IRC-Galleria

Neljäs merkintä, tahtiin yksi per kuukausi. Tunnen olevani ankean arjen uhri, jopa lomallakin. Sairastaminenkin sujuu rutiinilla. Kahdenkymmenen tunnin syvän unen jälkeen tunnen olevani valmis kohtaamaan muisteloita. Minulla ja Sinkkuelämään Samanthalla(vai mikä sen nimi on? se blondi kuitenkin) on sama ongelma. Me molemmat kaipaamme Maltaa.

En ole käsitellyt aihetta kirjallisesti, mutta ensimmäinen viikko tuon liian lyhyen matkan jälkeen oli yhtä tuskaa, ei pelkän kotimaan kylmyyden takia. Olin jotenkin tuuduttanutunut ajatukseen, että vielä oli kesää jäljellä ja lähtö tuntui viimeiseen päivään asti kaukaiselta painajaiselta. Nyt jälkeenpäin tuntuu hivenen katkeralta, kun mikään ei ole muuttunut. Olen palannut arkeen, kotiin. Samat ihmiset, samat kadut, samat hyttyset... Kuinka angstisia tahansa, tuntuu että kesä olisi kadonnut. Kun me lähdimme tuntemattomaan, jäi kotiin alkukesän viileys. Palatessa täällä oli vieläkin viileämpää. Kuin olisi hypännyt keväästä syksyyn.

Katkeruuskin alkaa hiipua onnellisen Maltan unikuvan mukana. Ehkä kuvien kehittäminen tuo muistot pastellinsävyisestä taivaasta ja katoavasta hosisontista takaisin.
Ehkä minä olen muuttunut.

(tai ehkä minusta on tullut vielä itserakkaampi ja oudompi)