina veitsenterälle roikkumaan, ja toiseksi se etten osaa näyttää miun turhautuneisuutta millään järkevällä tavalla, tietenkin satunnaisia "vihaan kaikkea"- agressiopurkauksia on, mutta niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olen kyllä hyväksynyt jo sen että nämä on riesana koko loppuelämän, mutta silti se laittaa hyvinkin alakuloiseksi kun alkaa miettiä mistä kaikesta joutuu luopumaan. Nimittäin itse olen sitä mieltä ettei pakkoterapiat ym. pelkojen kohtaamiset auta, ja silloin ei jää muutavaihtoehtoa kuin elää niiden tahtiin. Enitenhän siitä kärsii ystävä- ja seurustelusuhteet, jolloin alkaa tuntea itsensä hyvin nopeasti erakoksi. Onko siis yksinäisyys "terveyden" hinta?