IRC-Galleria

Peli: Talvisota: Icy Hell.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Mummon poljettava ompelukone.

Testikone: Sodan kaaoksen pyörteissä edelleen.

Talvisota on itsenäisen suomen ja venäjän, eli silloisen neuvostoliiton ensimmäinen iso kahakka, tämän tosiasien julkituominen siltä varalta jos joukossa sattuu olemaan muutama suomen historiaa tietämätön. Kuten eräässä BB-tuottarissa sattui olemaan, siitä itku ja häpeä. Sillä eikö jokaisen pitäisi tämä tietää, vaikka olisi kuinka pasifisti, totaalikieltäytyjä tai pilveä poltteleva hippi. Luulisi jopa jokaisen pissiksen tietävän oman kansansa kohtalokkaista sotavuosissta. Mutta ei, jotkut henkilöt eivät todellakaan tiedä mikä on talvisota. Siispä kipin kapin kauppaan ja ostamaan tämä peli.

Peli antaa hyvän ja oikeaoppisen historiallisen luennon tuon ajan tapahtumista, ja kummallekkin osapuolelle raskaasta sodasta. Venäläinen tekijätiimi on lukenut historiankirjansa paremmin kuin BB-väki, ja pelissä ei kumarrella suomalaisten eikä liioin puna-armeijan suuntaan. Kaikki tehtävät ja tekstit ovat kuten niiden pitääkin olla. Lisäksi valikoista löytyy tietoa mielenkiintoisen paljon kummankin osapuolen kalustosta aina panssareista ja lentokoneista juniin saakka. Tosin tiedoksi heille jotka tahtovat ostaa tämän teoksen historianopintoja silmälläpitäen, koko peli on enkelsmanniksi joten pitää ainakin omata välttävä kielitaito.

Vaikka Icy Hell tarjoaakin kattavan sotahistoriallisen oppitunnin, ei se pelillisesti kovinkaan suurta isänmaallista nostetta aiheuttanut. Grafiikka on vanhan pelimoottorin ansiosta hyvin askeettista ja pikkuruiset tankit ja ukkelit katoavat maastoon kuin pieru saharaan. Kaiken lisäksi nykysotanaksuista poiketen aluetta ei voi lähentää tai edes kiertää. Ulkoasun hienoin piirre oli kolmiulotteiset kulkuneuvot jotka voi tunnnistaa oikean esikuvansa näköisiksi härpättimiksi. Toinen hieno seikka oli kummankin neuvosto ja pohjanpoikskenaariossa pyörineet aidot sotadokumentaariset videot. Muuta hienoe ei sitten pahemmin löytynytkään. Paitsi tietenkin erityismaininnan ansaitsee se että venäjän pojat solkkaavaat oman maansa kieltä ja suomipojankin suusta tulee hiukan kummallisesti murtean mm lausahdus "tulta munille".

Vaikka kyseessä on tosiaikastrategia, ei pelissä tarvitse kuokkia jäätyneestä maasta pottuja jotta armeija pyörisi, ainoastaan sotiminen on tärkeää ja jo annetuilla resursseilla on useimmiten pärjättävä tehtävä loppuun saakka. Suomalaisten joukoilla taisteleminen on lähinnä epätoivoista puolustautumista ja vastaavasti neuvostojoukoilla pelatteassa pyritään ylivoimalla hakkaamaan päälle. Hienona lisänä mainittakoon että kiväärimies ei panssarivaunua tuhoa. Niitä tuhotaan vain toisella tankilla tai tykillä. Tästä seikasta strategikot varmasti pitävät.

No entäpä itse pelaaminen? Ensinnäkin vanhan pelimoottorin ansiosta kaikki valikot ovat pieniä ja suttuisia. Käskyt eivät aina oikein mene perille vaikka sainkin vastaukseksi "kyllä herra" ja ukot pyörivät munat turpeessa ympyrää kuin hullut koirat. Lisäksi väliin suomipojilla pelatessa paras strategia oli vain olla koskematta hiireen, jotenkin ihmeen kaupalla peli vain eteni kuin valmis käsikirjoitus ja voitto tuli kotiin. Tämä ei mielestäni oikein vaikuta oikealta pelaamiselta vai kuinka?

Sodan äänet olivat ihan hyvät ja kovin paraatirytmiltä kuulostavat biisit kuuluivat asiaan. Tosin pitemmän päälle nämä runkutukset toivat vaarallisella tavalla mieleeni natsien saappaiden askelluksen kivetyllä kadulla ja oli jo pieni ihme että jaksoin äänet päällä pelata lähes koko pelin.

Historiallisesti hieno teos, mutta itse peli oli aikas tavalla huonointa tosiaikastrategiaa mitä olen nähnyt. Eli olen kiikun kaakun siinä vaiheilla että kuuluuko Talvisota osastoon paskapelit vai ihan kelvolliset. Vitosta olen yleensä pitänyt rajapyykkinä huonon ja kelvollisen pelin erottavana arvona, hmmm tämä taitaa olla vitonen.

Ai niin, tämä onkin sitten viimeinen peli niistä lukuisista peleistä jotka olen kolunnut läpi tässä vanhassa asunnossa. Seuraavat pelit ovat uuden asunnon heiniä.

Hyvää:
Talvisodan aito historia.
Oikeat sotavideot.
Sotilaat puhuvat omaa äidinkieltään.
Tankkia ei yksittäine kiväärimies tuhoa.


Huonoa:
Vanha pelimoottori näkyy.
Valikoiden suurennuslasilla tiirattava koko.
Käskyt eivät aina menneet perille.
Peli pärjäsi paremmin omillaan, ahkera käskyttäminen varmisti tappion.
Sotamusiikki ei oikein nappaa pitemmän päälle.

Yleisarvosana: 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Painkiller Overdose.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Rullaa kyllä jos omistat kohtuu uutukaisen koneen.

Testikone: Nou hätä.

Puoliksi enkeli puoliksi demoni. Tämä tyyppi ei kuulu taivaaseen eikä liioin helvettiin. Hän on miespuolisen enkelin ja demoninaisen pusikkopenikka joka pääsee pitkällisen vankeutensa jälkeen vapaaksi. Toisin sanoen päämäärätön ADHD-ammuskelu ja huonot välivideot pääsevät vauhtiin.

Overdose oli alun perin pelkkä modi jota innokas fanijoukko teki yhtä suurella rakkaudella kuin pari lastaan. Vanhasta pelimoottorista on viimeisetkin höyryt otettu irti ja jälki on alkuperäistä peliä houmattavsti kauniimpaa. Hirviokaarti on mielenkiintoista ja joka kerta täysin toisistaan poikkeavat ympäristöt luovat mukavat puitteet ammuskelulle. Ympäristöistä parhaimmat olivat B-leffoja leipova studia ja sairaalla tavalla kiinnostava lihakarjafarmilta hampurilaisbaariin kenttä. Joka jätti pysyvn muiston siitä kuinka julmaa peliä se lihanjalostus todellisuudessa on. Loppujenlopuksi en löytänyt tästä pelistä yhtään yhtä puuduttavaa osuutta kuin alkuperäisessa pelissä olevat satama ja sotilastukikohta.

Ensimmäisen Pankilleristä parhaiten jäivät mieleen mielikuvitukselliset aseet (Ensimmäisen Painkillerin lisälevy ja sen kenties erillaiset aseet jäivät kokeilematta koska se ei suostunut minulla toimimaan monesta yrityksestä huolimatta) joten samaa odotin tältäkin osalta. Loppujenlopuksi tämän pelin aseet olivat vain eräänlaisia muunnelmia alkuperäisistä ja useimmat niistä jäivät lähestulkoon kokonaan käyttämättä. Haulikon vastine ja jonkin sortin konekiväärikranaattikivääri tuntuivat parhaimmilta. Lisäksi aseet olivat pohjattoman tehottomia ja panokset loppuivat jo ennen leikin alkua kesken. Kenties tällä oli yritetty saada peliä pitemmäksi mitä se todellisuudessa on. Taikka suunnittelijat olivat halunneet jonkin sortin selviytymiskauhuelementin mukaan. No joka tapauksessa tämä yritelmä meni pahemman kerran metsään.

Äänimaailma on tärkeä ominaisuus minunkaltaiselleni tunnelmapelaajalle ja tässä pelissä kyllä on ihan kelvolliset äänet mutta ne eivät jääneet samalla tavalla mieleen kuin alkuperäisteoksessa, paitsi nopeatempoisesissa kohtauksissa äänen säröily ei oikein vakuuttanut. Mutta itse puolienkelidemonin eli päähahmon muka pahistyyliset angstiset tarinankerrontaosuudet ja pelin aikana tapahtuvat letkautukset pistävät lähinnä kuulokkeista puukot korviini, ja oli pakko joko nauraa kuin hullu tai kirkua täyttä kurkkua kuin nainen heinäladossa kesäyönä kun paha pohjalaispoika isolla...

Vaikeustaso on lussujen aseiden takia hyvin korkea ja pelkään peruutteluun ja ammuskeluun puutuu nopeasti. Itse kyllästyin viimein ammusten kokoajan loppuessa siihen malliin että kävin hankkimassa cheatit vaikeimpien kohtien varalle. Tämä ei sen takia ettenkö olisi niitä ilmankin päässyt läpi, mutta en jaksa yksinkertaisessa pelissä hinkata samaa huonetta kymmeniä kertoja peräkkäin. Tavallisesti pelaan tämänkaltaisen tusinaräiskittelyn muutamassa illassa läpi, mutta kun ajattelee tavallsta satunnaispelaajaa ei ole toivoakaan siittä ettei hänen mahdollinen kotiväkensä jossakin vaiheessa passita tyyppiä hullujenhuoneelle. Siinä vaiheessa kun kuulevat ne itkupotkuraivarit mitä peli voi aiheuttaa. Eli toisin sanoen jos et ole koskaan käyttänyt huijauksia (joita en itekkään suosi) nyt olisi oivallinen tilaisuus niitä käyttää. Suosittelen lämpimästi sillä ainakin itsellä alkoi hullujenhuneenportit raottumaan jo vähän liikaakin kymmenennen epäonnistumisen jälkeen, taivaalliset cheatit pelastivat helvetiltä... vai miten se oli.

Peliin on myös yritetty saada jonkin sortin uudelleenpeluuarvo, kun pelaat kentän tietylla aseella tai tavalla läpi saat mustan torottikortin joka parantaa jotakin ominaisuuttasi. Tosin ilman näitä turhanpäiväisiä ominaisuusparannuksiakin pääsee pelin läpi ilman niitä aiemmin mainitsemiani cheattejakin ja sinä peli et ainakaan minua saa innostumaan keräämään kaikkia näitä mukahienoja kortteja.

Typerällä tavalla vaikeutetusta lyhyestä pelisisällöstään huolimatta kokemisen arvoinen tapaus kaikille jotka pitävät ensimmäisestä osasta ja yksinkertaisista aivot likoon räiskinnöistä. Mutta voin vakuuttaa että tämä ei anna mitään uutta sisältö pelisarjaan, saati sitten koko räiskintäpeliskeneen.

Hyvää:
Vanhaa samaa painkilleriä.
Hienot ympäristöt.
Mielenkiintoiset viholliset.
Fanipohjaiseksi modiksi oivaillinen taidonnäyte.

Huonoa:
Ei toisaankaan tarjoa mitään uuttta.
Raivostuttava vaikeustaso aseiden lussuuden ja niiden vähäisten ammusten vuoksi.
Pakottaa käyttämään huijauskoodeja.
Lyhyt peli mitä on väärin keinoin yritetty pitkittää.

Yleisarvosana: 7 (ADHD-pelaajille myös 7) (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Peli: Painkiller.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei paljoa vaadi.

Testikone: Ei pysty parantamaan vanhentunutta grafiikkaa.

Taivas on saanut oman palkkamurhaajan, vaviskaa domoniruhtinaat ja itse paholainenkaan ei ole enää turvassa.

Peli alkaa siitä kun tarinan sankari ajaa autonsa öisellä maantiellä vastaantulevan keulaan. Vaimo, auto ja sankari itse menettävät henkensä. Vaimo ja auto pääsevät taivaaseen mutta sankarin kohtalo on kehnompi. Daniel Ei pääse helvettiin sillä on ollut eläessään liian kiltti mutta tarpeeksi tuhma päästäkseen taivaaseen. Daniel herran kohtalona on manala jonka pienissä huoneissa käydään sotaa sinne tunkeutuneita helvetin joukkoja vastaan. Hän saa enkeliltä tehtävän tuhota nämä joukot ja tehtävään tarvittavan aseen. Palkintona tehtävän onnistumisesta hän saa jälleen pidellä rakastaan sylissä, siis sitä vaimoa ei autoa. Juonikuviot eivät ole mitään päätähuimaavia mutta välivideoiden aikana vilahtaa raamatullisista henkilöistä enkelin lisäksi eeva ja itse pääpiru valeasussa.

Alun jälkeen on vain yksi suunta ja tavoite. Putsaa kenttä vihulaisista ja pääset seuraavaan kenttään. Kentät itsessään ovat hyvin yksinkertaisia mutta niiden vaihteleva ympäristö säilyttää mielenkiinnon. Toiset kentät ovat mielenkiintoisia ja toiset sitten taas kuin kokonaan eri pelistä. Kaikkein parhaiten hyvistä kentistä mieleeni jäivät loppupuolen pysähtynyt taistelutanner, keskiaikainen kylä, Babel, hullujenhuone ja venetsiaa muistuttava vetinen kaupunki. Huonoimmasta päästä ehdottomasti olivat sotilastukikohta ja satama. Ammuttavaa pelissä riittää lähes yhtä paljon kuin hengenheimolaisessaan vakavassa samissa. Hirviökaarti myös on kattava ja samoja ölliäisiä kierrätetään vähän. Tietenkin loppupuolen örisevät moottoripyörätyypit ja tappavan pahanhajuisella hengityksellä varustetut puliukot olisi saanu jäädä näkemättä. Toisaalta pultsareissa oli tiettyä huumoriarvoa jos pidät huonoista vitseistä. Välipomot ja itse vihtahousu taas olivat todella suuria mörköjä ja vaativat kikan kukistuakseen. Nämä massiiviset viholliset olivat paitsi hienoja myös erittäin vaikuttavia vanhan pelin pomovastustajiksi.

Pelin aseet olivat mielikuvituksellisimpia näkemiäni koskaan. Painkiller itsessään on jonkin sortin pyörivä miekkahybridi jonka voi singota kauemmas keltaisen lasersäteen polttaessa vihollisia. Tavallisimmasta päästä olevassa haulikossa oli käyttökelpoinen vaihtoehtoammus, jäädytyspatruuna. Puuvaarnoja ampuva ilmakivääri oli kätevä mutta tiukoissa tilanteissa liian hidas. Heittotähtisähköshokkikiväärille en löytänyt oikein mitään järkevää käyttöä mutta minigunin ja raketinheittimen yhdistelmä oli ehdottomasti koko pelin lempiase.

Kun Daniel on kerännyt 66 tappamansa örviäisen sielua hän muuttuu hetkeksi kaiken tuhoavaksi demoniseksi tappokoneeksi. Efektissä maailma muuttuu mustavalkoiseksi ja viholliset hohtavat pitkienkin matkojen päässä punaisina. Yhdellä iskulla kuolee pienet ja isot helvetin olennot ja joissakin kohdissa se tuo peliin suuren helpotuksen.

Teknisesti peli on vanhentunut ja sahalaitoja ei saa pois korkeimmillakaan mahdollisilla asetuksilla. Siitä huolimatta peli on jopa kaunis ja luudalla lentelevä noita-akka keskiaikaisen kylän yllä oli säväyttävä näky. Äänipuolella vahvuus piilee, sillä näin yksinkertainen aivotnarikkaanammuskelu ei viihdytä jos siinä ei olisi jotakin todella koukuttavaa. Tässä tapauksessa ne ovat äänet, harvat puhutut osuudet ovat loistavia ja ympäristön äänimaailma luo mukavan synkkää tunnelmaa. Musiikit ajoittain kuulostivat jopa legendaarisen suomalaisen blackmetalbändi Beheritin käsialalta niissä tunnelmallisimmissa kohdissa. Vihollisten rynniessä ruudulle tunnelmallinen musiikki muuttui perus hardrockiksi joka oli kyllä tilanteeseen sopivaa mutta puutuddi pitemmän päälle.

Loistava ja yksinkertainen räiskintä jota suosittelen kaikille jotka tahtovat väliin olla ajattelematta ja toimia. Erityisesti suosittelen tätä teosta ADHD-potilaille, itse olen rauhallisempi pelaaja ja joskus tällainen tykitys on liikaa.
Hyvää:
Yksinkertaista ammuskelua.
Loistava äänimaisema.
Mielikuvitukselliset aseet.
Paikoitellen hieno.
Parhaimmat kentät kultaa...

Huonoa:
...huonoimmat kentät pronssia.
ADHD-meininki rasittaa.
Röyhtäilevät puliukot.
En jaksaisi toista kertaa pelata läpi.

Yleisarvosana: Normaaleille 8 ADHD-pelaajille 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Flatout.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei vaadi uusinta tekniikkaa.

Testikone: Lisää kaasua.

Flatout on niitä pelejä joiden tuntemus on suorannainen kansallisallisvelvollisuus. Sillä kyseessä on yksi suomen peliteollisuuden helmistä. Voisin jopa väittää että kyseessä on yksi viihdyttävimmistä koskaan näkemistäni rennon arcadehenkisistä autopeleistä. Peli on kaiken lisäksi hyvin kestänyt vuosien vierimisen ja on edelleenkin näyttävä ja rullaa nykykoneilla todella jouhevasti. Ykkösosa on mielestäni myös paljon parempi peli kuin sen seuraaja Flatout II. Pelimaailmassa yleensä toinen osa on hiotumpi ja parempi, mutta tämän pelin kohdalla voimme panna kaavan uusiksi ja suosiolla jättää toisen osan omaan arvoonsa ja nostaa ykkösen the peliksi pelien taivaalle.

Kuten ehkä jo huomasit olen muinaisina aikoina kolunnut kummankin flättiksen läpi ja palasin vanhan hyvän ykkösen pariin silkkaa uteliaisuuttani. Sillä joskus joidenkin pelien kohdalla vuodet kultaavat muistot ja on ihan pakko tarkistaa oliko kyseinen peli niin hyvä miltä se silloin joskus tuntui. Ja olihan se, tuntui jopa paremmalta kuin yksikään toinen tämän jälkeen pelaamani autopeli PC-maailmassa. Tietenkin konsoleille on huimia autopelejä kuten Turismot ja kumppanit joita pidän yleisesti ottaen parempina kuin useimpia tietokoneen kaahailuja.

Kyseessä on hyvin yksinkertainen peli jossa on muutama mahtava koukku. Onnistunut tunnelmointi ronskilla rokilla ja V8-moottoreiden hyrinällä uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. Tähän soppaan lisätään maino vahinkomallinnus (tosin vahingot eivät juurikaan ajamiseen vaikuta), Näyttävät radat, Paljon irtainta romua ratojen varsille ja kiinteään esteeseen törmätessä kuski sinkoutuu ikkunan läpi lähimpään korpikuusikkoon. Tämän lisäksi omaa autoaan voi viritellä ja peruskisojen käydessä tylsiksi voi pelin bonuksissa huvitella esimerkiksi ihmistikalla, romurallilla ja vaikkapa singota kuski ikkunan läpi kohti jättimäisiä keiloja. Pelistä on onnistuttu tekemään muutamaa kämmiä lukuunottamatta mahdollisimman viihdyttävä paketti.

Viimeisten ratojen pikkaisen liian kireä vaikeusaste ei mielestäni sovi pelin rentoon rokkifiilikseen ja sai ainakin minut ärsyyntymään, lisää hehkutusta näissä viimeisiisä kisoissa aiheuttivat umpiagressiifiset kuskit jotka tonivät useammin kuin kerran minut päin mäntyä. Tästä johtuen jouduin hinkkaamaan viimeisen kolmanneksen ratoja huippuviritetyllä jenkkiautollani luvattoman monta kertaa. Lopun kireämmästä vaikeustasosta huolimatta peli ei ole mikään pitkä kokemus ja yksinpelikamppiksen jälkeen voi suunnata nettiin ottamaan mittaa toisista rokettirollikuskeista teksasin takamaiden maisemissa. Näistä maisemista puheenollen pitääkin mainita että vaikka kyseessä ilmeisesti onkin amerikan takapajuloissa tapahtuvat kisat. Jotenkin ympäristön voisi kuvitella kuuluvan ihan hyvin kotisuomeenkin. Korpi oli korpea ja kuusimetsät näyttivät siltä että olen joskus ollut keskisuomen paikkeilla samantapaisella ajaotaipaleella.

Pelin maastoista suurin asa oli liukkaita sora ja saviteitä ja päästäänpä kisojen edetessä kokeilemaan V8-koneella varustetun takapotkuauton talviajoominaisuuksiakin. Eli pelissä ajetaan lähes koko ajan kylki edellä ja vain pisimmillä suorilla keula näyttää menosuuntaan. Eli kyseessä on eräänlainen taiteenlaji hallita isoja jenkkivehkeitä niille vaikeissa olosuhteissa. Kuulostaa ehkä vaikealta, mutta pelko pois kyllä tämän hallitse naapurin mummokin kunhan ensin pääsee meganiikkaan sisälle. Löytyy pelistä muutama asfalttitaivalkin mutta ne eivät olleet yhtä hauskoja ajettavia kuin edellä mainitsemani liukastelut.

Kokeilkaa ihmeessä tätä teosta vaikka ette autopeleistä pitäisikään, takaan että on hauskaa ja varsinkin kaveriporukassa tämän hauskuusarvo kaksinkertaistuu. Niin ja muistakaa aina että aito V8-jenkki on ainoa kunnon äijäily ja pahismimmeilyauto. Kaikilla muilla autoilla neitimäisesti hivutellaan, jos uskalletaan.


Hyvää:
V8-jenkki on ainoa oikea auto.
Ratojen varrelta irtoava tavara.
Mukavat bonuskisat.
Hauskempaa peliä saa hakea.
Rempseä rokki ja erityisesti killerssin oman aikansa kova hitti.
On säilyttäny iästään huolimatta ulkonäöllisen ja pelattavan arvonsa.

Huonoa:
Lopun hinkkausradat.
Koko ajan kyljestä sisään tunkevat vastustajat.
Liiän lyhyt.

Yleisarvosana: 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli:John Deere American Farmer Deluxe.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Nolkytluvun kone riittää.

Testikone: Ei ogelmia kylvöpuuhissa.

Raikas maalaiselämä kutsuu kylvämään peltoja ja luomaan lehmänlantaa. Linnut laulavat puissa ja hirvet laukkaavat takapihalla. Maisema on silmiä hivelevän aakeanlaakea, muutama vesistö ja maantie rikkoo vain tätä kylvöpuuhiin muokattua pelimaailmaa. Ja kaikkialla kuuluu amerikan hillbillmusiikki taukoamatta. Amerikan iskelmä oikein pakottaa kouristuksenomaisesti sulkemaan koko koneen, tai vähintäänkin pelin. Tätä kirjoitteassa on pakko kuunnella ehtaa mustaa metallia jotta tuo rapakon takana työstetty iskelmäsaaste lähtisi korvistani pois. Huh!!!

John Deere on lähinnä raktoreiden ja muiden maalla tarvittavien härpättimien johtavia valmistajia länsimaissa jos ette satu tietämään tuon lehmänlantaisen maalaiselämän tosiseikkoja (allekirjoittanut on viettänyt osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan maalla). Joten tästä johtuen en katso tämän "hienon naksutteluhelmen" olevan peli laisinkaan. Siis lähinnä kyseessä on peliksi naamioitu mainos. Tosin olisiko Deere saanut paremmin asikkaita tekemällä pelillisen mainoksensa kunnolla. Mene ja tiedä.

Pelaaminen koostui melko pitkälle eri skenaarioissa tietyn määrän maissin kasvattamista, taikka esimerkiksi lihakarjan jalostamista. Ikävä kyllä pelaamista oli niin vähän että kun alkutyöt oli tehty ja ostettu talon isälle leikkikaluksi uusi Deeren mönkijä ei jäänyt muuta tekemistä ko seurata maissin kasvamista ja kuunnella taukoamatonta coyntrymusiikkia.

Eläinten ostamisen lisäksi tässä kevytnaksussa pystyi palkkaamaan maatilalleen lisää väkeä. Ja tietenkin ostamaan erillaisia Deeren valmistamia maataloustykaluja. Halutessaan myös maatilaa pystyi ehostamaan kasvihuoneilla, uudella talolla tai vaikkapa hevostallilla.

Graafisesti peli ei ole kummoinen, äänipuoli on enintäänkin keskitasoa ja kiinnostavuus on melkoisen nollissa. Ehkä tästä olisi saatu jonkinlainen naksu vielä muutaman kuukauden työstämisellä, tällaisenaan tätä ei jaksa edes tällainen entinen Pellon juntti.

Enpä voi suositella tätä kellekkään ja mainosarvoltaankin peli on vähintäänkin arveluttava.

Hyvää:
Näyttää peliltä.
Ihan kelvollinen hiiriohjaus.


Huonoa:
Tämä ei ole peli vaan mainos.
Musiikki, hyi vieläkin puistattaa...

Yleisarvosana: 2 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Godfather™ II.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Hmm ei kyllä kovin vanha pyöritä, mutta silti ihmetyttää pelin rumuus.

Testikone: Autoilut pätkivät, muuten pyöri ko unelma täysillä asetuksilla.

Kaikki oletettavasti tietävät tämän loistavan kummisetätrilogian elokuvamaailmasta, se joka ei tiedä pyytäköön äidiltään/vaimoltaan, isältään/mieheltään kunnon selkäsaunan ja hävetköön loppupäivän pylly punoittaen nurkassa aasilakki päässä. Sillä vaikka ei pitäisi sen tyyppisistä vanhemmista elokuvista on jo pelkästään yleissivistävää tietää tuo kyseinen elokuvasarja.

Peli kertoo kuten nimestäkin voi päätellä elokuvasarjan keskimmäisen osan tarinan... vai muistinko juonen täysin väärin, sillä tämä peli ei oikein kunniottanut esikuvaansa samalla tavalla kuin pelisarjan ensimmäinen osa. Ykkösjumalisässä oli sitä elokuvan sisällä olon tunnetta ja muutenkin luomus oli joiltakin osin suurta taidetta. Tosin siinäkin oli vikansa, esimerkiksi tekemiset olivat melko pitkälle saman toistoa, valitettavasti sama ominaisuus kertautuu myös tässä toisessa osassa.

Oman pelihahmon voi roolipelimäisesti muokata haluamansa näköiseksi ja onnistuinkin tekemään omasta hahmostani yllättävän paljon erästä natsistista sukulaistani muistuttavan juipin.

Alku tuntuu istuvan elokuvan juonen kannalta parhaiten peliin, mutta lupaavan alun jälkeen homma lätsähtää kuin pannukakku maalaisemännän uunissa. Yksi hassuimmista seikoista oli Corleonin Miken kauneuskirurgin uudelleenmuokkaamat kasvot ja muutenkin hahmo tuntui melko puisevalta kaverilta, vaikka ääninäyttelijä olikin keskitasoa parempi vetämään Miken roolin. Juoni itseasiassa on koko pelissä aivan sivuseikka joka on ikäänkuin pakosta liimattu päälle jotta mafiamittari saataisiin täyteen. Kummallisin kohtaus oli Kuuban kommunistijohtaja herra Castron murhayritys ja viimeisen tehtävän jälkeen edessä lähes pelosta täristen pokkuroiva Mike Corleon. Juoni jätti toivomisen varaa, mutta miten on itse pelin laita?

Pelattavana on kolme erillistä aluetta Nyki, Florida ja Cuuba. Näistä kolmesta viimeksi mainittu oli toimivin ympäristö ja ensinnä mainittu tylsin ja pienin. Muutenkin pelialueita tuntui vainoavan taskukokoisuus. Tosin lyhyet etäisyydet lyhensivät myös pelin aikana tapahtuvia gta-tyylisia auotolla toiseen paikkaan siirtymisiä. Kaupungit olivat lähinnä kulisseja jotka tuntuvat olevan pakollista kauraa hiekkalaatikkorikospeleissä. Katutasolla pääasiallinen tekeminen koostui erillaisten laittomien bisnesten valtaamisesta ammuskellen, ajelusta paikasta toiseen ja väliin tehtiin muutama juonta eteenpäin vievä tehtävä. Sivutehtäviä pelissä on minimaalisen vähän ja hiekkalaatikkopotentia on valutettu hukkaan. Varsinkin loppupuolella peliä ei enää kiinnosta mikään muu ko koko pelin mahdollisimman nopea läpäisy. Joka muuten tapahtui minulla noin 13 tunnissa.

Pelissä on myös toinen taso, nimittäin eräänlainen Don Armandin managerinäkymä jonka kautta näkee kaikki kaupungit ja käytössä olevat resurssit. Näkymässä palkattiin ilotaloihin ja muihin vilunkibisnesyrityksiin vartiat. lähetettiin hyökkäyksen kohteeseen apuvoimia ja korotettiin omaa ja alaisten taitotasoa ostamalla uusia kykyjä. Nämä alaiset säilyivät minun pelissä yhtä lukuunottamatta loppuun saakka samoina naamoina. Yhden tapatin vain kokeillakseni pelin mekaniikkaa, kovin oli raskas päätös hohoijaa. Ja kaikki tämähän on vain bisnestä kuten pelissä todetaan usempaankin otteeseen. Hienoa että on yritetty tehdö jotakin uutta hiekkalaatikkorikollisten iloksi, mutta näin köykäinen katunäkymä ja vielä sitäkin rajoittuneempi managerointinäkymä ei ole käsitykseni hyvästä pelsitä. Ehkä tavalliset nykyajan konsolistit arvostavat tällaista helppoutta mutta tällaiselle vanhalle pirulle moinen ei uppoa.

Peli oli yksi epähaastavimmista teoksista miesmuistiin, oli pakko pelkän helppouden ja kyllästymisten takia kesken pelin kirjautua irc-galleriaan tai vilkaista jotain uutissivuja jotta jaksaisi taas jatkaa. Tavallisesti en tee pelihetkinäni moista. Pelin mielenkiintoisin kohtaus oli surrealistisen näkymän antava bugi joka yllätti Castron murhakohtauksessa. Yhtäkkiä maailma katosi ja mustassa tyhjyydessä vastaani asteli enis palmu ja sitten kommunistijohtaja itse. Ammuttuani häntä bugi katosi ja taas tylsä vääntö jatkui.

2009 ilmestuyneeksi peliksi tämän grafiikat ovat yllättävän huonot ja maailma on eloton ja silti hyvin pieni. Ammuskelu ja muisssa osuuksissa peli pyöri täysillä asetuksilla koneellani ihan hyvin, mutta autoilusta tuli väliin diaesitys vaikka pienenesin kokeilumielessä pelin graafisia asetuksia. Liekö ohjelmoinnissa jotakin häikkää. Ympäristön äänet olivat aidon kuuloisia ja paukkuraudatkin kuulostivat munakkailta. Donin mukana kulkevat tyypit höpisivät niitä näitä ja yrittivät luoda elottomaan peliin hieman kipinää, siitä piste. Autojen radioissa soi 50-60 luvun hittejä ja en huomannut aikakauden kannalta mitään isompia tyylivirheitä. Ohjattavuus oli perinteisesti tämän peligenren muottiin sopivan kankeaa ja ammuskelu samaa tasoa kuin gta IV:ssä.

Käsittämättömän huono jatko-osa kelvolliselle ensimmäiselle osalle. Jos pelisarjaa jatketaan vielä kolmanteen osaan toivoisin että siihen otetaan esimerkki juonesta ja tunnelmasta ensimmäisestä osasta ja kakkososasta voitaisiin kopioida managerinäkymä hieman monimutkaisempia säätöjä lisäten. Kolmanteen osaan myös toivon elokuvan kunnioittamista enemmän. Jos Don Armand näkee vielä kerrankin näin loistavaa aihetta yhtä pahoin raiskattavan. Nämä raiskaajat makaavat seuraavan auringon noustessa meren pohjassa ja sanovat pulipuli.

Toivottavasti hankintalistallani oleva mafia 2 on tätä parempi, muuten mafaiaiheeseen jää paha maku...

Hyvää:
Alkuperäinen elokuva.
Voi tälläkin aikaa tappaa, vaikka parempia pelejä löytyy vaikka facebookista.
Ihan kelvolliset äänet.
Surrealistinen bugi.
Tässä tapauksessa lyhyys oli hyvä juttu.

Huonoa:
Juoni.
Mike Corleone.
Elokuvaa epäarvostava lisenssipeli.
Toivottavasti unohdan koko roskan ja kohtaan vielä joku päivä sen kunnon rikossimun.

Yleisarvosana: 4 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault Breakthrough.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Ei oikein päässyt putkiammukseen mukaan.

Kyseessä on toinen lisäosa peliin Medal of Honor Allied Assault. Spearhead oli joiltakin osin jopa parempi kuin emopeli, vaan tämä Breakthrough puolestaan osoittautui oikeaksi bugikimpuksi johon eivät auttaneet päivitykset tai muutkaan vippaskonstit. Alku tuntui samanlaatuiselta mitä edellinen lisäosa hiekkamyrskytaisteluineen ja italialaisjoukkojen kurmoottamisineen. Mutta leikki loppui lyhyeen. Siinä vaiheessa kun pääsin sisiliaan ukot jumittuivat paikoilleen eikä edes 20 kuulaa kalloon kaatanut vastustajaa. Tavallisella miehellä ei olisi ollut päätä siinä vaiheessa ollenkaan, kovia poikia nuo sisilialaiset. Ja koko loppupelin kävelin ympäriinsä ja ihmettelin paikalleen jähmettyneitä ukkeleita.

Enpä oikein tiedä miten tästä eteenpäin pitäisi jatkaa koko juttua. Arvostelun kannalta materiaalin pelaaminen jäi lyhyeen ja Sisilian jälkeen tuleva italia jäi näkemättä kokonaan. Joten olen aika ohuella jäällä. Toisaalta jos pelin lisäosa on julkaisukelpoisena näin "hyvin" toimiva niin pitää kait antaa pisteitä sen mukaan.

Alussa kuultut äänet olivat hyviä, samoin ääninäyttely. Ympäristö oli myös yllättävän naamioitua putkea 2003 valmistuneeksi lisäsisällöksi. grafiikat myös vaikuttivat hiukan paremmilta äitipeliin ja ensimmäiseen lisäosaan verrattuna. Muuten peli oli samaa vanhaa ammuskelua ja eteen pomppivia vihollisia. Tämä lyhyt pyrähdys ei tarjonnut mitään uutta. Sitä samaa vanhaa kaavaa jota nolkytluvun alussa lähes jokainen toiseen maailmansotaan keskittynyt peli tarjosi.

En lässytä tästä sen enempää sillä kerroin jo periaatteessa kaiken tarvittavan edellisissä emopelin ja ensimmäisen lisäosan arvioissa ja näin loppuun totean seuraavaa.Voihan tämän toki pelata jos haluaa nähdä kaiken kyseisestä pelistä, mutta älä odota suuria. Olen onnellinen että sain kaiken väännettyä tästä pelistä loppuun ja pääsen seuraavan teoksen pariin.

Hyvää:
Äänet.
Hiekkamyrsky.
Parantuneet grafiikat.

Huonoa:
Käsittämättömän vahva bugi joka pilaa koko pelin.
Ei tarjoa mitään mitä ei olisi jo nähty.
En jaksa tätä enää.

Yleisarvosana: 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault Spearhead.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Hieman modernimman putkijuoksun läkähdyttämä (emopeli verrokkina).

Kyseessä on siis lisäosa pelii Medal of Honor Allied Assault. Spearhead on lähes samaa kaavaa jatkava putkiräiskintä jonka uudelleenpeluuarvo on lähes olematon. Vaikka voihan näissä honoreissa aina keräta kaikki kunniamitallit jos niin tahtoo, minä en tahtonut. Tästä huolimatta Spearhead on jokseenkin emopeliä parempi ja tiiviimpi kokonnaisuus. Kentät itsessään myös yrittävät hämätä olevansa muuta kuin pelkkää putkirämistelyä ja keskivaiheen talvimaisemat ovat oikeasti ihan hienot. Rumuuskorneria puolestaan edustavat loppuvaiheen raunioitunut kaupunki ja ensimmäisen kentän lehtipuut jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Myös laskuvarjohyppy mustuuden keskellä sijaitsevalle maapläntille oli jotenkin surrealistinen kokemus. Varmaan hieno vuonna 2002 mutta ei enää nykypäivänä.

Juonta ei ole kuin nimeksi ja kentät ovat irrallisia toisistaan kuten myös pelin sankarit. Ensin taistellaan Leijonamielen perillisillä, sitten setä samulin joukoissa ja viimeisenä punaisen tähden riveissä. Etenemiseen on yksi suunta ja maalitauluina pomppivia sakemanneja kuritetaan aidon-näköisillä toisen maailmansodan aseilla. Venäläisen panssarivaunun ohjaimissä päristely oli mukavaa vaihtelua ja sai tuntea sen voiman mikä noissa kapineissa jyllää.

Vaikeustaso oli mielestäni emopeliä korkeampi. Lisäosassa tuntui väliin että henki on koko ajan katkolla ja sodan realismi puristi sydäntäni kylmässä kourassa. Lisäksi tekoälykaverit oikein kerjäsit sakemannien luotia nuppiin ja kun viimeinen toveri kuoli tuli myös sankarin osaksi game overit, arrrrg se oli sitten ärsyttävää.

Äänipuoli oli perushyvää ja musiikit aiheeseen sopivia. Välikertomusten selostajaa kuunteli mielikseen, mutta tahti tuntui liiankin runolliselta ja hitaalta sotapeliksi. Välivideot oli hoidettu aidolla dokumenttikuvamateriaalilla ja ne olivat pelin yksi parhaimmista anneista.

Lisälevyllähän aina pitäisi olla jotakin uutta annettavaa. Uusien kenttien ja hieman jouhevamman kenttäsuunnittelun lisäksi on vaikea keksiä mitään. Lukuunottamatta muutamaa uutta asetta ja venäläistä panssarivaunua. ai niin ja olihan siinä muutama uudenlainen käsikranaatti, en vain oikein löytänyt niille mitään käyttöä.

Lisäsisältö on myös kovin lyhkäinen, kun olin päässyt kunnolla vauhtiin niin se loppui kesken. Ei voi muuta kuin ihmetellä millä eväillä tästä on vielä tehty toinen lisäosa jonka pariin perehdyn seuraavaksi. Ensi viikon blogissa palaamme vielä kerran toisen maailmansodan maisemiin. Toivottavasti maltatte odottaa, itse en. Mutta se johtuu puhtaasti siitä että haluaisin jo unohtaa koko sotaräiskinnän ja jatkaa uusien pelien pariin.

Ihan kelvollinen mutta lyhyt lisäepisodi. Mikä parasta tämä on emopeliä hienompi ja parempi.

Hyvää:
Parempi kenttäsuunnittelu.
Tankilla ajelu.
Tällainen itse pääpelinkin olisi pitänyt olla.
Yritti tuntua oikealta sodalta (varautunut kehu).

Huonoa:
Pölkkypäätaistelutoverit.
Pölkkypäisemmät natsit.
Lyhyys.
Ei sisällä rautatähtäimiä.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Putkijuoksun läkähdyttämä.

On vuosi 1941 ja toisen maailmansodan karkelot voivat alkaa. Nykypäivänä tuo aihepiiri on kaluttu luita myöten tyhjiin, mutta pelin ilmestyessä kyllästyminen ei ollut vielä edennyt kuin ensimmäiseen haukotukseen. Allied assault oli omana aikanaan tietynlainen messias ja muistan pelanneeni sen pleikkariversion silloin. Tuskin olisin tähän koskenyt uudelleen muuten, mutta kun se on kummitellut pelihyllyssäni tovin jos toisen ja vihdoin päätin ottaa härkää sarvista. Näin alkuun on pakko todeta että tämän räiskintäpelivanhuksen legendaariset maihinnousut ja suoraputkikuningasajan räiskintäkentät ovat taakse jäänyttä tekniikkaa.

Nykyiset laveamman näkymän ja kauniimman grafiikan pelit ovat tiputtaneet vanhan honorin rumaluolaan pahemman kerran. Tämä näyttää lähinnä kirveellä veistetyltä ja ympäristön epäinteraktiivisuus on jo taiteenlaji sinänsä. Loppupuolen lumisateinen maisema oli ainut asia jota voi sanoa edes etäisesti kauniiksi. Äänimaailma on aikalaiseksi ihan hyvä. Tuulen ulvonta lumisessa metsässä ja sateen ropina autiolla kadulla luovat mukavasti tunnelmaa. Tunnelmaa luovat myös aihepiiriinsä harvinaisen hyvin sopivat musiikit, etäinen konekiväärin säkätys ja tuolta jostakin taisi kuulua myös koiran haukku, eli ollaanpa varovaisia ettei saksan paimenkoiraa etäisesti muistuttava pikselihässäkkä käy iholle.

Viholliset puhuvat puolisaksaa ja englantia sekaisin, olen huomannut että tämä murtaen puhuminen ärsyttää monia peliarvostelijoita. Minun mielestäni se vain lisää tunnelmaa ja ne jotka eivät jaksa kuunnella pistäkää äänet kiinni.

Entäpä itse pelaaminen? Ohjattavuudesta en löysä moitteen sijaa vaikka väliin liikkuminen tuntuikin rasittavan hitaalta. Tähtäys ja ampuminen sujui vaivattomasti hiiren avulla. Peruspaletti oli kunnossa. Mutta hassua kyllä tässä pelissä ei voi kurkata nurkan taakse ja rautatähtäinten puute välillä häiritsivät pelaamista. Jälkimmäinen johtuu nykypeleihin tottuneesta mielestäni. Bugeja en havainnut kuin yhdessä kohtaa jossa pelihahmoni sai massiivisen epilepsiakohtauksen ja jäi heilumaan paikalleen tottelematta mitään muuta kuin aseenvaihtonappia.

Etenemiselle on yksi suunta ja se on suoraan eteenpäin, vain loppupulella on kikkailtu laajemmalla maisemalla ja sekin vain ärsyttää sillä eteneminen hidastuu loppua kohden. Puolenvälin jälkeen myös tulevat mukaan kuvioihin saksalaiset tarkka-ampujat jotka hidastavat muutamassa kentässä eteenpäinmenoa rasittavuuksiin asti.

Ajan hammasta huonosti kestänyt putkiräiskintä jonka nykyinen peliarvo on olematon. Klassikkona mainoi, mutta älkää vahingossakaan tutustuko tähän kansia pitemmälle. nykyään löytyy paljon parempia tämän lajityypin edustajia.

Hyvää:
Sujuva ohjaus.
Ei vaadi aivoja.
Oman aikansa parhaimpia toisen maailmansodän räiskintöjä.

Huonoa:
Ei ole kestänyt aikaa.
putki on suora ja kaponen.
Kinnostus hiipuu puolessa välissä.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Jonkinsortin tietokone.

Testikone: Nou hätä.

Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu on näitä pelihirviöitä joita hyvin harvoin eteen tunkee, mutta tällainen pelien suurkuluttaja ei voi välttyä näiltä tekeleiltä. Kaiken lisäksi menin kuluttamaan rahaa tällaiseen kakkalapioon enemmän kuin moneen muuhun alelaarin ihan ok:tuotteeseen.

Kyseisestä aiheesta on tehty yksi todella hyvä peli, nimittäin Cthulhu dark corners of the earth. Vaikka sillä teoksella on jo ikää vaikka toisille jakaa kannattaa se silti kahlaa läpi pelkän juonen ja tunnelman vuoksi. Tietenkään taas jälleen kerran kunnon pikajuoksufpsfanit eivät jaksa teosta alkua pitemmälle, sillä kyseinen peli ei ollut mikään perinteinen ammuskelunopeustesti. Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu ei pulestaan sovi kenellekkään muulle kuin totaaliselle Cthulhun palvojalle joka omaa tarvittavat modaamistaidot ja leipoo pelistä sellaisen kuin itse haluaa. Ymmärtääkseni tekele on saksalaisperäisen fanitiimin kyhäelmä ja pelkäksi harjoitelmaksi ihan kelvollinen esitys, mutta en minä ainakaan olisi tätä pistänyt maksullisien pelien vierelle hyllyyn jonku hyväuskoisen ostettavaksi. Ilmaispelinä suuretkin puutteet jäävät huomiomatta, mutta kun jostakin maksaa niin pitäisi sen olla maksun arvoinen.

Peli on jonkin sortin fps:ooterin ja ongelmanratkaisun välimuoto. Vihollisia on harvakseltaan ja jokainen niistä toimii aivokulleen tavoin. Siis ihan sama onko vihulainen henkiinherätetty kalmo, toisen ulottovuuden demoniölliäinen vaiko ihan tavallinen hakaristisotilas. Pulmien ratkaisu on lähinnä avaimen löytämistä taikka muutaman vivun väntelemistä, joissakin kentissä jäin jumiin, mutta ei hätää pelin idioottimainen mene seuraavaan tehtävään ratkaisu joudutti aivopierupähkinöiden ratkaisemisessa. Pääsin tällä menetelmällä ennätysajassa luppuratkaisuun joka haukotutti jopa alkua enemmän.

Tietenkin kaiken tämän aivottoman toiminnan takana ovat kavalat ylipahat natsisiat, kuinkas muutenkaan. Juonen saksalaisjuurilla varustettu amerikkalaissankari ratkaisee pulmat ammuskellen ja myöhemmin taikoen, mikä ei käytännössä paljoakaan etenemiseen vaikuta. Pyssyillä ammuskelu on munatonta kiinanpommien paukuttelua ja taikominen jotakin mitä joutuu pakosta tekemään. Kaiken huipuksi äijä ei ota mukaansa kaikkia tarjolla olevia aseita käsittämättömien moraalisten näkökohtiensa vuoksi. Tarvitaanko siinä moraalia ku heitetyn kiven ropinaa vastaavalla äänellä varustetulla natsikonepistoolilla ampuu vihollista munille, kun sankari tekee samaa hernepyssyä vastaavalla automattipistoolilla. Tätä omituisten aivopierujen sarjatulitusta voisi jatkaa loputtomiin mutta yritän suraavaksi keksiä pelistä jotain kehumista.

No silmäkarkit ovat aika vähissä mutta valolla ja pimeydellä on onnistuttu leikkimään ihan kelvollisesti ja toisinaan äänet ovat hyviä (enimmäkseen eivät). Eteneminen on lähinnä suoraa putkea tylsissä kentissä jotka ovat salaperaisiä bugeja täynnään. Lataustaukojen ääninäyttelijä on kelvollinen ja pelin muutamat oikeilla ihmisnäyttelijöillä näyteltyt välimofiet ovat ihan katsottavia ja kuunneltavia (tosin natsisaksan armaijan sotilaiden palveluasuun tuskin kuului teinihaivenilla varustettu leuka). Muuta hyvää ei oikein juolahda mieleen.

Ilmaispelinä tämä olisi ihan oivatekele mutta ostohintaisena pelinä täysin kelvoton.

Hyvää:
Aihepiiri.
Cthulhu.
Väliliikkuvatkutkuvat oikeilla näyttelijöillä.
Mahdollisuus edetä seuraavaan tehtävään jos ei huvittanut käsillä oleva.

Huonoa:
Keskeneräisyys.
Epäpelottavuus.
Vaihtelevat äänentasot.
Saksan sotilaan teiniparta.
koko paketti...

Yleisarvosana: 3 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand