IRC-Galleria

Peli: : Rayman 2: The Great Escape.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Tosi vanha pc, mutta ehdottomasti erillinen "pleikkariohjain".

Testikone: Näppis ei taivu, mutta voi hajota itkupotkukohtaukseen.

Kyseessä on toinen irtoraajaveijarin tasohyppely. Samalla se on myös ensimmäinen 3D-Rayman, tuttavallisemmin Reiska. Ensimmäinen Reiska oli perinteinen sivulta kuvattu perusloikinta. Pikkunäppärä ja voisi sanoa että joa taiteellisesti hieno. Toinen osa ei ole yhtä vakuuttava visuaalisesti vaikka perusilme onkin pysynyt samana. Osittain peliä voisi kuvata jopa rumaksi, no eipä 1999-vuoden 3D-loikinnalta voi ihan ihmeitä odottaa.

Tarinan alussa herra Reiska on vangittuna ilmalaivaan, josta hän pääsee vapaaksi sammakkoystävänsä avustuksella. Siitä eteenpäin juoni onkin aika yhdentekevää huttua. Pääasia on että päästään kenttä kentältä eteenpäin. Reiska on kieltämättä aika kyvykäs hyppyveikko ja häntä olisi ilo kuljettaa eteenpäin jos omistaisi peliohjaimen. Valitettavasti en omista ja näppäimistöllä sohiminen oli vähintäänkin onnetonta puurtamista. Kaiken lisäksi pelin oletusasetuksia ei pysty muuttamaan. En ole koskaan tottunut ajatukseen ohjata hahmoa oikealla kädellä ja vasemmalla hoitaa hypytykset ammuskelut ja muut erikoisliikkeet, menen siinä aina sekaisin, ja tietyissa kohdissa kuolema korjasi kymmeniä kertoja. Oli itkussa pitelemistä kun poikani haukkui vieressä tyhmäksi kun kuolin yhdessä kohtaaa peräkkäin kieltämättä sadatta kertaa.

En kertakaikkiaan kyennyt pelaamaan peliä loppuun näin huonoilla kontrolleilla, mutta jos omistat peliohjaimen luultavasti tämän pelaaminen sujuu mallikkaasti myös puuseellä.

Äänet olivat hiukan epätasalaatuisia, musiikit piipitit iloisesti ja niin edelleen. Vähän vaikea pisteyttää tätä peliä koska en omista ohjainta ja ohjausongelmista huolimatta kaikki oli ainakin keskitasoa tässä teoksessa.

Hyvää:
Lapsekas kelpomeininki.
Reiska on aika hieno hahmo, vai kuinka?
Musiikit olivat tyyliin sopivan pirteitä piipityksiä.

Huonoa:
Ilman ohjainta lähes pelikelvoton.
Epätasainen ääniympäristö.
Eipä tainnut tarjoilla silloin aikoinaan mitään uutta, eikä taatusti tarjoa sitä nykyaikana.

Yleisarvosana:
5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ihan kelvollinen satutasoloikka, mutta ethän yritä ilman ohjainta pelata tätä.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen

Armand

Peli: : Sonic Adventure DX Director's Cut.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: ei mitään.

Testikone: Olisi voinut jättää kokeilematta.

Sonic Adventure DX Director's Cut on näitä pelejä jotka olisivat voineet jäädä ikuisuuksien kaivoon omalta osaltani. En ole muutenkaan mikään erityinen hyppypomppelupelien fani vaikka toki kaikki kunnioitus vanhalle sinisiilille jonka kotisohvatarina lähti käyntiin muinaisen Segan pelikonsolin siivittämänä. Minulla oli Nintendo, mutta tulihan toki kilpailijankin tuotteita kokeiltua ja kyllä täytyy sanoa että vanhassa 2D-siilissä piisasi vauhtia niin paljon että jossakin vaiheessa pää meni väkisinkin sekaisin.

Tässä omituisessa pc-käännöksessä puolestaan pää menee sekaisin keskinkertaisuudesta. Aloitetaampa siilin ohjastamisesta. Ensinnäkin kontrollit ovat oletusasetuksiltaan päin helvettiä, eikä niitä voi muuttaa. Tämä yhdistettynä valtavaan sinisiilin nopeuteen ja jotenkin kummasti muljuilevaan kameraan saa aikamoisen päänsäryn hetkessä aikaiseksi. Kun jotenkin onnistuu nyrjäyttämään sormet oikeille näppäimille huomaa pelin muunkin annin olevan aika heikoilla kantimilla.

Grafiikoissa ei erityistä valittamista löydy, sillä vanha peli on vanha peli ja se kuuluukin näyttää juuri tältä. Mutta mikä helvetin pilipalimusiikki saastuttaa korvani ja ääninäyttelijätkin ovat kesäteatterin kuiskaajien tasoa. Huhu ja mitä vielä? No juoni on lähinnä kuin apukoululaisten väsäämä, en edes usko että edes lapset pitävät näin kehnosta tarinasta.

Tämä tosiaan on harvinaisempi tapaus pelien maailmassa, aniharvoin vastaan tulee yhtä huonoa tuotosta. En oikein läydä mitään erityisen positiivista koko pelistä. Ainoat pisteet taidan antaa sinisiilille ihan lohdutukseksi ja kunnianosoitukseski siitä että vetelit arvon putkimies Mariota turpiin takavuosina. Ai niin en suosittele peliä kenellekkään ja unohtakaa että olette edes lukeneet koko blogaustani.

Hyvää:
Sonic sinisiili saat yhden lohdutuspisteen.
Ihme kyllä en havainnut isompia bugeja.

Huonoa:
Kaikki mitä kuvitella voit.

Yleisarvosana:
Siilille 1. Ilman siiliä 0- (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Lähes täysin pelikelvoton ja Sonicia sinistä ystäväämme loukkaava tasohyppelyroska.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Gun.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ensimmäisen x-laatikon lomponenteilla pärjää.

Testikone: Nautti helposta etenemisestä.

Villi länsi oli kiehtova aihepiiri lapsena. Omistin länkkärileikkejä varten oikeinlaiset vaatteet ja lukuisat kappaleet nallipyssyjä joilla oli hauska paukutella kavereisden kanssa läheisellä soramontulla. Kuukauden kohokohtiin kuului katsoa telkkarista kuukauden western ja erityinen suosikkini näistä länkkäreistä oli Eastwoodin esittämä kovakalle ns dollaritrilogiassa. Olen huomannut että nykyisiltä lapsilta monesti puuttuu moiset roolileikkityyppiset jutut. He joko hakkaavat kotona legopalikoila taikka pleikkarilatikoillaan. Puolestaan ne jotka edustavat toiminnallista suuntausta pelaavat joko jäkistä tai jalkapalloa tai jotakin muuta vastaavaa joukkuepeliä liiankin kanssa. Tuntuu ettei heidän mieliinsä mahdu enää muuta kuin pomppiva pallo aivojen tyhjiössä. Tokihan urheilu, videopelaaminen ja muukin leluilla leikkiminen ovat hyvää ja kehittävää puuhastelua, mutta missä ovat vanhankansan lasten roolileikit?

Karskit ja väkivaltaiset lännen pistoolisankarit jäivät kuvioista pois teinivuosina. mutta jostakin syystä aina kun eteeni osuu hyvä lännen lehfa, kirja tai peli tuo vanha sisäinen sankari nousee esiin. Tässä pelissä erityistä potkua antoi päähahmon etninen tausta, hän on intiaani joka on kasvanut valkoisen miehen kanssa. Itse olen niinkutsutuksi suomalaiseksi aikanen sekasikiö. Vertani vahvistaa isän puolelta ranskalaiset ja äitini puolelta olen Saamelainen, lisäksi suvussani on kaaleita (mustalaisia). Joidenkin tutkimuksien mukaan saamelaiset ja intiaanit ovat samasta alkujuuresta kotoisin, tosin tästä on poikkeaviakin mielipiteitä. No jokatapuaksessa mielipiteistä huolimatta samaistuminen pelin hahmoon luonnistui kuin itsestään. Olen vähintäänkin puoliverinen tässä yhteiskunnassa kuten pelin sankarikin on. Hän ei kunnolla kuulu valkoiseen eikä alkuperäiseen intiaaniväestöön.

Tässä hiekkalaatikkopaukuttelussa ei kumminkaan isommin paneuduta etnisiin taustavaikuttajiin vaan juoni kulkee kaikille länkkäreitä seuranneilla tuttuun kaavaan. Juonen puolesta peli onkin aika tavanomainen vanha Western.

Graafisesti vuoden 04-05 pelit ovat mielestäni kummallisia, kuten myös tämä peli. Ne näyttävät vanhoilta mutta ovat silti toiminnoiltaan nykypelien vaertaisia, voisinpä väittää että noin vuodesta 06 lähtien voidaan grafiikkapuolta pitää nykyveroisena ja sen alapuolella pätevät vanhat säännöt, vaikka rahkeet olisivat jo riittäneet parempaan. Äänipuoli pelissä toimii moittetttomasti, ukot kuulostavat oikeilta inkkareilta ja länkkäreiltä, taustaäänet ja aseiden pamaukset ovat kelvollista kamaa. Mutta varsinasena tähtenä voitaneen pitää pelin erinnomaisen tunnelmallisia musiikkeja intiaanijoukuja myöten. Ohjattavauudesta en myöskään löytänyt isommin valittamista vaikka tiukoissa tilanteissa liika toimintanäppäinten paljous aiheuttikin ylimääräisiä kuolemia.

Pelillisesti tämä länkkäri on pyhä yksinkertaisuus. Hieman gta-formaattia lainaileva vapaa maailma kärsii kumminkin huomattavia puutteita. Eli missä on se vapaan maailman vapaus ja potentiaali. Eli kyseessä on peli josta on heitetty hukkaan se vapaan maailman antama mahdollisuus leikitellä omalla pelihahmolla. Pelaaminen koostui juonitehtävien lisäksi vapaasti suoritettavista sivutehtävistä, kuten hevoslähettinä olemisesta, lainvartioinnista ja karjan paimentamisesta. Sivutethtävät eivät toki ole hukkaan heitettyä aikaa kuten monesti tämän tyyppisissä peleissä, sillä niistä saa rahaa ja rahalla kauppialta voi ostaa mm aseenparannuksia.

Yksinkertaisesta sisällöstään huolimatta peliä on ilo pelata. Harvoin ole yhtä hyvää ja kuitenkin niin helppoa peliä jyystänyt lapsenomaisella innokkuudella neljän illan ajan. Joten teos kyllä ansaitsee viihdyttävyyspisteensä. En nimittäin kertaakaan kyllästynyt ohjastamaan puoliveristä sankariani. Tietenkin viihdyttävästäkin pelistä löytyy omat mörkönsä kuten myös Gunista.

Ensinnäkin täytyi ihmetellä alun ei kovin luontoystävälliseltä tuntuvaa tutoriaalia jossa ammutaan äläimiä metsään mätänemään. Toki kyseessä on harvianaisen hyvä tutoriaali jossa opetetaan hiastusammunta pistooleilla, kiväärin käsittely, puukkohippa ja yleinen liikkuminen. Mutta eikö sitä olisi voitu hoitaa luontoystävällisemmin. Toinen ihmetyksen aihe perustuu tähtäämiseen, yleensä riittää että vihollista ampuu hiukan sinnepäin niin kyllä osuu ja vain hiukan pitempään keskittymallä saadaan pääosuma vaikka viiden kilometrin päähän. Peli ajoittain kaatuili ja jumitti koko koneen ja joissakin kohdissa oli homattavan rumia grafiikkhäiriöitä. Myös ylikestävät pomovastustajat kävivät hermoon.

Vioistaan hulimatta erittäin viihdyttävä peli tässä harvalukuisessa peliskenessä, vaikka ei tämä ihan Call of juarez: Bound in bloodin tasoon pääse. Suosittelen kaikille länkkäreistä pitäville, muile löytyy sopivampia hiekkalaatikkoammuskeluja.

Jä tässä linkki edellä mainitsemani Call of juarezin arvosteluun:
Armand

Hyvää:
Musiikit.
Päähahmon etninen tausta auttoi eläytymään hahmoon.
Juoni kuin aito western.
Erittäin viihdyttävä kevytsisältöiseksi peliksi.
Tunnelma kohdallaan.

Huonoa:
Alun eläinten joukkoteurastus.
Ajoittainen kaatuilu ja grafiikkavirheet.
Liian kädestä pideltävä tähtäys.
Pomotaistelut muuten suhteellisen realistisessa miljöössä.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viihdyttävä hiekkalaatikkoräiskyttely vanhassa kunnon villissä lännesssä.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Mass Effect.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei yski nykyraudalla jos pelipäivitykset asentaa.

Testikone: Ihastui avaruusmaisemiin, kaatuili ilman päivityksiä.

Mass effect on kaikessa merkityksessään se ainoa oikea the avaruusroolipelisarja. Tutustuin perheeni antamin rajoituksin tähän Biovaren mahtipontisen avaruusoopperan aloitusosaan pienellä viiveellä. Sillä peli ilmestyi jo vuonna 07. Siitä huolimatta peli potkii aikaa kovaa ja korkealta. Olen aina pitänyt enemmän örkinkaivuuseen keskittyvistä fantasiakeskiaikaisista rpg:eistä ja avaruusjuttuni ovat lähinnä keskittyneet lievään Star Wars fanitukseen. Tämän pelin kohdalla olin siitä huolimatta myytyä miestä alkumetreiltä lähtien.

Ensinnäkin peli on perhanan kaunis ja kun kytkee päältä pois sen tyhmän sumennusefektin se muuttuu vieläkin kauniimmaksi. On piristävää huomata ettei kaikki nykypelit keskity vain siihen paskanruskeaan väripalettiin. Kirkaalta näyttävä maailma ei vähennä pelin uskottavuutta. Päinvastoin se lisää mielenkiintoa. Yksityiskohtainen ja sievä maailma auttaa eläytymään pelin tunnelmaan oivallisesti. Taustalla pauhaava avaruustekno, ympäristön äänet ja todella päräyttävät pyssyjen paukahdukset viimeistelevät oivallisesti paketin.

Alussa roolipeleille tyypillisesti luodaan oma hahmo. Voit valita joko valmiin paketin, taikka luoda sellaisen akkelin taikka ukkelin kuin itse haluat. kasvojenmuokkaustyökalut ovat parhaimpia koskaan näkemiäni ja sain pienen harjoittelun jäkeen todella seksikkään näköisiä eukkoja ja kovia sotakarjuja aikaiseksi. Jopa peilin kanssa vääntäen sain melko tavalla itseni näköisen kaverin luotua pelimaailmaan, joten ei pässimmät työkalut moiseen.

Kasvojen mallinnus on parasta koskaan näkemääni materiaalia ja keskusteluissa joita muuten on todella paljon, naamavärkit liikkuvat oikealla tavalla ja ilmehtivät tunnetilojen mukaan. Pääjuoni on loistava ja kantaa lopputeksteihin saakka. Pelin loppupuolelle on myös ujutettu oivallinen seksikohtaus joka kertoo pelin olevan tarkoitettu aikuisille oikeasti, vaikka muuten futurisisessa maailmassa taisteleminen sopii "matalatehoisen" väkivaltansa puolesta vaikka kymmenvuotiaille.

Juonen pääpiirteet ovat simppelit. Jossakin kaukana avaruuden uumenissa vaanii tuntematon uhka joka voi tuhota kaiken elämän tunnetusta maailmankaikkeudesta. Ihmismies/nainen on ensimmäinen ihminen joka valitaan avaruusagentiksi ja hänen päätehtävänsä on löytää luopioagentti joka häärää "pimeyden voimien" puolella. Tarinan edetessä oma ryhmä saa huomata että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin todella kauheaa jos asialle ei tehdä pian jotakin. Loppupuolen hieno kliimaksi jätetään kumminkin sarjaelokuvamaisesti avoimeksi ja sisällä kasvaa suorastaan himo nähdä se seuraavakin pelin osa.

Toimintaroolipelille tärkeä ominaisuus eli taistelu on pelissä hyvin nautittavaa ja voisinpä väittää että pelin ammuskelukohtukset vetävät vertoja jopa fps-pelien antiin. Kaikki avaruusversiot pistooleista, haulikoista ja rynsestereistä tuntuivat tarkoituksenmukaisilta ja hahmon mahdollisuuksien mukaan yhteen aseeseen pystyi erikoistumaan ja minun avaruusmieheni olikin todella haka pistoolin käsittelyssä pelin loppupuolella.

Aivan täydellinen tämäkään kaunis kakku ei silti ole vaikka voudatinkin hyvin ylistävää tekstiä alkuun. Ensimmäinen moitteensana tulee sivutehtävistä jotka ovat jopa keskivertoa huonompia toimintaropellusten mittapuulla. Minä väänsin kyllä jokaisen sivutehtävän ja kolusin jokaisen tähtikunnan läpi viimeistä nurkkaa myöten. Tästä johtuen peliaikani oli 52 tuntia kun olen kuullut että useimmat läpäisevät pelin noin 30 tunnissa. En kumminkaan suosittele etsimään jokaista kivikasaa kaikkein syrjäisemmiltäkin planeetoilta vaan kannattaa painottaa pääpelin läpäisyyn tähtäävään pelitapaan ja vierailla satunnaisesti muutamissa vähemmän tärkeissä aurinkokunnissa, näin vältytte avaruusähkyltä joka väistämättä tulee jossakin vaiheessa vastaan.

Älkää myöskään yrittäkö pelata peliä ilman päivityksiä, on takuuvarmaa että Massaefekti kaatuu kerran tunnissa perusjulkaisumuodossaan joten heti lataamaan uusin päivitys.

Keskustelut kuuluvat tämän pelin hienoimpiin anteihin, mutta jossakin vaiheessa alkaa tuntumaan siltä että sitä on aivan liikaa. Ajoittain näytti että jokaisen nurkan takaa pomppaa jokin partaukko ja jaarittelee joutavia seuraavan puolen tunnin ajan.

Pelattavista hahmoista osa jää statisteiksi. Oman maaimankaikkeuden tärkeimmän avaruusukon rinnalla taisteli lähes koko pelin ajan vain kaksi naista jotka olivat mielestäni pätevimpiä suoriutumaan tehtevistä.

Ladattava lisäsiltö on jotakin kauhean ja hirveän välimaastosta, en suosittele niitä oikein kenelleekkään. Ne ovat lähinnä vain eräänlaisia sivutehtäviä joiden hyöty jää aika tavalla marginaaliseksi.

Viimeiseksi täytyy moittia myös pelin tietynlaista juonirakennetta vaikka se onkin aivan loistava. Napina koskee lähinnä sen tunnelmaa siitä että kyseessä on pelisarjan avausosa ja koko ajan tuntuu siltä että pääsispä tämän nopeaa läpi jotta voi aloittaa sen Mass effect kakkosen pelaamisen ja näkee mistä kaikessa on kyse.

Esimerkiksi pelimaailman pääpahiksia ei nähdä yhtä vastustajaa enempää koko pelin aikana ja moni muukin juonikuvio jää hyvin avoimeksi. Tästäkin huolimatta toimiva maailma, rotujen yksityiskohtainen historia, kaikkialla painostavana vaaniva uhka maailmanlopusta ja yhden kaikkien aikojen tärkeimmän avaruusukkelin tai halutessaan akkelin tarina on mukaansatempaavaa ja kaunista viihdettä. Suosittelen kaikille aihepiiristä kiinnostuneille ja pienellä varauksella jopa fps-pelaajat voivat saada oman osansa pelin hienoista taktisista räiskintäosuuksista.

Hyvää:
Todella hyvä juoni.
Mahtava äänimaailma musiikkeineen, taustoineen, ääninäyttelijöineen ja todella jykevine ammuskeluäänineen.
Hienot kasvonmallinnukset ja tunteet näkyvät naamävärkeiltä.
Toimivimpia ammuskelutaisteluita roolipelissä ikinä.
Mahtipontinen ja kunnianhimoinen aloitus joka lupailee jatkossa parempaa.

Huonoa:
Umpityhmät sivutehtävät.
Keskustelu on kivaa, mutta lätyn lätinälläkin on rajansa.
Kaikkia ryhmän hahmoja ei tule käytettyä.
Jää sellainen aloitustaistelun fiilis.

Yleisarvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Mahtipontisen avaruuspoelisarjan loistava aloitusosa. Todellinen The avaruusroolipeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen

Armand

Peli: : Rayman Gold.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: psone.

Testikone: No eipä ykköspleikan grafat paljon kallistele.

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän kun ensimmäistä kertaa pelasin 8 bittisellä nindendolla sitä ensimmäistä euroopassa julkaistua putkimiestä. En ole ollu ikinä oikein tasoloikintojen erityinen ystävä en edes sen putkimiehen, mutta aina väliin niitäkin on mukava ohimennen kokeilla. Joten tämä Rayman Gold ei ole ensikosketus kyseiseen pelihahmoon, tosin en ollut ennen kokeillut tätä ensimmäistä osaa joka julkaistiin jo armon vuonna 95. Eli kyseessä on kunnon vanhan koulukunnan 2D-tasoloikinta. Ai niin pitääpä heti alkuun mainita että tässä goldversiossa on peruspelin lisäksi lisää kivaa hypeltävää niille joille jäi vielä pomppu päälle itse pääpelin läpäisyn jälkeen. Minulle ei jäänyt. Arvostelun kannalta katsoen tietenkin kokeilin niitä lisäkenttiä. Ei ne kyllä minulle mitään lisää anna, samaa kaavaa sillä erolla että kentissä on melkoisen tiukka aikaraja.

Söpöstelygrafiikalla varustettu tasoloikka ei ollut mikään uusi tapaus enää 95-vuonna, mutta kieltämättä siinä on aina jotain lapsellisen tyttömäistä vetovoimaa. Nykypäivänä tietenkin moiset pikselit lähinnä vain huvittavat, mutta silloin joskus tää oli hotti tapaus. Kun jätetään penemmälle huomiolle se ulkoinen kuorrutus ja kurkistetaan syvemmälle pelin ytimeen löytyy rautainen sydän. Tämä nimittäin todella toimii ja kaikista kämmeistä voi syyttää vain itseään. Kontrollit ovat yllättävänkin hyvin kääntyneet pc-näppikselle vaikka tietenkin paras tuntuma tasoloikkiin aina saadaan konsoliohjaimella.

Raumanin tasot ovat nopeita ja niin halutessaan aika pienellä vaivalla läpäistävissä. Enemmän haastetta haluava voi yrittää saada selville kaikki kenttien salat, joidenkin etsimiseen voi kaksiulotteisuudesta huolimatta mennä pieni ikuisuus. Tiettyjä kenttiä läpäisemällä irtoraajainen sankarimme saa joltakin haltiakummin näköiseltä naikkoselta uuden lisäkyvyn jonka voimin päästään jatkamaan matkaa. Lisäkyvyt mukanaan voi myös rönkätä vanhoja kenttiä salaisuuksien löytämisen toivossa.

Pelin pahimmat möröt menevät lähinnä äänimaailman piikkiin. Olen harvoin kuullut yhtä aneemisia piipityksiä edes näissä vanhoissa tapauksissa. Jos ei olisi parempaa tietoa pelin iästä, äänien perusteella sen voisi surutta heittää kasarin puolelle.

Suositeltava tasoloikinta kaikille jotka pitävät 2D-meiningistä. Muiden en usko saavan tästä mitään erityistä irti.

Hyvää:
Söpöilyn magia.
Rautaiset kontrollit.
Viimeistelty.
Haastetta löytyy sitä haluavalle.

Huonoa:
Mikä äänimaailma?
Mistä hyvästä moinen lisäkenttäpaketti?
Mitä iloa on vain pomppia?

Yleisarvosana:
6 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hyvillä kontrolleilla varustettu perustasoloikinta ikäneidoille ja partamiehille.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen

Armand

Peli: : Gish.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Tää luultavasti sopisi paremmin käsikonsoliin.

Testikone: Tervapallo liukui rakanteiden läpi.

Gish on niitä pelejä joita pidetään tietokonepelien korkeakulttuurina. Lähinnä taiteellisen näkemyksen ja kajahtaneen erillaisen idean vuoksi. Ymmärrän kyllä pelin hienoudet ja omalaatuisen visuaalisen ilmeen. Mutta ikäväkseni täytyy sanoa että tuskin moni muu näkee peliä yhtä hienona kuin minä ja muut taidekoulun käyneet naavaparrat. Tavallisen kuluttajan mielestä kyseessä on pöhkö pulmatasoloikinta josta ei löydy menoa, meininkiä, räiskettä ja nopeutta. Tästä johtuen peli onkin jäänyt pienen piirin pelaajien kulttilistoille ja tulee varmasti siellä pysymään aikojemme loppuun saakka.

Gish on epätavallinen sankari, hän on nimittäin tervapallo joka seurustelee nukkegootilta näyttävän neitokaisen kanssa. Hänen muusansa kaapataan pimeisiin tunneleihin. Ilman sen kummempaa aikailua herra musta möykky lähtee perään. Juonessa ei hirveitä lisäsäväreitä sitten olekkaan muun ko loppuvihollisen suhteen. Jotten paljastaisi koko juonta sanottakoon hellävaraisesti vaikka että mustasukkaisuus on väkevä voima.

Gishin liikutteleminen tässä epätavallisessa tasoloikassa on tyystin erillaissa kuin monissa pelin serkuissa. Nimittäin tästä puuttuu nopeatempoisuus ja viimeisen päälle viilatut ajoitushypyt. Itseasiassa pelin sankarilla on mahdotonta hypellä kovinkaan ahkerasti, sillä pienenkin loikan aikaansaaminen voi olla työn ja tuskan tulos. Gish ei kumminkan ole tervamöykyksi täysin kädetön. Hän pääsee ahtaista paikoista kätevästi liukumalla. Painopistettä muuttamaalla hän voi tuhota esteitä, vajota veden alle tai murskata harvalukuisia pikkuvihollisia. Mutta kaikkein tärkein sankarin ominaisuuksista on kyky tarttua erillaisiin pikkueisneisiin ja halutessaan kiivetä kyvyn ansiosta vaikka katossa. Kontrolleihin pelin ohjastaminen ei kaadu, ne ovat suorastaan loistavat, mutta tervamöykyn hallinta vaikeissa tilanteissa voi olla todella haastavaa.

Pelin kentistä osa on todella lyhyitä ja helppoja, ne sujahtaa minuutissa, parissa läpi. Väliin tosin tulee todellisia pulmahuoneita joiden tahkoemiseen voi mennä useampi yritys erehdysminuutti ylimääräistä aikaa. Pulmahuoneista huolimatta päättelykyvyn omaavalla ihmisellä tuskin menee pelin kokonaan läpäisemiseen kolmea iltaa pitempään. Mielestäni tällainen peli sopisi mainiosti käsikonsoliin tai nykyisiin täppäreihin. Se olisi kivaa ajanvietettä bussimatkalla.

Muusiikki oli enimmältä osaltaan jonkin sortin hevimeteliä joka sopi tämän epätavallisen pelin ilmapiiriin kuin parta Nikulan leukaan. Muuten pelissä ei ole mitään spektaakkelimaista äänimaisemaa, toisaalta tällaiseen taidepläjäykseen sitä ei välttämättä kaipaa.

Grafiikat ovat varmasti Gishin vahvin ja heikoin puoli. Mielestäni tämä peli pysyy ikinuorena ja vinksahtaneen hienolta vielä vuosikymmenenkin päästä. Uskon kumminkin suuren yleisön vieroksuneen pelin ulkoista antia jo sen ilmestyessä. Tämän vuoksi kassoihin ei tulvi tarpeeksi rahaa ja suuret pelifirmat vieroksuvat outoja aiheita joiden markkina-arvo on pieni. Tusinaräiskinnät myyvät ja riemastuttavat kansaa, korkeampi pelikulttuuri jääköön tällaisten hörhöjen puuhasteluksi.

Suosittelen kaikille jotka pidätte taiteesta, musiikista, runoista ja silti pelaatte. Tämä on pakkohankinta teille. Kehoittaisin myös muitakin tutustumaan, ennen kuin otatte taas erää jossakin nettiräiskinnässä.

Hyvää:
Kuulu ehdottomasti pelien korkeakulttuuriin.
Tasohyppelypeli rauhallisemmalla meiningillä.
Hyvät musiikkivalinnat.
Visuaalinen anti.
Kerrankin todella omaperäinen idea.
Vaatii työskentelyä omilla aivoilla.

Huonoa:
Ei taatusti miellytä massoja.
Liian lyhyt.

Yleisarvosana:
10 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Loistava taideteos joka ansaitsisi tulevaisuudessa paikan pelitaiteen museosta. Rauhallinen ja pulmallien tasohyppely epätavallisella sankarilla.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : XIII.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Olematon.

Testikone: Luki sarjakuvaa.

Herra XIII on minulle tuntematon sarjakuvasankari ja ensitutustumiseni kyseiseen herraan tapahtui pelin avulla. Pikaisen taustatutkimuksen tehtyäni ja sealailtuani alkupään XII-albumia kirjastossa voin kertoa että kyseessä on Belgialainen sarjakuva jonka on Jean Van Hamme käsikirjoittanut ja kuvittanut William Vance. Sarjakuva muistuttaa asetelmiltaan Ludlumin Meduusa-trilogiaa. Sarjassa on 19 osaa ja siitä on tehty tämä peli ja tv-elokuva. Jos haluatte tietää lisää lukekaa itse sarjakuvaa jota on julkaistu suomessa peräti kahteen otteeseen.

Pelin alkua voi kuvata hyvin hyvin kliseiseksi, taikka minun tienivuosieni erääksi sunnuntaiaamuksi. Sillä mies herää keskellä hiekkarantaa muistinsa menettäneenä ja häntä tulee auttamaan hemaisevan näköinen blondi. Minua ei Blondit auttaneet kuten pelin sankaria. Yhtymäkohtia silti löytyy sillä pahaksi onnekseni huomasin ettei ole muistia edellisen illan tapahtumista, goottimeikit poskille levinneenä ja joko oma taikka sitten jonkun muun paska housunperseessä (siis housujen ulko, ei siäpuolella) komeillen raahustin asuntoni kylpyammeeseen ja sammuin sinne.

Sankarimme puolestaan joutuu heti pelastautumisensa jölkeen tarttumaan kättä pitempään. Tästä eteenpäin reitti on suora ja ammuttavaa riittää. Alun suoran toiminnan, tai halutessaan salamyhkäisemmen toiminnan kentät olivat ihan kivaa pelailtavaa. Kiva kumminkin muuttuu loppua kohden vittumaiseksi puurtamiseksi ja kyllästymismittarit huutavat punaisella. Turpiinsaantitason vaikeusaste yhdistettynä tallennuspistejärjestelmään syö lopunkin peliilon. Aseet ovat sitä vanhaa tuttua huttua jotka on nähty enennkin. Agentin erikoisvempelisiin sitten kuuluu mm murtomiehen unelmasarjaan singahtava tiirikka ja tartuntakoukku jolla pystytään ennalta määrätyissä paikoissa joko kiipeämään alas taikka ylös.

Pelkkänä vanhana räiskintäpelinä XIII joutaisi unohduksen kaivoon enkä suosittelisi sitä kenellekkään. Mutta tämä peli onkin tehty tyylillä. Harvoin olen nähnyt yhtä onnistunutta sarjakuvagrafiikkaa ja juonikin on aika hyvin mukailtu alkuperäisestä tarinasta. Sarjakuvalähtöisyys myös näkyy sellaisina hienouksina kuten kun osut uhriasi päähän se esitetään verisinä pikkuruutuina ylhäällä. Myös muita tapahtumia käsitellään ruutujen avulla. Pelin äänet myös näkyvät, räjähdys on "KABOOOM" ja ihmisten askeleet "tap tap tap".

Ääninäyttelijät ovat hyviä ja muustakaan taustamölinässä ei rutinanaiheita löydy. Sarjakuvagrafiikka uhmaa aikaa, sillä jo aika iäkkääksi peliksi tämä vaikutti silmiini tuoreelta ja jotku kohtaukset suoraansanottuna upeilta. Voi olla että silloin kun tämän hetken kuumimmat hotit ovat auttamattomasti vanhentuneet tämä teos seisoo vieläkin ikäneidon arvokkuudella pysyttä. Tietenkin pelimeganiikasta huomaa teoksen iän, sille ei voi mitään. Hahmo tottelee hyvin ohjausta ja vaikka en hommannut päivityksiä pysyin pelaamaan pelin ilman bugeja läpi. Tehtäisiinpä nykyäänkin pelit yhtä huolella loppuun, ennen julkaisua.

Hyvää:
Tyylipisteet 10.
Grafiikka näyttää tuoreelta tyylinsä ansiosta.
Viimeistelty kokonnaisuus.
Vahva juoni putkiräiskyttely/hiiviskelyksi.

Huonoa:
Loppua kohti muuttuu vaikeustasonsa ja tallennuspisteiden takia tylsäksi puurtamiseksi.
Ei taatusti vetoa muihin kuin tunnelmoijiin.
Aseistus ei päätä huimaa.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Erittäin hienolla tunnelmalla ja juonella siivitetty putkiräiskintä. Sarjakuvagrafiikat uhmaavat aikaa mutta tuskin nykyaikainen perusrynkkyhippailija saa tästä paljoakaan irti.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Conflict Vietnam.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Nolkytneljäluvun huonoin kokoonpano kelpaa.

Testikone: Vituttaa se tosiseikka että kulutin konettani ja kallista aikaani moiseen paskaan.

Vietnamin sota oli seuraava askel räiskintäpelimaailman puhkikulutetuissa aiheissa, ensimmäinen oli toinen maailmansota. Kumpikin sota on pelattu jo niin moneen otteeseen etten jaksa edes muistaa montako kertaa olen happorokin tahdissa ampua paukutellut M16 rynnäkkökiväärillä pahoja pohjoisvietnamilaisia kommunisteja aina niin puhtoisen ja hyvän jenkkisotilaan kypärän alla. Tietenkin vuonna 04 tämä aihepiiri oli aika tuore ja se toinen maailmansota oli vähintäänkin ohi kuvioista. Silti vielä tänäkin päivänä kumpaakin sotimista tulee tasasisn väliajoin vastaan, vaikka pääasiallisesti ollaan siirrytty moderniin sodankäyntiin pelirintamalla.

Eipä siinä mitään pahaa sinänäsä että samaa materiaalia kierrätetään, mutta jos halutaan tehdä peli samasta aiheesta pitää se tehdä kunnolla. Tämä Vietnamin visiitti puolestaan on melkoista kuraa. Alku vaikutti jopa lupaavalta, hieno video pärähti käyntiin. Selitetään kuinka pahaa paskaa sota oli ja kuka oli oikeassa kuka väärässä ja sitä rataa. Itse en ala tässä arvostelussa puimaan kysesisen sodan oikeutusta minkään osapuolen kannalta, taikka setvimään poliittisten järjestelmien yhteentörmäystä. Se joka tahtoo aiheesta saada enemmän irti käyköön kirjastossa, taikka modernilla tavalla googlettamassa. Ainut mielipide jonka laukasen tässä on se tosiasia että sota on aina väärin ja en katso sen olevan oikeutettu missään tilanteessa. Paitsi tietenkin pelissä, tosin sillä erotuksella että pelaajalta itseltään vaaditaan tervettä harkintakykyä ja todellisuuden/kuvitteellisen maailman hahmottamiskykyä toisistaan erillisinä osina.

Sotaleiriin päästyäni huomasin koluavani muka ovelasti piilotettua tutoriaalia. Kun saa tuon tylsän juokse ja tee sitä ja sitä osuuden läpi päästään tositoimiin. Ensisilmäykseltä peli vaikutti ihan lupaavalta taktiselta räiskyttelyltä jossa ohjataan pientä ryhmää. Ryhmän jäsenille sai myös pientä hahmonkehitystä asetaidoissa ja muussa tarpeellisessa. Mutta jo ensimmäisten tehtävien aikana tuli huomattua että se taktisuus ei oikein lämmitä. Sillä on ihan sama ryhmittääkö äijät hyvin vai ryntääkö suoraan tulesta läpi. Jäljestä mainittu toimii useimmiten paremmin. Hahmonkehitys myös jää lähinnä silmänlumeeksi, on kiva kehittää omia ukkeleita, mutta eipä tuo kehitys oikein kentällä mitenkään näy.

Puolustustehtävät saavatkin sitten repimään hiuksia päästä, kun omat äijät pomppivat miten sattuu ympärillä ja okein kerjäävät luotia nahakaansa. Ei siinä kun taistelija haavoittuu lääkintämies teippaa kaverin tuota pikaa kuntoon. Vain tilanteessa jossa kaikki makaavat henkihieverissä peli loppuu. Ideatasolla peli vaikuttaa pätevältä mutta jostakin syystä tätä projektia ei ole viety kunnolla loppuun saakka. Liekö tiimillä ollut se vanha ja sama ikuisuusongelma, nimittäin aikataulu.

Kaikesta paistaa viimeistelemättömyys. Grafiikat ovat aika pökkelöä tavaraa 04-vuoden peliksi. Äänet särisevät pahasti varsinkin ammuttaessa, tosin viidakko kyllä kuulostaa viidakolta, vaikka näyttääkin lähinnä putkelta jonka varrella on muutama saniainen. Ääninäyttelijät ovat keskikimäärin parempaa kesäteatteritasoa. Juoni on sitä tavanomaista viherhelvettisotaa ilman mitään erinnomaista tai erikoisen huonoa kohtausta. Aseet olivat kaiketi ainakin suurinpiirtein sitä aitoa vietnamkamaa vailla mitään yllätyksiä.

"Miksi ukkoni väliin jumittivat nurkkiin tai jäivät peltitynnyreihin kiinni, kaiken lisäksi aina kaikkein vaarallisimmalla hetkellä? Oli kysymys jota kysyin toistamiseen peliltä ja itseltäni. Onko kyseessä jännitysmomentin lisääminen vai yksi lukuisista pelin virheistä."

Tämä nyt oli näitä tapauksia joiden pelkkä arvosteleminenkin tuntuu puuduttavalta touhulta joten taidan lopettaa tämän tähän ja plötkäyttää keskinkertaiset pisteet jotka tämä kaiketi ansaitsee.
Ai niin ja vielä pieni varoituksen sana. Vaikka kyseessä on ns tiimiräiskintä älkää sen antako hämätä, vaan hankkikaa heti kättelyssä parempi peli. Aikanne on kallista eikä sitä ole tarkoitettu tällaiseen tuhlattavaksi.

Hyvää:
Happorock.
Viidakon änet.
No enpä oikein muuta tiedä.

Huonoa:
Ruma.
Viimeistelemätön.
Taktinen räiskintä jonka tärkein osa-alue ei toimi.
Särisevät äänet.
Ei jaksa innostaa ensimmäisiä kenttiä enempää.

Yleisarvosana:
3 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Taktinen räiskintä Vietnamissa, vaan taktiikka ei tässä pelissä toimi.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Mafia: The City of Lost Heaven .

Alusta: PC.

Laitevaatimus: 2002 mahtavinkin kone hyytyi, mutta nykyiset perusmasiinat pyörittvät ilman yskää.

Testikone: Ei se enää nykyrautaa kyykytä.

Joku varmaan jälleen ihmettelee et mitä helvettiä varten se Armand on taas pelannut jonku Mooseksen aikaisen pelin. No tällä kertaa syitä on kaksi. Ensinnäkin olen aikeissa hankkia tämän pelin toisen osan joten halusin paukuttaa ensimmäisen osan tuoreeseen muistiin. Toinen syy uudelleenpeluulle on tässä tapauksessa ne valtavat konetehovaatimukset armon vuonna 2002 että jouduin juuri nimenomaan tämän pelin takia hankkimaan uuden koneen ja yllätyksekseni sekin masiina notkahteli tätä pelatessa. Joten olin utelias näkemään vieläkö kymmenen vuotta sitten hämmästyttänyt grafiikka hämmästyttää. Siihen on helppo vastata. Eipä enää. Eivät edes aikoinaan niin kovin hehkutetut kasvomallinnukset ja huulisynkätkään enää vakuuttaneet.

Kyseessä tosiaankin oli hämmästyttävän kaunis ja raskas peli jota sen ajan masiinat saivat kotelot hiessä vääntää. Nykymittapuulla ne parhaimmat karkit on päältä syöty ja peli näyttää aika retrolta. Kuinkas muutenkaan? Mutta en ala ruotimaan näitä ulkonäköseikkoja sen kummemmin, sillä mielestäni tämä kuuluu ikäpelien kauneimpaan kärkipäähän ja luultavasti pysyy siellä vielä pitkään. Tietenkään nykyiset kultasilmät eivät sitä osaa arvostaa, mutta minkäs teet aika on julma. Muu audiovisuaalinen anti kuten taustaäänet, ääninäyttelijät, välivideot ja etenkin aseiden realisiset pamuakset ovat vertailukelpoista kamaa tämänkkin päivän mittapuulla. Juoni puolestaan kuuluu enemmän elokuva kuin pelipuolelle, nimittäin kyseisessä kulttiklassikossa on yksi kaikkien aikojen parhaimpia pelijuonia. Ja juonen mukana tulevat henkilöhahmot ovat elävämpiä kuin monessa huonossa elokuvassa. Varjopuolena katson että adhd-kaveri ei jaksa näitä pitkiä jaarituksia pahemmin katsella vaan painelee naama punaisena näppäintä jotta pääsisi seuraavan rymistelyn pariin.

Hyvästä juonesta huolimatta itse peli on aika tylsä. Se koostuu pääasiassa 30-luvun hitailla autoilla matelusta kaupunginoasasta toiseen (kaiken lisäksi jos nopeus sattuu jotenkin ylittämään 60 km/h on kytät heti perässä tarjoilemassa sakkolappusia), ikäväkseni huomasin myös että suurin osa tehtävistä hoitui samaa reittiä käyttäen. Eli toisin sanoen valtavan isoa Lost heavenin kaupunkia ja osaa maaseudusta ei ole oikeasti hyödynnetty muuhun kuin seuraavaan tehtävään siirtymiseen. Joskus tuntui siltä etteikö peliä oltaisi voitu toteuttaa pelkillä välivideoilla ja räiskintäosuuksilla. Siten se luultavasti olisi ollut toimivampi kokonnaisuus, mutta ei olisi näin suuren kulttiviitan arvoinen. Ne räiskintäosuudet sitten olivatkin pelaamisen parasta antia, vaikka hujahtivatkin hyvin nopeaa läpi. Muistaakseni silloin joskus 2002 peli oli hyvin vaikea ja kuolema korjasi nopeaa, mutta joko minä olen kehittynyt pelaajana taikka sen ajan peli ja tämän ajan ihminen eivät kohtaa oikealla tavalla. No joka tapauksessa en löytänyt mistään pelin vaiheesta mitään erityistä haastetta ja pelasin koko teoksen yhden päivän aikana läpi. Melkoiselta saavutukselta tuntui kyllä itsestäkin, siihen verrattuna että edellisellä pelikerralla olin muistaakseni uhrannut useamman viikon.

Huonoja puolia lievän tylsyyden lisäksi ei paljoakaan löydy, mutta musiikkimakuni ei ole kovinkaan hienostunut joten en ole mikään jazz-musiikin suurkuluttaja. Pelissä soi koko ajan tuo hienostosaasta taustalla ja se sai pääni muutamaan otteeseen hehkumaan punaisena. Ymmärrän musiikkivalinnan oivallisesti tukevan 30-luvun tunnelmaa, mutta liika on liikaa, ja ny pistän mölytoosastani Gorgorothin täysille. Ai että tekee hyvää sen pimputuksen jälkeen... Toinen isompi nurisemisen aihe löytyy pääsankarimme rautakankifysiikasta, ukko ei ole se pahin mahdollinen näkemäni jäykkäselkä mutta jostakin syystä tämänkaltainen ohjattavuus on aina saanut näppäimistösormeni puutumaan.

Peli on parasta mafiaviihdettä edelleen, mutta julma ajan hammas on syönyt parhaimman terän. Suosittelen hitaille nautiskelijoille ja tunnelmia hakeville pelaajille mutta en suorittajille. Tästä vanhasta helmestä ette saa samaa kuin esimerkiksi GTA-sarjasta taikka Jostakin nopeatemposesta fps-rymistelystä. Vaikka kummankin pelityypin aineksia löytyy.

Hyvää:
Räiskintäosuudet.
Paras näkemäni juoni pelissä ikinä!
Äänimaaima kokonnaisuudessaan hämmentävän hyvä.
Kauneimpia 10-vuotiatita, mutta ei se enää nykypeleille pärjää.

Huonoa:
Helvetin hitaat autot.
Perkeleen jazz-musiikki.
Vitun rautakankiukkeli.
Saatanan kumma juttu ettei sitä hienoa Lost heavenin kaupunkia ole käytetty hyödyksi.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hieno vanha mafiapeli erittäin hyvällä juonella ja vahvoilla henkilöhahmoilla.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Mercedes-Benz Truck Racing.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei niin laiskaa puseetä edes löydy enää että tämä hyytyis.

Testikone: Ei innostunut rahtarin ammatista.

Kuten jo nimestäkin voitte päätellä, kyseessä on rekkojen "F1-luokka" ja tämä nimenomainen peli nojaa saksan ylpeyden mersun antamaan lisenssiin. Pakko myöntää näin aluksi että en ole ikinä seurannut tätä autourheilulajia tai muutenkaan ollut erityisen kiinnostunut rekoista tai muista isoista kuorma-autoista, joten kokemus oli ihan uusi. Onneksi pelistä löytyi jonku kuuluisan kilparekkailijan selostamana säännöt ja tärkeimmät kikat lajista.

Rekoista tulee minulle ensimmäisenä mieleen hitaat tientukot jotka jarruttavat muuten mukavaa matkantekoa autolla tai pyörällä ajaessa. Jäljestä mainitulla tosin pääsee täysperävaununkin ohi aika nätisti. Mutta jos satut olemaan heikkotehoisen auton ratissa ruuhkaisena kesäpäivänä, sinun on jyrryytettävä tuon hirviön perässä niin pitkään kun se vain on pakko. Kummasti siinä hamuaa käsi röökiä ja otsassa pullistelee suoni. Itse rekkamiehistä taas puolestaan tulee mieleen lähinnä möhömahaiset partaiset ja todella miehiset miehet jotka juovat vapaa-aikanaan tynnyrikaupalla kaljaa. Humalapäissään ajavat lapset kartanolle ja ottavat vaimoa takaapäin jos hyvin käy. Muussa tapauksessa nainen saa nyrkkihoidon ja viikon poistumiskiellon sisätiloista mustan silmän vuoksi. Tiedän tuon edellisen olevan pelkkää fantasiaa ja luulen rekkakukien olevan ihan tavallisia ukkoja ja akkoja siinä missä me muutkin, en vain itse tunne yhtään sellaista joten voin ihan rauhassa kuvitella noista teiden karjuista niitä mielikuvia jotka ovat luultavasti poimittu b-luokan amerikkalaisista elokuvista.

Kilparekat ovatkin aivan omaa luokkaansa olevaa kalustoa kisaamiseen. Näiden metallihirviöiden massa ja hevosvoimamäärät ova julmettua luokkaa. Reilusti yli tuhannen hevosvoiman kone puskee kopin nopesti rajoitettuun huippunopeuteensa 162 km/h. Mutkissa pitää jarrutukset ja nopeudet osua nappiin ettei tuo metallimöykky lennä metsään. Lisäksi nopea kiihdytys voi takapotkuisen kilpurin pistää poikittain, pyörimään ympyrää, taikka todella huonolla tuurilla jopa katolleen. Eli kyseessä ei ole ehkä se kaikkein helpoin kilpa-autoilulaji, vaikka tämä laji voi saada joissakin ihmisissä melkoisia ennakkoluuloja heinäpaaliporukoista aikaiseksi, ovat nämä heinäpaalimiehet ja naiset rautaisia ammattilaisia kilpureidensa käsittelyssä.

Sitten itse peliin. No peli ei ollut mikään kovinkaan kummallinen tapaus lukuunottamatta melkoista pilkunviilausajomallia joten tällaiselle lähinnä rälläyspelejä pelanneelle pelaajalle simulaation hanskaan otto oli melkoisen korkea. Lisäksi en ole aikaisemmin missään pelissä ajanut tämänkaltaisilla nopeilla mutta painavilla kapsituksilla. Ja niinhän siinä kävi että alussa mutkat meni suoriksi tai jos sain ajoissa jarrutettua niin onnistuin hätäisellä kaasutuksella saamaan takapotkun hallitsemattomaan pyörintään. Vasta muutaman tunnin harjoittelun jälkeen alkoi radat jotenkuten sujua ja jopa pääsin kilpailemaan. Mutta en missään vaiheessa saanut ensimmäista sijoitusta vaikka yleensä sen olen tehnyt ainakin helpoimmalla radalla.

Pakko on tietenkin muistaa että en ole jäävi arvostelemaan siinä mielessä tällaista peliä, koska en ole ennen törmännyt rekkaralliin pelirintamalla. Joten minun on pakko vain verrata pelia muihin pelaamiini autopeleihin. Tästä lähtökohdasta ajatellen voi olla mahdollista että tämä peli on vain mersun eräänlainen mainos, ja yleensä mainospelit ovat olleet aika huonoja. Mutta verrokin puuttuessa voisin väittää että luultavasti tällaiset rekat toimivat juuri pelin mallinnuksen kaltaisesti. Eli se puoli toimii hyvin ja niille jotka ovat lajista kiinnostuneita tämä voi olla vanhaksi peliksi ihan oivallinen ostos.

Muita ominaisuuksia ruotiessa on annettava miinusta. Pelissä on vähän pelattavaa, ainoa kalusto on mersu eri värisillä kuorilla kun on kyseessä mersupeli. Peli on jo noin kymmenenvuotias joten mistään silmäkarkista ei voida puhua, mutta aikalaisten mittapuulla tämän ei tarvitse hävetä. Äänimaailma on aneeminen, rekan mylvintää lukuunottamatta kuuluu väliin muutama särisevä selostuspätkä, ohje kuskille, taikka yleisön kohahdus suoran päässä. Musiikkina toimii lähinnä puuduttava raparokki joka vastaa rajuudestaan huolimatta hissimusiikkitasoa.

Valikoissa, tilastoissa ja muusta sälästä ei löydy valittamista, mutta jostakin syystä en päässyt millään kokeilemaan nettipeliä. Liekö serveri jo aikoja sitten laitettu kiinni.

Vaarmasti ihan kelpo pelattavaa yhden merkin lisenssistään huolimatta lajista kiinnostuneille, mutta kakkien muiden kannattee harkita.

Hyvää:
Ajomallinnus luultavasti ihan pätevä, vaikka en tietämättömyyttäni osaa sitä verrata mihinkään.
Selkeät valikot.
Selkeät ohjeet lajia tuntemattomille.
Rekkakilpailuja seuraavat saavat enemmän irti...

Huonoa:
...Mutta me yleispelaajat emme.
Aneeminen äänimaisema.
Hissimusiikkitason rokkia.
Ei anna kovin pitkää iloa ellei halua kaikissa kisoissa saada ensimmäistä sijoitusta.

Yleisarvosana:
5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Yhden merkin korkealla aloituskynnyksellä varustettu kilparekkailu.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand