IRC-Galleria

Peli: Kane & Lynch: Dead Men.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Suht uusi rauta.

Testikone: Kaikki namit kaakossa.

Rumagallerian pojat paukuttavat suojan takaa sarjatulta ja vinoilevat siinä sivussa toisilleen.

Kane & Lynch: Dead Men maalailee oivallisia visioita kaupunkitaistelusta ja lopun viidakkokentätkään eivät ole hullumpia vaikka pelit lehdestä lukemassani arvostelussa toisin väitetään. Kaikki kunnia lehden ammattitaitoisille arvostelijoille, mutta ainahan saa olla toista mieltä. Ympäristöt ovat realistisissa mittasuhteissa ja esimerkiksi pankkiholviin murtautumisessa ei tarvitse kävella monen kilometrin käytäväverkostoa kuten joissakin muissa peleissä. Samoin katutaistelu kaupungilla antaa vision ihan oikeasta katutaistelusta. Tokiolainen yökerho on myös mieleenpainuva kokemus, tosin niin suuressa väkimäärässä räiskimisellä on vaikea välttyä sivullisista uhreista.

Ympäristökehujen jälkeen päästäänkin pelin tärkeimpään antiin, nimittäin päähenkilöihin. Kane on kuolemaan tuomittu entisen joukkionsa pettänyt palkkasotilas joka on henkeen ja vereen soturi. Hän voisi olla jopa kunnioitettavakin hahmo jos menneisyyden möröt eivät tunkisi jokaisen kaapin raosta esiin. Koko elämänsä menettäneenä ihmisrauniona hän olisi valmis kuolemaan, mutta toisin käy ja hänet vankienkuljetusautosta pelastaneet entiset palkkasoturitoverit ovat kaapanneet x-perheen. Tylyimmässä kohtauksessa x-vaimo tapetaan ja Kanen ainoa päämäärä on kostaa ja pitää tyttärensä turvassa. Tytär tosin ei tunne kovinkaan myötämielisiä tuntemuksia Kanea kohtaan vaikka hän pelastaa hänet palkkatappajien kynsistä. Kohtaus suorastaan säälitti minua.

Lynch on täysin puissa kulkeva psyko joka ei väliin erota oikeaa/väärää, todellisuutta/epätodellisuutta. Ilman pilleripurkkia hän ei oikein taho selvitä arjen pyssypaukuttelusta. Kun kaasunaamio ahdistaa ja ihmiset häräilevät nukutuskaasun vaikutuksesta Lynch hätääntyy ja pistää koko porukan maan multiin, toisessa hetkessä hän tuntee huonoa omatuntoa kyttien ampumisesta. Hän on pahalla tavalla mielenkiintoinen hahmo ja selvästi vielä Kaneakin arveluttavammalla moraalilla varustettu mieletön tappaja. Toisaalta hän on eräällä tavalla jopa hellyttävän avuton oman sekavuutensa vuoksi.

Kaljuuntuvien keski-ikäisten ja moraalisesti hyvin rumia mielikuvia maalailevan kaksikon pelaaminen oli todellakin jotakin uutta pitkään aikaan. Sillä useimmat pelihahmot ovat nuoria kauniita ja läppeensä hyviä. Pelin kaksikko voittaa jopa lännen peli call of juaresin rosoiset lainsuojattomat veljekset rosoisuudessa.

Itse peli koostuukin sitten lyhkäisistä räiskintäkentistä joitka yksinpelissä tai co-opissa pelaa hetkessä läpi. Peruskivaa sarjatulen röpöttelyä suojista ja huohotusta nurkan takana muutaman osuman jälkeen. Pelissä ei muuten kestä saada kovinkaan montaa luotia nahkaan niin alkaa kirkonkellot kumista. Henkihieveristä voi vielä pelastua kaverin antamalla adrenaliinipiikillä, muttei joka kerta. Pelillisestä sisällöstä ei voi muuta valittaa kuin lyhyyttä ja köpöjä tekoälykavereita jotka väliin tietentahtoen sukeltavat kohti tulihelvettiä välittämättä pätkääkään omasta hengesteen. Ja kun ryhmän yksi jäsen kuolee pitää kohta hinkata alusta lähtien uudelleen, arrrrrgggg!!

Visuaalisesti hienoimpia kohti olivat japanilainen yökerho ja sitä seurannut öinen nipponiesteettinen puisto. Muutkin kentät olivat hienoja mutta eivät yhtä tasokkaita kuin edellä mainitut. Äänimaailma oli mukavan realistinen, kaupunki kuulosti kaupungilta, yökerho raveteknoineen oikealta yökerholta, ja viidakko viidakolta. Rumien setien ääninäyttely ja heidän juttelunsa oli ajatuksella hoidettua, kesken tulitaistelun vedetyt dialogit elävöittivät toimintaa. Myös paljon viljeltyt kirosanat ovat paikallaan, sillä en voisi kuvitella mitään kukkia pursuilevan tämän kaliiperin kavereiden suusta. Antaa oppineiden teeskennellä, me äijät röyhdellään pierrään ja kiroillaan ainakin parin kaljan jälkeen.

Tämän kaltainen vahvatunnelmainen ja moraalilla leikittelevä hieno elämyspeli tuskin on monenkaan kunnollisen sankaripelaajan mieleen, mutta minun kaltaiselle ikikapinnalliselle tälläinen uppoaa kuin veitsi voihin. Suosittelen kaikille niille jotka ovat kyllästyneet lällyihin hyvyyshahmoihin, pitävät hyvistä tarinoista ja eivät tunne kovinkaan suurta moraalista grapulaa poistaa päiviltä muutamaa alhaiseen kyttäeläinlajiin kuuluvaa yksilöä. Tosikoille tiedoksi, edellä mainittu ei ole kanattamani toimintamalli, kaikki eläytyminen tapahtuu pelin sisällä.

Hyvää:
Saatanan hienot pelihahmot.
Realistiset ympäristöt.
Karut keskustelut.
Realistinen ääniympäristö.
Ammuskelu toimii hyvin.

Huonoa:
Umpityhmät itsemurhakaverit.
Todella lyhyt yksinpeli.
Ei tarjoa mitään uutta ammuskeluun.
Joillekkin pelaajille voi tulla moraalinen dilema.
Alentaa äijäilyssä Nikulan ja Hynysen pikkupojiksi.

Yleisarvosana: moraalinvartijoille 0 moraalittomille 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Scarface.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Pleikkari 2.

Testikone: Mitä luulisit.

"you stubid fucking fuck" Tony Montana

Scarface on yksi tämän pallon parhaimmista gansterielokuvista, samalla se on myös oivallinen oman aikansa kuvaus. Alin tähdittämä lehfa loi uudenlaisen antisankarin josta ei ainakaan naapurin kukkmekkorouvat kovin pidä. Montana on hahmona tehnyt syvän vaikutuksen ganstaräppiin ja on pysyvä taustavaikuttaja tuohon osin arveluttavilta lähtökohdiltaan ponnistavan musiikin lajiin. Kaikki elokuvan katsoneet tietävät että lopussa Tony Montana menettää kaiken, myös henkensä... Tai ainakin tähän asti olemme luulleet niin.

Peli alkaa elokuvan viimeisestä taistelusta missä Tony suoltaa vuolaasti kuulusia sadattelujaan ja niittää rynnäkkökiväärillä äijää kuin heinää. Päästyään pakoon hän lymyilee muutaman kuukauden ja palaa takaisin Miamiin kaiken menettäneenä miehenä. Uusi ura aloitettaan pikkudiilerinä. Pelin syvin idea on kartuttaa omaisuutta ja vallata alueita. Varsinaista syvällisempää pääjuonta ei ole. Paitsi tietenkin Sosan tappaminen (jos joku ei satu tietämään, niin kyseinen henkilö oli Tonyn tappoyrityksen takana).

Peli on elokuvalle uskollinen ja kartalta löytyy tuttuja paikkoja ja itse Miami on Tonyn näköinen huumeparatiisi. Kaunis kaupunki jolla on ruma valkoinen taustavaikuttaja nimittäin kokaiini. Pelialue ei ole hirvittävän laaja mutta kyllä siinä jaksaa sen parikymmentä tuntia temmeltää. Vaihtelua kaupunkiin tuo ulkosaaret joilla seikkaillaan pääsääntöisesti pelin loppupuoliskolla.

Tekijätiimi on käyttänyt oivallisesti elokuvan lisenssin, vaikka juonikuviot eivät päätä huimaa. Toinen silmiinpistävä esimerkki löytyy gta-pelisarjan vice citystä, apinointi on pääosaltaan onnistunutta jopa huonoja puolia on onnistuttu kopsaamaan oivallisesti, kuten kankea taistelusysteemi ja selittämättömät kaatuilut joissakin tehtävissä. Autoilu on ilmettyä gta-aata kuten myös suhteellisen vapaa peliympäristö. Vapautta tosin ei käytetä muuna kuin pelkkänä silmänlumeena. Tasaisen tappavat tehtävät seuraavat toisiaan, välillä hakataan omaehtoisesti jengejä maan poveen ja jos huvittaa voi osallistua laittomiin katukisoihin. Pelin kumminkin tärkein optio on tehdä onnistunutta huumebisnestä alkuun pienimuotoisena katukauppana ja vähän ajan päästä kunnollisena ketjutoimintana jossa kääritään tuohet omaan taskuun. Myynnin jälkeen voidellaan poliisit ja maksetaan kipusärkymaksuja jengeille. Jäljelle jääneet rahat sitten tuhlataan uusiin autoihin, antiikkihuonekaluihin ja rahalla saa myös halutessaan ostettua vaikka inkamuumion. Tavaroilla voi sisustaa oman kartononsa haluamllaan tavalla.

Loppupuolella alun kiinnostava osteluinto läsähtää käsiin ja tekemisestä puuttuu tietynlainen syy ja seuraus-suhde. Jos loppu olisi hoidettu kunnolla peli olisi paljon toimivampi kokonnaisuus, jopa eräänlainen klassikko. Tällaisenaan se vain viihdyttää aikansa.

Juonen köykäisyyden vastapainona peli tarjoilee yhden elokuvahistorian vahvimman persoonan ja moninnaiset sadattelut jotka kenen muun tahansa suusta kuulostaisivat vähintäänkin naurettavilta. Ääninäyttelijä hoitaa leiviskänsä todella uskottavasti.

Kravat ovat jo hiukan vanhentunutta kamaa, mutta toimiva kaupunki ja hieno äänimaailma luovat tunnelmaa. Ja auringon laskut/nousut tuntuvat aurinkokaupungin arvoisilta.

Hienon elokuvan kelvollinen jatko-osa joka sopii pienellä varauksella kaikille gta-peleistä pitäville. Pesee myös useimmat muut gta-kloonit.

Hyvää:
Tony Montana (persoona, ääninäyttelijä).
Hieno Miami.
Toimiva Kokaiinibisnes.
Kiva ostella romua.
Viihdyttävä kokonaisuus...

Huonoa:
...joka läsähtää lopussa.
Juonen ohuen ohut lanka.
Ajoittainen kaatuilu.
Kankea ohjaus taisteluissa.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Call of Juarez - Bound in Blood.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vanha rauta kaatuu.

Testikone: asetukset kaakossa.

Perhanan hyvä lännenelokuva vaikka kuvioista puuttuukin itämetsän klintti, morrikoneen sävellykset ja italialainen ohjaaja. Harvoin kohtaan yhtä mahtavaa elämysjunaa tästä aihepiiristä. Viimeksi näkemäni kohtalainen nykyelokuva villiäkin villimmästä lännestä oli Bradin tähdittämä Jessejamestulkinta. Nykyään villi länsi ei ole kovinkaan kovassa huudossa elokuvien saralla. Toista se oli silloin kun olin pikkupoika ja seurailin ylen kanavalta säännöllisesti kuukauden westernit ja sain rautaisannoksen preeriaa, intiaaneja ja wiskypäissään toisiaan ammuskelevista miehistä. Länkkäreiden aika on ehkä ohi elokuvamaailmassa, mutta pelipuolella näyttäisi olevan elpymisen merkkejä. Onhan toki pyssysankarit vilahtaneet aina väliin keskinkertaisissa peliviritelmissä, mutta tämä herkku oli ensimmäinen näkemäni todellinen the lännenpeli.

Mahtavan juonen aikana toki käsitellään kaikki mahsolliset loppuun kalutut amerikan historialliset kipupisteet alkaen sisällissodasta ja päättyen intiaanien joukkoteurastuksiin. Soppaan heitetään mukaan arveluttavilla motiiveilla ammuskelevat ja meuhkaavat veljekset (pelattavat hahmot) ja heidän nösso papiksi opiskellut pikkuveli. Epärehelliset meksikaanit, inkojen valtaisa kulta-aarre, epätoivoinen rakkauskolmiodraama ja roppakaupalla koskematonta erämaata.

Sisällisodan tuoksinnasta aloittava peli sai minut alkuun hämmästelemään kauneuttaan, viimeksi koin yhtä suuren ahaaelämyksen Oblivionin parissa. Kauneus ja pelin nopeatempoinen tarinankuljetus peittävät oivallisesti sen seikan että kyseessä on kumminkin melko perinteikäs putkiräiskintä vanhan villinlännen hidastoimisin asein. Tästä huolimatta peli on todella hyvä, lukuunottamatta muutamaa löysäilyä joissa suoritetään vapaamuitoisesti muutama yksinkertainen vetokilpailuun päättyvä tehtävä ja samoiltiin pitkin erämaata etsien salaisuuskääröjä. Nämä edellä mainitut salaisuuskääröt olivatkin yksi pelin ihmeellisyyksistä, en kertaakaan oikein ymmärtänyt mitä muuta iloa niiden keräämisestä oli kuin se että näki muutaman ihan mielenkiintoisen valokuvan sisällissodan tiimoilta. Peli olisi ehkä ollut vieläkin toimivampi paketti ilman näitä ns hiekkalaatikkotehtäviä.

Veljesten etelävaltiomurteella lausumia letkautuksia oli ilo kuunnella ja ne luovat peliin syvällisyyttä mitä harvoin näkee perusräiskinnässä. Erityisen hienoja kohtia olivat intiaanimystiikkaan viittaavat puolenvälin tehtävät ja sattumuksen sarjat joka oikeastaan saadaan päätökseensä vasta lopputeksteissä.

Peli sijoittuu ajallisesti ennen ykkösosaa tapahtuneisiin seikkailuihin, valitettavasti allekirjoittanut ei saanut jostakin syystä tällä koneella kyseistä peliä ikinä toimimaan kaikista yrityksistäni ja pelipäivityksistä huolimatta, joten se on jäänyt kokematta. Sääli, sillä uskon senkin olevan pelaamisen arvoinen paketti.

Musiikit hivelivät korvia ja eläytyminen oli sitä luokkkaa että tunsin oikeasti karauttavani hevosella preerian yli seuraavaan tiukkaan tulitaisteluun. Siitä päästäänkin minulle niin tärkeän tunnelmahehkutuksen jälkeen pelillisiin puoliin. Lähes jokaiseen tehtävään voi valita pelattavakis hahmokseen jomman kumman veljeksistä. Nuorempi velikulta on hiljainen tappaja joka käyttelee veitsiä, jousipyssyä ja paljastumisensa jälkeen tarttuu kiväriin tai kuudestilaukeavaan. Hän pystyy myös lassonsa avulla kiipeilemään. Veljeksistä vanhempi ja jäykemi luottaa kahden käsiaseen ja dynamiittipötköjen tuomaan tulivoimaan ja on lähietäisyydelta tappavantehokas. Kummallakin veljenpuolikkaalla on oma hidastusammuskelutila joka putsaa kadun kertaheitolla tyhjäksi. Toimiva ammuskelu hoidetaan vetokilpailuja lukuunottamatta puskien takana kykkien ja ukot eivät kestä kovinkaan montaa osumaa kun veri alkaa hämärtämään nökökenttää ja on rynnättävä lähimpään piiloon haukkaamaan terveyden palauttavaa happea.

Putkiräiskinnän voi tallentaa milloin vain haluaa vaikka ei tämä kyllä perusvaikeustasolla tarvitse erikseen tallentelua, sen verran harvoin se sai minut nitistettyä kentällä. Peli ei ole kovinkaan pitkä, itsellä meni läpipeluuseen noin 11 tuntia, joten muistakaa Call of juarez on parhaimmillaan pieninä annoksina. Vaan se onkin toinen juttu, ken malttaa olla ahmimatta kerralla koko kakkua.

Pidin Turokkia todella hyvänä, mutta tätä räiskintää pidän taivaallisena kokemuksena ja suosittelen kaikille joita veri vetää villiin länteen. Paras pelikokemus miesmuistiin.

Hyvää:
Kymmenen tunnin tiivis paketti.
Perhanan hyvä juoni.
Mielenkiintoiset päähenkilöt.
Ei pätkinyt, eikä paukkunut.
Tunnelmaa enemmän kuin jaksan sulattaa.
Musiikit!!!

Huonoa:
Muutama löysäily hiekkalaatikkopelien suuntaan.
En keksi tarpeeksi haukuttavaa.

Yleisarvosana: Elämys jonka pariin vielä palaan. 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Turok.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Yllätyksekseni aika matalat 2008 peliksi.

Testikone: Dinonkaataja.

Turok on 2008 tehty klassisen pelisarjan uusin tuotos, ja myös näyttävin. Itse en koskaan pelannut niitä vanhoja Turokkeja silloin kun ne ilmestyivät ja jo kehittyneempien pelien aikana ne olivat mielestäni lähes surkuhupaisia. Joten minulla ei ole pelisarjan tiimoilta niinkutsuttuja retrokyyneleitä silmäkulmissa.

Turok on intiaani joka pistää T-rexiä turpaan ja siinä sivussa muutamaa pienempää liskoa ja naamioituneita ihmisiä jotka juoksevat ilman mitää järkeä aseet laulaen intiaanimme tappavaan syliin.

Turok on matkalla tuntemattomalle planeetalle avaruusmariineiden kanssa. Ryhmän tarkoitus on panna kapuloita rattaisiin terroristiksi muuttuneen entisen sotilaan johtamille joukoille ja pyytää itse pääpaha siinä sivussa kiinni. Alus saa osuman ohjuksesta ja tippuu keskelle viidakkoa. Alussa opastetaan uudet pelaajat kuin ohimennen kontrolleihin ja se ei häiritse kokeneempaakaan pelaaja koska se on naamioitu hyvin osaksi tarinaa. Tehtävä menee reisille ja selvytyneet joutuvat taistelemaan naamioidun putken kautta voittoon. Vihollisina toimivat mitä mahtavimmat dinot jotka asuttavat kaunista mutta tappavaa viidakoa. Paikoitellen myös vastaan marssii idioottimisia terroristeja joita räiskii siinä sivussa koko ajan toivoen seuraavan olevan viimeinen.

Tarina ei ole mikään erityisen erikoinen, mutta palvelee tarkoitustaan ja saa ajoittain elokuvamaisen fiiliksen takautumien ja muiden tehokeinojensa avulla. Tarinan soitilaat ovat mulkkupuusta pudonneita maailaman kovimpia ja vittumaisimpia örmyjä. Huvittuneisuus ei ollut kaukana kun kuunteli heidän miehistä murinaa ja ikuista kisailua siitä kuka on koko kollijoukon kovin kissa.
Ääninäyttely oli toimivaa. Musiikit eivät ärsyttäneet ja ääniefektitkin olivat muhevan kuuloisia.

Viidakko on putki, mutta kaunis sellainen (vaikka ei turok silmäkarkkiosastolta ihan terävintä kärkeä ole) ja sen koluaa kertaalleen läpi ihan mielellään. Erikoismaininan ansaitsevat kenttien mukana tulevat eri vuorokaudenajat ja säätilat. Ihmisten betonibunkkerit ja luolastot ovat astetta tylsempiä osuuksia, mutta kohtuu lyhyen pituutensa vuoksi eivät häiritse liikaa. Peli oli muutenkin melko lyhyt, mutta ehkä juuri sen takia viihdyttävämpi kuin monet sellaiset pelit joita saa viikkokausia koluta samalla kaavalla. Yhden kaavan räiskintäpelin pituudeksi turok on justiinsa oikein mitotettu ja siitä se saa ison plussan. Tallennuspisteet tosin saivat minut juuttumaan muutamaan kohtaan ja pahin niistä oli se helvetillinen jättikala jota sai kärryyttää liekinheittimellä luvattoman kauan ja jos muutamakin kalan hyökkäys meni perille turok palas alkuun ja sama grillijuhla alkoi alusta.

Turokissa oli niinkutsuttu uusi energiasysteemi eli osumat tai puraisut vihollisesta riippuen parantuivat vähän aikaa pikallaan huokaillen. Samoin asevarasto rajoittui kahteen tussariin, jousipyssiin ja puukkoon. Aseita pelissä ei ollut muutenkaan hurjan montaa ja peli ei muutenkaan sijoitu kovinkaan realistiseen maailmaan niin miksei niitä pyssyjä voisi pitää vaikka muutaman lisää kaiken kantavassa taikaselkärepussa. Aseista toimivimpia olivat tuplahaulikot lähietäisyydelle, ja pulssikivääri kauempana luuraaville vihuille. Muut aseet tuntuivat lähinnä vain joukon jatkolta. No jousipyssy oli ihan mukava ja kaatoi laakista ihmisinvihun ja päähän osuessaan myös dinon, tosin ei niitä isoimpia öllimöllejä. Puukonkäsittelytaito herra intiaanilla oli puolestaan tuhoisan tappavaa, jopa niin hyvää että puukolla sohiessaan hän oli vaarallisempi kuin ampuma-aseilla leikkiessään.

Mikään seikka ei loppujenlopuksi ärsyttänyt liikaa vaikka toki oli jotenkin kummallista ettei äänitehostetta kuulunut kun poimi maasta patruunoita, piti aina vilkaista oikeaan alareunaan että ottiko se ne kalmon panosvyöt vai ei. Ympäristö oli vähän turhankin kestävä nykyräiskinnäksi, seinään ei edes jäänyt tummempaa jälkeä kun vetas ohjuksen bunkkerin kylkeen.

Suosittelen kaikille räiskinnän ystäville joka eivät jaksa kuunnella tai katsella mitään seikkaperäistä tarinaa. Syvällisempää kokemusta etsivät runopujut saavat etsiä omaansa muualta, tämä on veemaisten äijien temmellyskenttä. Haulia terolle hattuun ja puukkoa T-rexille turpaan.

Hyvää:
Sopivan pituinen.
Hienot dinot.
Tasapainoinen kokonaisuus.
Harvinaisen vähän bugeja.

Huonoa:
Älyttömät ihmisvastukset.
Tallennuspisteet eivät koskaan miellytä minua.
Se puolenvälin jättiläishauki.

Yleisarvosana: Täydellinen räiskintäpeli ansaitsee puutteistaan huolimatta 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Constantine.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: eipä toi vastaan potkinut tysillä asetuksilla.

Testikone: Tappaa demoneita.

Kyseessä on samannimisen vuonna 2005 kuvatun kauhutoimintaelokuvan peliversio. Elokuva raiskasi sarjakuvaa mennen tullen ja peli raiskaa sekä sarjakuvaa että elokuvaa ja kaiken lisäksi vielä alentaa pelaajan apinan tasolle.

Elokuva ei muistaakseni ollut pöllömpi tapaus vaikka fanit eivät sietäneetkään sen epäkohtia sarjakuvaan verrattuna. Peli puolestaan on monessa suhteessa melkoisen pöllö tapaus. Minua ei ole koskaan haitannut suoraviivainen eteneminen ja vihulaisten posautteleminen haulikolla otsikkoon, mutta kun kyseessä on aivotnarikkaan viihdepläjäys niin sen pitää myös olla sitä. Joku varmaan kysyy että miksi herralla sitten kiristää, eikö tämä ole juuri sitä mitä äsken kuvasit?

On ja ei, pelissä kyllä edetään suoraviivaisesti ja kuritetaan demoneita krusifiksihaulikolla, noitapistooleilla, naulapyssyllä ja muilla vähän eksoottisimmillakin aseilla. Mutta tällaisesa toimintapelissä pitää olla ohjattavuus kohdillaan, constantine on surullisenkuuluisan rautakankiruumiinsa orja ja liikkuminen tuntuu väliin tervassa uimiselta. Muita liikkeen kummallisuuksia ovat automaattihypyt ja kumarrukset ahtaassa paikassa muuten niin kovin kankealle kaverille. Tallennuspisteet myös saivat otsasuonet pullistelemaan kun loppupuolen kerrostalon kokoisia monsuja täytyi väliin hinkata ueampaan kertaan. Muuten peli ei ole kovinkaan haastava normaalilla vaikeusasteella, mutta eipä tätä tahtoisikaan haastavimmalla pelata.

Pelissä on myös mausteena okkultiaa, taikoja ja lievää hahmon kehitystä pelin edetessä. Muutamia pieniä ongelmanratkaisukohtia on ripoteltu sinne tänne tauottamassa kävele ja ammu etenemistä. Nämä lisät eivät kumminkaan pelasta kokonnaisuutta.

Kaunein kukka maan päällä tämä tapaus ei ole, vaan en tätä kumminkaan rumaksi hauku. Väliin helvetin maisemat olivat aika hyvän näköisiä, ja maan kamarallakin viitsi liikkua. Paikoitellen jälki oli kumminkin huonoa ja viimeistely oli jäänyt puolitiehen kuten niin monessa näkemässäni elokuvapelissä. Äänet olivat ihan siedettäviä, mutta eivät järisyttäneet maata, väkisinkin vertaan aina helvettipelejä Doom 3:seen, ja pakko todeta että äänimaailma ei ihan vedä vertoja isolle D:eelle. Musiikki oli tunnelmallista, muta biisejä vähän. Ääninäyttelijöinä ovat ilmeisesti toimineet alkuperäiset näyttelijät ja se puoli onkin harvinaisen hyvin kunnossa.

Valitettevasti en muista elokuvan juonikuviota tarkasti joten en voi verrata teoksia siltä osin keskenään, mutta jotenkin vaikutti siltä että elokuvassa oli parempi juonitus kuin tässä pelissä, missä välivideot vaikuttivat ajoittain kaukaa haetuilta.

Pelin koknnaiskesto on lyhyt (yhden illan sessio) ja lisäbonuksista huolimatta tämän tekeleen uudelleenpeluuarvo jää aika olemattomaksi, on tämä sen verran matala pannukakku. Vaikea edes kunnolla haukkua sillä oikein huonot pelit ovat jo huonoutensa takia mielenkiintoisia, constantine ei edes pääse siihen kastiin. Tuskin enää muistan tämän illan jälkeen pelistä muuta kun sen että tulipa tuokin joskus pelattua. Jotenkin tuntuu siltä että jos tekijätiimi olisi vielä jokusen kuukauden uhrannut lisää aikaa olisi lopputulos ollut muutamaa pistettä korkeampi. Mutta kiire ei ole pelimaailmassa aina synnyttäjän vika.

En suosittele constantinea kenellekkään, selän takaa kuvattuja räiskintöjä on paljon parempia maailma pullollaan, joten etsikää joku muu ja kiertäkää tämä kaukaa.

Hyvää:
Ajoittain ihan nätti.
Musiikki (se vähän mitä oli).
Ääninäyttely.

Huonoa:
Rautakankimies Constantine.
Epätasainen jälki.
Aliarvioi pelaajan älyä.
V*tun tallennuspisteet.

Yleisarvosana: huhu ehkä 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Walaber´s Trampoline.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Miniminit.

Testikone: Hyppii mukana.

Eli kyseessä on pieni ilmainen peli, jossa hypitään trampoliinilla. Kuulostaa tylsältä, vai mitä? Noooo ite en ole mikään hyppelyn asiantuntija, mutta kyllä tätä pelaa mielellään ja jos jaksaa perehtyä kunnolla ja tahkota koko pelin läpi niin uskon että siitä on pitkäänkin iloa. Myös kaveriporukalla pomppiminen auttaa paljolti asiaa sillä uskon että yksin pelattavana äsken viettämäni pari tuntia tällaisen parissa on ihan tarpeeksi.

Periaatteessa tätä peliä voi verrata Tony haukkoihin sillä temppuiluista ja uralla etenemisestä on kyse. Mutta tietenkin pomppulinnassa loikkiminen ei veny mihinkään spektaakkeliin kuten etäinen serkkunsa.

En ala tästä pitempään lätisemään, ladatkaa ja kokeilkaa itse hyppimisen riemu. Hyvää viihdettä hetken ja skatepunkkirällätyksetkin olivat ihan kuunneltavaa tavaraa. Joten ei muuta kuin rohkeasti kaikki vain pomppimaan. Ite jatkan hieman kehittyneempien pelien parissa.

Hyvää:
Mielenkiintoinen idea.
Ilo pomppia.
Ilmainen.

Huonoa:
Pomppimiseen kyllästyy nopeasti.
Ehkä kaipaa jotain pientä piristystä.
Ei mikään kaunein kukka.

Yleisarvosana: En anna, koska tämä on puhtaasti fiilispeli. (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Blood Omen: Legacy of Kain.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: pleikkari ykkönen pyöritti jo aikoinaan kun olin vielä nuori opiskelija.

Testikone: Liian uusi.

Vampyrölli Kainin ensiesiintyminen pelimaailmassa tuli vihdoinkin kahlettua siihen pisteeseen että siitä voi kirjoittaa jokusen rivin. Ikievil Kain on alussa pahainen aatelisherra joka eksyy väärään tavernaan ryypylle ja hänet surmataan kylmäverisesti. Aatelinen ei ehdi kauaa maata mullassa maan kun kuolleidenherättäjä tekee hänestä vampyyrin ja ikuinen maanpäällinen tallustus saa alkunsa. Ja pelissä tosiaankin sitten tallustetaan pisteestä a pisteeseen b. Vampyröllimme matkanteko perusmuodossaan vain tuppaa olemaan pitkästyttävän hidasta. Suden hahmossa loikitaankin jo huomattavasti kovemmalla tahdilla, mutta jotenkin tästä jää hyvin rajatun labyrintin tuntu. Toisin kuin labyrintissä, Kainin maailmassa reitti on hyvin selvä, eikä tarvitse paljoa mietiskellä minkä kulman taakse kääntyisin.

Peli on teknisesti ihan ok, ja en huomannut isompia kirppuja. Patsi viholliset väliin jumittuivat joko kainia vasten taikka johonkin kiviesteeseen. Äänipuoli sitten olikin ihan toinen juttu. Musiikit sinänsä olivat ihan hyviä ja tunnelmaan sopivia, mutta äänentasot poukkoilivat ylös ja alas pitkin matkaa ja väliin oli pakko itse hiljentää tai nostaa volppaa kajareista. Evektit palvelivat tarkoitusta ja ääninäyttelykin oli hyvää, tosin kovin yksinkertaisin eväin toteutettua.

Tarina kyllä jaksoi kiinnostaa kuten uudemmissakin tämän sarjan vampyyripeleissä. Maisemat olivat tuttuja uudemmista legacy/soul peleistä, vaikka niiden kaksiulotteisuuden hahmottaminen kävikin työstä uusille peleille tottuneille silmille. Matkan aikana miljööt eivät huomattavasti vaihtuneet ja väliin tuntuikin siltä että kävelen uudelleen tismalleen samassa luolassa, metsässä tai kyläpahasessa. Eikä taistelutkaan mitään erityisen antoisia olleet samaa puurtamista alusta loppuun. Tietenkin viholliset olivat hiukan taitavampia ja kestävämpia loppua kohden. Pelin ehkä antoisimpia juttuja olivat sisätiloissa tapahtuvat ongelmanratkaisukohdast jotka muisuttuvit etäisesti muinaisen kasipittisen nindenton seikkailuja.

Perusmuodossaan kyseessä on hyvin suoraviivainen mätkintäseikkailu jota on hieman maustettu roolipelimäisillä elementeillä ja mystiikalla. Löytyy taikoja, muodonmuutoksia, uusia aseita ja haarniskoita. Lisaksi vampyröllimme ryystä verta näyttävissä kaarissa koskettamatta uhriaan sormenpäälläkään. Kainissa on imua jos kenessä!

Uskon lujasti että jaksoin peliä pelata niinkin pitkälle vain ja ainoastaan tunnelmansa ja aihepiirinsä takia. Muuten kokonnaisuus oli yhtä puurtaamista alusta loppuun. Suosittelen tapausta kaikille jotka pitävät Kainin uudemmistakin peleistä ja niille joille kelpaa puiseva mutta taatusti tunnelmallinen roolipelimaustein höystettu mätkintäseikkailu.

Täytyypä vielä loppuun mainita että viimeaikoina ei ole vastaan tullut vampyyriaiheisia pelejä, liekö loistava Vampire the masquerade bloodlines ollut uusin tapaus mikä on kovalevylläni majaillut. Vampyyrit näyttävät olevan aika mediaseksikästä tavaraa elokuvissa, sarjoissa ja pikkutyttöjen nyyhkyromaaneissa, mutta pelimaailma on jäänyt paitsioon. Toisaalta enpä haluaisi nähdä Bellaa ja Edvardia peeseeni ruudulta, hah.

Hyvää:
Tunnelma, mystiikka, vampyyrit.
Musiikit.
Äninäyttely.
Kiinnostava tarina.
Toi retroajat hyvällä tavalla mieleen...

Huonoa:
...mutta toi ne myös huonolla tavalla mieleen.
Puiseva taistelu ja vielä puisevampi löntystely putkessa.
Monotoniset maisemat.
Äänentason suuri vaihtelu.
Viimeistely puuttuu.
Ei tätä enää kukaan voi jaksaa.

Yleisarvosana: viimeistelemätön timantti 6 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Gothic 2.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei hirmuiset.

Testikone: Toimii.

Peli jonka pelaaminen venyi ja paukkui. En todellakaan edes muista koska aloitin tämän pelaamisen, luultavasta silloin kun poikani oli vielä vauvaikäinen, ja siitähän alkaa olemaan kolmisen vuotta.

Pelasin Gothic kolmosen jota pidin siihen mennessä parhaana hiekkalaatikkoroolipelinä lukuisista bugeista ja päivitysrumbailuista huolimatta. G3 oli parempi kuin muut saman peliformaatin aikalaiset kuten Oblivion ja Two worlds. Tästä innostuneena hankin sitten tämän kakkososan ja yritin vuosi toisensa jälkeen innostua pelistä ja monien itselleen tehtyjen lupausten "nyt minä pelaan tämän läpi" jälkeen päätin tänä aamuna luopua hankkeesta ja poistin sen kovalevyltä.

On paljon mahdollista että jos olisin tämän pelaillu ennen G3, peli olisi maistunut aivan toisella tavalla. Toki tämäkään teos ei ole kokonaan susi, päinvastoin. Voisin jopa väittää että oman aikansa yksi parhaimmista roolipeleistä. Vanhoissa ropeissa oli myös kunnon haastetta eikä sokean opaskoira vierellä meininkiä kuten nykyään kun yritetään kaikessa miellyttää ostovoimaista suurta massaa. Tänä päivänä minulla vain ei ole enää aikaa kovin perehtyä monimutkaiseen ja haastavaan peliin, liekö se yksi syy pelin hyllyttämisessä ikuisuuksien mappiin. On vaikea kaivaa kymmenettä kertaa saman örkin suolia kun pikkutyyppi kinuaa isiä leikkimään, vaimo pyytää imuroimaan ja kissa maukuu ruokaa. Sitten vielä pitää työhön uhrata hyvää peliaikaa 8 tuntia + 1 tunti matkoihin. Joten suurten massojen helpot pelit ovat tänä päivänä kiinnostavampia tapauksia.

No itse aiheeseen eli G2:seen. Grafiikat olivat jo eilisen päivän tavaraa, mutta siitä huolimatta vanhaksi peliksi tässä tapauksessa oli suoraan sanottuna hämmästyttävän laaja maailma jonka tutkimiseen menee monta kymmentä tuntia. Pidän hiekkalaatikkopeleissä juuri tutkimisesta, joten koin suurtä ärtymystä niissä kohdissa joissa en päässyt jonkun mörön takia etenemään vaikka hankin uuden miekan ja muutaman kykypisteen sen käyttämiseen. Peli muutenkin potkii vastaan aika pahoin ja alussa jokainen rotta ja sääskikin tuntui pieksävän tyypin menen tullen. Eli niille jotka hakevat haastetta, tässä pelissä sitä nimenomaan on.

Maailma itsessään on toimiva vaihtelevinen vuorokaudenaikoineen ja säätiloineen. Ihmiset höpisevät joutavia kaupungeissa ja noudattavat jossakin määrin vuorokausirutiineita. Eläytymisen lluusion rikkoo vain ja ainoastaan sankarin kankea liikuttelu ja tehtävien sekavuus, asiaa ei auttanut sekänä että kartalle ei ilmesty minkäänlaisia opasteita seuraavan tehtävän suorituspaikkaan. Kaikki on tehtävä kokeilun ja erehdyksen kautta.

Äänet ovat kautta linjan aika hyviä ja kaikki keskustelut myös kuuluvat puheena tekstin lisäksi. Juoni on perus fantasiamaailmahuttua mutta toimii, kun se laitetaan toimimaan kuten saksan poijaat ovat tehneet. Hahmonkehitys on piristävän erillainen kun jokainen taito on ostettavissa joltakin opettajalta kokemuspisteitä vastaan. Taistelu sen sijaan on kankeaa ja jotenkin hiomattoman oloista, sikäli ikävää että sitä on pelin aikana paljon. Jos taisteleminen olisi pieni sivuseikka kankeutta ei pitäisi niin suurena juttuna, mutta nyt se on suoraan sanottuna turhauttavaa.

Ei mikään huono PC-roolipeli mutta kaatuu pieniin puutteisiin.

Hyvää:
Toimiva maailma.
Hämmästyttävän laaja vanhus.
Ääneen lausutut keskustelut.
Vuorokaudenaikojen vaihtelu.
Haasteellisuus oikeissa paikoissa.

Huonoa:
Haasteellisuus väärissä paikoissa.
Kankea taistelu ja rautakankiselkäranka.
Se jokin joka sytyttää kiinnostuksen kipinän jäi uupumaan.

Yleisarvosana: kaikkesta huolimatta 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Commandos: Strike Force.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: sellainen joka kelpaa 2006 keskivertopeleihin.

Testikone: puski täyttä höyryä.

Toinen maailmansota on tullut pelailtua useampaankin kertaan läpi, siitä huolimatta en sylje aiheen päälle ja tarjoaa se oivallisen alueen räiskinnälle. Commandos pelisarjan kolme ensimmäistä peliä olivat hiasta nysväämistä ja väliin raivostuttavuuksiin asti miettimistä ja saman kohdan hinkkaamista vaativia pelejä (tosin hyviä sellaisia). Neljäs osa onkin ihan toista maata. Toki vieläkin hiiviskellään, mutta lähinnä vain mallin vuoksi pääpainon ollessa joko hiljaisissa tapaoissa taikka suorannaisessa tulittamisessa. Lisäksi peli on täysin kolmiuloitteinen poiketen aikaisemmista pelisarjan teoksista.

Pelihahmoina on kolme tyyppia vakooja, tarkka-ampuja ja vihreä baretti. Viimeksi mainittu on pelkkää lihaksia ja luoteja, hänellä pelattaessa saa hiiviskelyt unohtaa tyystin. Tarkka-ampuja puolestaan kyttää kaukaa ja tappaa kiikaritähtäimellä, lähitaistelussa selän takaa hiljainen tapa on heittää veitsi. Vakooja pöllii vihollisuniformun, sabotoi turvajärjestelmät, tappaa kuristamalla tai äänenvaimentimella ja kukaan ei välttämättä edes huomaa hänen olleen paikalla, paitsi se yksi joka kuoli uniformua lainatessa. Hänellä myös pelataan eniten. Joissakin tehtävissä vaihdellaan kahden hahmon väliltä mutta useimmiten edetään yhdellä tyypillä.

Hiiviskelyräiskimiskohtauksia katkaistaan kunnon rytinällä. Nämä puolustustaistelut ovatkin pelin yksi parhaimmista puolista, on mukava päästä väliin kunnolla sotimaan kun helpon hiiviskelyn jälkeen olin hiukan tympääntyneessä mielentilassa. Haastetta peli ei tarjoa ainakaan normaalilla vaikeustasolla minkään vertaa ja muutama kuolemakin tuli vain ylettömästä tonttuilusta kun pyrin nopeuttamaan pelissä etenemistä liian innokkaasti.

Parhaimmat kentät sijoittuivat norjan talvimaisemiin ja lumisateessa hiippailin vakoojallani täysi eläytyminen päällä. Alun tylsät keskieurooppakentät ja lopun tuhottu neuvostoliitto eivät säväyttäneet yhtä paljon. Siinä vaiheessa kun peli alkoi tympimään tosissaan se onnekseni loppui lyhyeen ja pääsin kirjoittamaan tätä.

Grafiikka olisi voinut olla 2006 vuoden peliksi hieman näyttävämpää ja äänipuolikin palveli vain tarkoitusta mutta ei aiheuttanut erityisiä säväyksiä. No tietenkin täytyy sille kuorolle antaa plussa, lauloivat he sen verta hyvin vaikka en itse olekkaan mikään kuoromusiikin ystävä. Ohjattavuus oli kunnossa ja käyttöliittymä selkeä ja pelin kartta oli tarpeeksi pätevä apuneuvo suunnistuksessa.

Helpohko hiippailuräiskintä joka pitemmän päälle sai haukoittelemaan. Ei mikään hurjan huono, mutta ei mikään kovin hyväkään. Pelailee kerran läpi mutta toista kertaa en luultavasti koneelleni asentaisi tätä.

Hyvää:
Norja.
Puolustusryminät.
Hyvän näköinen.
Kuorolaulut.
Toimiva kartta.

Huonoa:
Liian helppo.
Toistaa kaikessa itseään.
Jotakin vain puuttu.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Legacy of Kain - Defiance

Alusta: PC.

Laitevaatimus: 2003 laitteisto.

Testikone: Hurisi menemään.

Antti "hupsun" Tuisku ja Jone "äijä" Nikula ottavat lopullisesti yhteen ja katsovat kumpi on kumpi. Jostakin syystä nämä kaksi suomen julkkista tulivat mieleen pelin hamoista. Raziel (Antti) on omalaatuinen ja mielenkiintoisempi hahmo tästä parivaljakosta, mutta kaikkihan sen tietävät mikä runopoika toi Antti siis Razier on miehiään. Jone äijä Kain puolestaan on pitkälettinen, lihaksikas ja tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuva perushevari ja ääriään myöten kova jätkä.

Vampyyreistä Kain edustaa perinteistä verenimijätyyppiä, häijyys, voimakkuus ja kovuus asuvat tämän ylhäisen olennon ruumiissa. Kain on myös taitava taistelija ja osaa miekallaan tehdä jipon jos toisenkin. Razier puolestaan on jotakin aivan muuta, luunrankomainen olento joka veren sijaan ryystää ahneesti sieluja. Hän osaa myös liitää ja vaihtaa henkimaailman ja aineellisen maailman välillä. Ohjattavuudeltaan kumpikin hahmo ovat lähes samanlaisia, edellä mainituista eroista huolimatta. Ohjattavuus itsessään onkin ihan hyvä, vaikka miekkailu onkin loppupomoa myöten melkoista rämpytystä.

Vaikka en moitikkaan varsinaista ohjattavuutta on puolestaan kamera jotakin aivan hirveää, se suorastaan koituu pelin suurimmaksi ongelmaksi. Kiinteässä pisteessä jököttävä kamera toimii kohtuudella Kainilla pelatessa, muutamaa hyppelyosuutta lukuunottamatta. Sielunsyöjällä pelattaessa ongelmat korostuvat, varsinkin niissä kentissä missä pitää harrastaa tarkkaa tasohyppelyä. Parhaimmissa tasohyppelyissä on joko sivulta kuvattu tai suoraan takaa kuvaava kamera ja kämmeistä voi syyttää vain itseään. Tässä pelissä puolestaan kamera voi muljuta kesken ilmalennon ihan toiseen suuntaan ja aiheuttaa äkkikuoleman. Sormeni ja aivoni eivät kertakikkiaan tajunneet miten on mahdollista kesken ilmalennon kääntää koko ohjausjärjestelmä päälaelleen jotta hyppy onnistuisi. Siitä johtuen yritin yhtä kohtaa valehtelematta 50 kertaa, tämän jälkeen kävin hakeen netistä huijaus-saven ja näin pääsin etenemään.

Muita pienempiä miinuspuolia ovat eestakaisin ravattavat kentät, Turhan yksinkertainen taistelu ja kenttäsuunnittelu ei välttämättä aina ole sitä kaikkein järkevintä peleissä nähtyä antia. Viimeiseksi Kain/Soulreaver peliksi hieman pannukakkumainen esitys vaikka tekeekin jylhyydellään kunniaa pelisarjalle. Ehkä ne edellisetkään osat eivät olleet paljon kummempia, mutta viimeiseltä ja samalla (2003) uusimmalta osalta odottaa enemmänkin kuin sitä vanhaa samaa.

Pelin hyviin puoliin kuuluu harvinaisen maskuliinisen goottilainen kauneus niin grafiikan, musiikin, tarinan ja äänimaailman osalta. Mehukasta oli myös ottaa vuorotellen mittaa siitä kuka onkaan se ykkösvampyyri äijä Kain vai runopoika Raziel. Mätkintataistelupelimäiseen tyyliin hoidettu osuus oli pelin toimivimpia kenttiä.

Tunnelmallinen mutta ei täydellinen toimintaseikkailu vampyyreiden maailmassa. Suosittelen peliä kaikille sarjan faneille ja vampyyreihin rakastuneille. Muille löytyy parempiakin vaihtoehtoja tästä peligenrestä.

Hyvää:
Jylhä tunnelma.
Kainin osuudet.
Musiikit ja äänet.
Hyvän näköinen.

Huonoa:
Kamera, kamera ja vielä kerran kamera.
Rämpytystaistelut.
Ei niin hyvä kuin odotin.
Edestakaisin ravaaminen.

Yleisarvosana: muille 6 faneille 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand