IRC-Galleria

Luin tänään noita vanhoja päiväkirja merkintöjä ja ajatuksissani nauroin niille. Välillä nousi ajatus 'mitä, miten mä nyt tollain, oonko ollu vähän lapsi, herraisä'. Sillon tajusin että musta on tullut vanha. Tai no ei nyt VANHA, mutta kyllä on havaittavissa jonkinasteista henkistä kasvua. Kaikki on ollut kevyttä ja helppoa, huoletonta. Ja samalla hyvin pinnallista. Hyvin harva osaa lukea rivien välistä miltä musta on tuntunut noina aikoina. Itsekään en osannut. Tuli vain sellanen lämmin ja iloinen olo. Meillä oli sillon tosi hauskaa yhdessä, ja vaikken mä ollut niin tiiviisti teiän kanssa, tiesin että pystyin luottamaan teihin. Nyt kaikilla on omat elämät, ja omat kuviot, eikä vanhoille ole enää tilaa. Kauhea ikävä. Uudet ihmiset mun ympärillä vain korostaa mun suurta ikävääni sinne, minne mielestäni kuulun.

Ihmiset (minä mukaan lukien) on muuttuneet ihan mielettömästi. Miten jostain sellaisesta, joka joskus aidosti välitti, josta mä aidosti välitin, on tullut niin tyhjä ? Pelkkä kuori edellisestä. Aika on mennyt tosi nopeasti, siitä on jo vuosi kun jännitin yhteishakua, ja onnellisena odotin pääseväni pois, aloittamaan elämää. Tajuan että se "elämä" mitä etsin ja mitä halusin oli vain utopistinen haave, pelkkä mielikuvituksen vääristymä. Mikään ei ole niin kuin luulin silloin. Yritän päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin, jottei taaksepäin katsominen, tai menneisyyden ajatteleminen koskisi niin pahasti. Yritän hukuttaa huonot muistot hyvillä, etten katkeroituisi ja jäisi jumittamaan paikoilleen.


On helpompaa mennä eteenpäin katsomatta taakse, kun kävellä takaperin.