IRC-Galleria

Peli: Broken Sword: Sleeping Dragon.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Peinitehoinen tietokone jonkinlaisella näytönohjaimella.

Testikone: Ei jäänyt jalkoihin.


Broken Sword: Sleeping Dragon herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Pelissä nimittäin juonellisesti tapahtuu suuria, peräti maailmanloppu kolkuttelee ovelle jos pahikset saavat tahtonsa läpi. Silti peli ei tapahtumiltaan tunnu suuren luokan spektaakkelilta vaan eläkeläisten yksinkertaiselta vipujenvääntelyälyjumpalta. Pelin hienous ja samalla sen heukkous piilee perin verkkaisessa menossa. Ehkä se vain on niin että vuosien varrella pelaamani toiminnalliset roolipelit ja pyssyjumpat ovat saaneet hieman vieroksumaan tällaisia vähemmän toiminnallisia paketteja ja sisäinen adhd-kaveri huutaa tuskissaan kun joutuu tutkimaan keskustelemaan ja vääntelemään vipuja. Toisaalta pidin kyllä Vampyre storystä ja apinasaaretkin tuntuvat edelleen hyviltä, eli voisi myös olettaa että itse pelissä on se mörkö eikä suinkaan minussa.

Pelissä ohjastetaan kahta sankaria, naista ja miestä jotka ilmeisesti ovat tuttuja jo edellisistä osista, sillä pelissä viitataan paljon joskus jossakin tapahtuneisiin asioihin. Itse en ole pelannut aikaisempia osia joten ne jäivät vähintäänkin irratoinaaliseksi taustahälyksi. Toimintaa sitten ei nähdäkkään muutamaa läheltäpitotilannetatta enempää. Kyseisissä tilanteissa pitää reakoida nopeasti jottei kuolo korjaa. Tosin jos mokaa pääsee yrittämään samaa tapahtumaa heti toistamiseen kunnes on päässyt tilanteesta läpi.

Seikkailulliset ainekset ovat kunnossa ja älynystyröiden hierontakohdat ovat pääosin käytännönläheisiä. Hahmojen dialogia on ilo kuunnella ja juonikaan ei takkuile. Miinusta puolestaan tulee perin aneemisesta äänimaailmasta. Sekä vähän liiankin yksinkertaisista ongelmista jotka hoituvat ihan siinä sivussa. Helpotusruuvia on vielä asteen pari kierretty höllemmälle osoittamalla jokaisessa huoneessa olevat tavarat selkeällä tähtien tuikkeella. Tietenkin tämä poistaa tietyistä seikkailuista tyypillisen klikkaa joka nurkkaa meiningin. Siitä klikkalusta puheenollen tätä peliä ei ohjasteta hiirellä. Koko paketti menee näppäimistön voimin. Ratkaisu ei yleensä ole minulle mieluisin vaihtoehto, mutta tällä kertaa se oli yllättävänkin toimiva.

Graafinen puoli ei ole hassumpaa, mutta eihän nämä seikkailut kyllä nykypäivänäkään mitenkään huikaisevia kokemuksia ole sen osalta.

Kyllä tämä ihan seikkailupelien helmiosastoon kuuluu, mutta ei tosiaankaan sovi toiminnannälkäisille.

Hyvää:
Juoni.
Arkimaailmaankin soveltuvat arvoitukset.
Pelihahmojen vaihtelu tuo lisää syvyyttä.

Huonoa:
Verkkainen.
Mihin ovat äänet unohtuneet.
En pidä peleistä jotka saavat kyllästymään ja miettimään kauppalistaa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kelvollinen seikkailu rauhaa rakastaville. Toiminnänlkäiset voivat loikata matkan varrella toiseen junaan.


Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Armies of Exigo.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Onko jossakin raelinaksussa kovinkin suuret.

Testikone: Kyllästyi tuntikausia kestäviin yksittäisiin matseihin.

Reaaliaikanen strategia on aina ollut ja tulee aina olemaan genre jota sekä vihaan että rakastan. Eikä tämäkään tapaus ole poikkeaus. Monesti pelaillessa tulee vastaan kysymykset, ollakko hyvä, vaiko huono peli.

Ensinnäkin pitää antaa kehuja pelin erittäin hienosta ilmeestä, ei uskoisi tämän olevan jo lähemmäs seitsämän vuotta vanha. Erityisen hieno oli myös alkuvideao joka saattelee mukavasti pelaajan tarjoamaansa fantasiamaailmaan. Kieltämättä kyseessä on yksi kaikkien aikojen näyttävin fantsurealinaksu, ja ainakin silmäkarkin puolesta voin peliä suositella genrestä pitäville. Äänimaailma musiikkeineen, efekteineen ja lausuttuine repliikkeineen on laatutyötä, eikä kertaakaan tullut pakottavaa halua repaista kuulokkeita pois korvilta. Kakku on kyllä koristeltu hienosti, mutta leikataanpa syvemmältä ja tarkastellaan vähän täytteitä.

Kerkesin kehua peliä kauniiksi, vaan yksi pieni kauneusvirhe löytyy. Nimittäin välivideot jotka on toteutettu pelin grafiikkamoottorilla. Lähelle zoomaillessa hahmot ja muu ympäristö muuttuu yllättävän huononnäköiseksi. Näiden kirottujen välivideoiden ulkonäkö aiheuttaa hampaiden kiristymistä, mutta siinä vaiheessa kun huomaa kuinka pitkiä ja tylsiä jaarituksia joutuu juonen kannalta kuuntelemaan on aika parkua kuin nainen jota sovinistinen mulkku mies hakkaa perjantain kunniaksi.

Itse pelaaminen on perus hiiritemppuilua lisättynä näppäimistölle muutama kiva pikanäppäin joista maininnan arvoinen on omien joukkojen oikeanlaiseen sijoitteluun tarkoitettu näppäinyhdistelmä, muutkin vastaavat pelit voisivat ottaa mallia tästä. Alun ihasteluista ja pelin sujuvuudesta kun päästään eteenpäin alkavat Exigon virheetkin korostua. Nimittäin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta toistuva kaava toistuu jokaisessa kentässä. Ensin rakennetaan ja kerätään resursseja, sen jälkeen kootaan mahtiarmeija ja pusketaan päälle kuin yleinen syyttäjä. Tämän jälkeen seuraa ruma välivideo ja sama kaava aloitetaan alusta. Tätä kaavaa on yritetty rikkoa, mm maanalaisella tasolla ja väliin tehtävillä erikoistehtävillä, mutta ei ne paljoakaan lohduta nimittäin kyllästyminen on viimeisissä tehtävissä ainainen ystäväni. Erityisen pitkästyttäväksi touhu kävi siinä vaiheessa kun tehtävä meni sellaisen keskiaikaisen piirityssodan puolelle, eli kyseessä oli tuntikausia kestävä käenvääntö kukkulan kuninkuudesta. Viimein tietokonevastustajalta ilmeisesti loppui resurssit koota uuttta armeijaa ja rakentaa tönöjä joten pääsin niskan päälle.

Pelissä on kolme erillaista rotua joilla kullakin on oma kamppania joka käsittää kaksitoista tehtävää. Ihmisjoukot ovat perinteistä hyvissakkia haltioiden ja kääpiöiden ja muutaman muun eksoottisemman rodun siivittämänä. Muut osapuolet ovatkin sitten hiukan mielenkiintoisempia, petorotu tosin on lähinnä kuin suoraan sormusten herrasta putkahtanut örkkiseurue. Langenneet puolestaan on selkeästi erillainen ja hiukan omituisempi kokoonpano, jopa niin omituinen että minusta tuntui koko kamppanian ajan hiukan vieraalta pelata kyseisellä poppoolla.

Ei hullumpi naksustrategia muutamasta ärsyttävästä puutteesta huolimatta. Mutta kaikessa paistaa jostakin toisesta jutusta kopiointi, vaikka kuinka miettisin ei oikein tule mieleen mitään eritysen omaa tästä teoksesta. Kaikki rodut, sankarit ja ympäristöt on jo jossakin fantasiamaailmassa ja pelissä nähty ennenkin.

Hyvää:
Todella kaunis.
Toimiva pelimeganiikka.
Pikanäppäin joukkojen sijoitteluun.
Riittävästi toisistaan poikkeavat rodut.
Ei tämä ainakaan yrityksen puutteeseen kaadu.

Huonoa:
Osa tehtävistä jää junnamaan paikoilleen.
Toistaa samaa kaavaa.
Käsittämättömän tylsät ja rumat välivideot.
Kopioinnin maku maistuu liian kanssa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kelvollinen fantasianaksu joka lankeilee muutamassa kohdassa.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Shade: Warth of Angels.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Hirttoköysi.

Testikone: Ampui itsensä

Tämä peli kuukuu ehdottomasti paskapelien top 10 listan kärkipäähän. Harvoin olen nähnyt minkään aikakauden pelissä yhtä turhauttavaa ja kummallista rakennetta. Ensinnäkin juoni on poimittu jostakin B-luokan kahdeksankymmentäluvun kauhurainasta. Ylikovan sankarimme veli on nimittäin hölmöillyt itsensä vanhan yliluonnollisen voiman vangiksi. Joten sankarin on ryhdyttävä pelastuspuuhiin. Yhden miehen armeijalla on apunaan potaskaa puhuva enkeli ja alteregona demoni vanhainkodista. Tämä kyseinen mörri nimittäin on jopa käyttökelvottomampi tapaus kuin sankarimme tähtäimetön ase. Etanan vauhdilla köpöttelevää eläkeläisdemonia ei viitsi käyttää muissa kuin pakollisissa kohtauksissa.

Peli kaiketi kuuluu sarjaan kauhutoimintaseikkailut, mutta pelkillä kalmon mörinöillä ja luunrankosotureiden kolinoilla ei vielä saada kauhun tunnelmaa aikaiseksi. Musiikit sentään yrittävät luoda tunnelmaa, mutta ne ovatkin kuin jostakin toisesta teoksesta repaistuja. Ainakin siltä ne tuntuvat. Peli ei myöskään ole pöhkömmän näköinen, vaan ajoittain ihan hienojakin näkymiä pääsee ihmettelemään.

Äijän ohjastaminen onkin sitten toinen juttu. Kankeaa kaveria on väliin lähes mahdotonta hypyttää maailman kuuluisimman haudanryöstäjän kentissä ja vaikeusastetta kiristetään älyttömän kestävillä vihulaisilta. Kuoleman korjatessa pitää palata edelliseen tallennuspisteeseen saakka ja sehän alkaa jossakin vaiheessa useampi hieman kyllästyttämään, minulla se alkoi jostakin syystä huvittamaan. Muutenkin peliä voi suositella kohtuullisen kieroutuneen huumorintajun omaaville masokisteille.

Aivan kauhea peli, pysykää kaukana jopa tästä arvostelusta!!!

Hyvää:
No ehkä musiikit.
Enpä oikein tiedä.

Huonoa:
Peli itsessään on huono!!!.

Yleisarvosana:
0,5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Totaalisen epäonnistunut itsemurhaa hautovan masokistin painajainen.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Titan Quest ja lisäri Immortal throne.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Pystyy pelaamaan iäkkäämmälläkin kokoonpanolla.

Testikone: Todella hyvin toimii.

Vanhasta Diablo II on jo mielestäni pahemman kerran aika jättänyt ja pari vuotta sitten lopetettuani kyseisen mahtipelin pelaamisen luulin jo ettei ikinä tehtäisi yhtä hyvää saman aihepiirin yksinkertaista taistelupainotteista kevyttä roolipeliä. Vuosien varrella olen kokeillut montaa samoille markkinoille yrittänyttä tekelettä. Parhaimmat näistä ovat olleet Sacret, Dungeon siege ja pitkin hampain Hellgate London. Onpa vastaan tullut joukko vieläkin surkeampia tekeleitä kuten Loki ja muutama muu joita en edes viitsi mainita. Tämän kaiken saastan jälkeen koko potin korjaa Titan Quest, peli jonka kaltaisten pelien takia ylipäänsä pelaan. Vanha Diablo 2 toki pitää ehkä ikuisesti valta-asemansa, mutta kyllä Titania voi pitää ainakin vertaisena teoksena. Kauan odotettu Diablo III häämöttää näköpiirissä ja tulee varmasti olemaan kova haastaja Titanille ja ehkä jopa lopettaa osaltani tämän pelin aktiivipelaamisen mutta siihen saakka Titan pitää asemansa pelaituimpana pelinä minun koneella.

Hakkaa päälle kreikan poika tai tyttö, älköön miekkasi levätkö ikinä, on oivallinen lausahdus tämän pelin luonteesta. Eli kyseessä on perinteinen Diabloklooni hyvässä ja pahassa. Syvällisempää roolipelielämystä hakeville en suosittele tätä ollenkeen, mutta kaltaiselleni keräilyvimmaiselle ja hahmonkehitykseen haksahtaneelle pelaajalle löytyy makoisa annos joka kestää useammankin pelikerran. Hyvä pelimekaniikka ja toimiva käyttöliittymä takaavat pelielämyksen. Kykypuu on mukavan monipuolinen ja kahden ammattisuuntauksen valitseminen luo mukavasti lisää mahdollisuuksia tehdä sankaristaan mieleinen.

Peli alkaa hahmonluonnilla jonka aikana ei tarvitse miettiä päätään puhki, kunhan vain valitsee sukupuolen ja osaa kirjoittaa sankarilleen nimen niin kaikki järjestyy. Sankari/sankaritar on kreikkalainen tyhjätasku joka aloittaa kotimaansa kamaralta sandaalimarssinsa. Alussa hahmolla ei ole paria vaatekappaletta kummempaa asustetta, mutta jo ensimmäisen tehtävän aikana varustekasa lisääntyy mukavaa tahtia. Varusteissa on jopa liikaakin valinnanvaraa ja alun jälkeen onkin syytä keskittyä vain merkittäviin aseisiin ja haarniskoihin. Varusteiden keräily ja hahmonkehitys ovatkin pelin hienoimmat koukut ja ne ovat se syy mikä pitää pelaajan vielä aamun tunteinakin koneen äärellä.

Juoni on samaa vanhaa. Suuri pahuus nousee ja valittu sankari lyö yksi kerrallaan örrimöykyt maan poveen. Tosin on hienoa että pelitiimi on ottanut käsittelyyn muinaishistorian ja suurin osa mörrimöykyistä löytyy vanhasta mytologiasta. Välillä taistellaan isompia pomoöllejä vastaan ja siinä sivussa nitistetään tuhansia pikkuinisiöitä. Taistelu itsessään menettää jossakin määrin merkityksensä, se vain kuuluu jokaisen metrinkin etenemiseen. Tosin itse pelasin tätä arvestelua varten vasta ensimmäisen vaikeustason, vielä on koluttavana kaksi haastavampaa naksukierrosta. Ehkä taisteluihin tulee enemmän jännitettä vastuksen kasvaessa. Väitetään myös että viimeistä vaikeustasoa ei pääse läpi ilman netistä haettua pelaaja-apua. No aina voi yrittää ilmankin, vaikka ei se netissä kavereiden kanssa pelaileminen hullummalta tuntunut. Pelissä on nimittäin sellainen meganiikka että voit koska vain hypätä nettiin ja etsiä peliseuraa ja kun seura ei enää kiinnosta niin voit jatkaa yksinpelinä. Kätevää mutta mahdollsitaa kaikenlaiset huijaamiset ja muut konstit oman ukon parantamiseen.

Kylistä ja kaupungeista saatavat lisä ja päätehtävät ovat yksinkertaisuudessaan vertaansa vailla ja ne tulee tehtyä automaattisesti sillä reitillä on aika vähän sivupolkuja. Läpihuutopelaaja jättää luolat ja muut pienet sivukäytävät tutkimatta kun on pakko vain juosta munaravilla kaikki kentät läpi. Tietenkin jossakin vaiheessa kun itsekkin aloin juoksentelemaan vastus kasusi erään pomon kohdalla niin suureksi että oli pakko palata takaisinkäsin ja kasvattaa hahmonsa leveliä. Eli grindaamista vältteleville tämä ei sovi alkuunkaan.

Sankarin matka käy Kreikan kautta muinaiseen Egyptiin ja sieltä siirrytään kiinanmuurin välittömään läheisyyteen. Viimeinen taistelu titaania vastaan käydään kreikan jumalten asuinsijoilla ja se taistelu olikin aikamoista Jookobinpainia ennen ko hoksasin miten itse pääöre selätetään. Tämän jalkeen suunnataan lisäosan maisemiin ja matkataan aina manalan uumeniin katsomaan onko se Hades niin kova jätkä kuin väitetään.

En löydä pelin grafiikoista ja äänistä isompia valituksia, bugeihin en törmänny yksin tai nettipelissä ja koko systeemi tuntui toimivan moitteettomasti. Tietenkin aina jotakin jää hampaankoloon vaikka kyseessä olisikin se omaan hermoon parhaiten osuva peli. Tässä tapauksessa hirviökaarti olisi voinut olla kattavampi ja eteneminen suoraviivaisessa putkessa ei mielestäni vastaa nykyistä pelaamista edes tämän kaltaisessa yksinkertaisessa hakkauspelissä.

Loistava peli jota pelaan ainakin siihen saakka kun odotettu messias Diablo III saapuu kauppojen hyllyille.

Hyvää:
Pisti jopa Diablo II turpaan.
Hahmon kehitys.
Esineiden keräily.
Mainio pelimeganiikka.
Koukuttaa, koukuttaa ja vielä kerran koukuttaa.

Huonoa:
Liian suoraviivainen putki.
Vähänlaisiin erillaisia monstereita.
Hiirikäteni naksui jo parin illan jälkeen :)

Yleisarvosana: 10 ainakin siihen Diablo III hankkimiseen saakka. (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Ralli Sport Challenge.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ekalle X-laatikolle tarkoitettu.

Testikone: Vanhan, mutta hienon maiseman lumoissa.

Kevyttäkin kevyempi vanhan X-laatikon rallirälläys on kääntynyt myös pc-pelaajien iloksi. Muistaakseni kokeilin tätä myös alkuperäisella alustallaan silloin muinoin kun ensimmäinen X-boksiaus oli vielä voimissaan mutta en kovin innostunut pelistä sen keveyden vuoksi. Nykypäivänä perhehuolien lomassa on ihan kiva päästä joskus helpolla ja tuulettaa aivojaan tämänkaltaisen yksinkertaisen viihdepläjäyksen parissa. Näin se ikä muuttaa pelaajankin arkea. Tietenkin esimerkiksi Skyrim ja muutama muu raskassarjalainen ovat mieltymysteni kärkipäässä, mutta miksei väliin voi vain pelailla ja jättää miettiminen toiseen kertaan.

Kuten jo tuli tuossa aikaisemmin sanottua, Ralli Sport Challenge on tosiaankin niitä vähiten oikeaa rallia simuloivia pelejä mitä olen nähnyt vuosien varrella. Tämän pelin otti haltuun helposti jopa nelivuotias poikani, ja hän pärjäsikin kohtuudella vaikka ei vielä ole mitenkään erityisen taitava pelailija. Varsinkaan tietokoneen näppäimistöllä. Eli te jotka haette realismia ratin ja polkimien kera älkää vaivautuko, mutta kaikki sunnuntairallipelikuskit saavat taatusti haluamaansa vauhdin hurmaa tämän teoksen parissa. Kaikki radat ja erikoiskokeet ovat äärimmäisien lyhyitä pyrähdyksiä jotka pelailee parissa minuutissa läpi. Pelin läpipeluuseen ei minun kaltaiseltani pelifriikiltä mene yhtä iltaa pitempään, joten tätä olisikin mielekkäin pelata pieninä pyrähdyksinä sillin tällöin ja siihen se parhaiten sopiikin.

Autot kehräävät mukavasti ja kartanlukijakin kuulosta oikealta sellaiselta, tosin hänen ohjeensa tulevat pikkuriikkisen liian aikaisin ja väliin on pidettävä oma pää ja jättää tyypin höpinät omaan arvoonsa. Muutä äänimaailmaa ei sitten pahemmin ole, lukuunottamatta yleisön ajoittaista kohinaa rata-ajoissa. Grafiikkapuoli puolestaan on mukavan nättiä näin vanhaksi peliksi. Maisemat toimivat ja autojen mallinnus on jopa hämmästyttävän hyvää. Myös vauromallinnus on uskottavaa. Tosin ajettavuuteen ei näytä olevan mitään vaikutusta vaikka kokeen vuoksi vasiten ohjasin autoni jokaiseen radan varrella sijainneeseen kiveen ja kiinteään esteeseen.

Autokalusto on melkoisen kattava, mutta ei tietenkään vedä vertoja alan jättiläisille. Ratojakin löytyy kaikenlaisia, alkaen erikoiskokeista ja päätyen jääratoihin jotka olivatkin mieleisiä ajettavia. Voisinpä väittää että koko pelin parasta antia. Alussa peli oli totuttuun rälläysrallaustapaan luvattoman helppoa, mutta loppupeleissä saikin jo vääntää vähintäänkin puolitosissaan jotta päätyisi maaliin voittajana. Siitäkin huolimatta ette pelin teemana on kaasu pohjassa maaliin saakka, ja jarrua tarvittiin hipaista korkeintaan 90 asteen käännöksissä.

Pelin kohderyhmänä voitaneen pitää lähinnä lapsia ja aikuisia jotka eivät halua uhrata kaikkea vapaa-aikaansa yhden harrastuksen parissa. Muille tämä on kauhistus.

Hyvää:
Helppo omaksua.
Ikäpeliksi kaunista katseltavaa.
Mukavaa, helppoa ja rentouttavaa ajamista joka muistuttaa rallia.

Huonoa:
Ei taatusti sovi realismin tavoittelijoille.
Älyttömän lyhyt.
Kevyt kuin höyhen.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Sunnuntairallipelaajille kaunista ja helppoa pelailtavaa. Simumiehet/naiset kääntäköön katseensa toiseen suuntaan.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Enter The Matrix.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Matrix.

Testikone: Odotti puhelimen pirinää päästäkseen pois.

Olipas harvinainen onni kohdata vieläkin huonompi lisenssipeli mitä edes uskalsin odottaa. Tämä löi lankulta kertaheitolla muutaman ennen surkeana pitämäni pelin ja keräsi huonoimmat pisteet miesmuistiin.

Miten tällainen tekele on ylipäänsä voinut päätyä markkinoille ja vieläpä täydellä hinnalla. Onnekseni omani ostin kirpputorilta muutamalla eurolla joten ei ainakaan tarvitse pureskella murehtiassaan rystysiä verille.

Kirjoitan aina lyhyesti ja ytimekkäästi tällaisesta roskasta ja ihan hyvästä syystä. Miksi ihmeessä tuhlata kallista aikaa kirjoittamiseen kun jo pelatessa tuhrautui monta arvokasta elintuntia.

Joten lyhyesti kerrottakoon että kyseessä oli aikoinaan suurta mainetta ja kunnia saaneen Matrix elokuvien toisesta osasta lisenssillä väännetty peli. Peli ei kumminkaan keskity elokuvan tapahtumiin vaan kahden elokuvassakin tavatun sivuhenkilön juonenkäänteisiin kulissien takana. Ideana ihan kelvollinen ja aihepiiristäkin luulisi ammentavan kelvollisen ja hienon toimintapläjäyksen, tai vähintäänkin keskinkertaisen. Vaan jostakin syystä tekijätiimi on mennyt metsään lähes jokaisella osa-alueella. Ei voi kuin ihmetelle miten tämä on edes mahdollista.

Pelissä juostaan ympäriinsä ammuskellaan ja välillä huidotaan käsillä kuin ninjat ikään. Taistelu itessään toimii kohtuudella, mutta ukot ovat niin pirun jäykkiä eikä mikään tunnu jäävän selkäytimeen joten koko peli menee yhdellä nopealla adhd-rynnistyksellä läpi ilman että edes ajattelee mitään muuta kuin vaimon kanssa suoritettavaa kauppareissua. Parempi niin sillä ei tätä kukaan "hyvistä" peleistä pitävä pitempään jaksaisikaan.

Graafinen anti on sen ajan mittapuulla puisevaa, juoni kulkee eteenpäin ilman että siitä tarvii isommin välittää. Ihmetyksen aihetta eniten aiheutti hienot oikeilla matrixnäyttelijöillä tehdyt välivideot, onko kaikki kehitystiimin rahat kenties menneet niihin ja itse pelillinen sisältö kopioitu huonolla menestyksellä toisesta aikalaisesta, nimittäin loistavasta Max Paynesta. Koko ajan nimittäin tuntui siltä että olisi huononnetun Pauynen puikoissa sukkuloinut eteenpäin.

Muuta huonoa pelissä oli loistavat bugit, kehno tekoäly ja hassusti seiniin kiinni juuttuvat ukot ja taisipa muutaman kerran tapahtua se salapereäinen tyhjiöön putoaminen joka kielii huonosta ohjelmoinnista ja testiryhmän totaalisesta puutteesta.

Jos ette jo tekstistäni ymmärtäneet, niin sanottakoon selkokielellä. Minä varjelen teidän elämänne tunteja joten älkää upottako sormianne moiseen höryävään ulosteläjään vahingossakaan.

Hyvää:
Taistelut sujuu kohtuudella.
Oikeiden näyttelijöiden tekemät välivideot.

Huonoa:
Älkää tuhlatko elämäänne tällaiseen, sillä se on liian korkea hinta kalliista vapaa-ajastanne.

Yleisarvosana:
2 pistettä niille välivideoille (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Täydellisen epäonnistunut Matrixpeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Secret Weapons Over Normandy.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Tää menee vaik koneesi ois 7-vuotias.

Testikone: plää plää.

En ole eläessäni ollut koskaan kovinkaan innostunut näihin lentelypeleihin. Muistan muutamia lentelyitä pitkin kone/konsolinkäyttöhistoriaani ja ne ovat jääneet muutamaan kokeiluun ja päänpuisteluun. Tiedän että on ihmisiä jotka harrastavat nimenomaan näitä lentosimuja lähes työkseen. Heillä on jopa omat ohjaamot täydellisine ohjausyksiköineen ja istuimineen. Enpä ihmettelisi vaikka osa tästä jengistä olisi väsännyt jonkin sortin lentokoneenrungon ympärilleen. Kaikki kunnioitus heille ja heidän harrastukselleen. Tälläinen roolipelifriikki ei oikein ymmärrä tuota jaloa harrastusta, ja siinä mielestä tämä lentelypeli on aika oivallinen ratkaisu minulle ja muillekkin jotka pitävät niitä oikeita simuja liian vaikeina ja aikaa vievinä tietyn ryhmän juttuina. Eli toisinsanoen oikean simumiehen ei kannate tätä peliä koskaan hankkia.

Secret Weapons Over Normandy on enneminkin toisen maailmansodan lentokoneilla tapahtuva adhd-kiepuntaräiskintä. Et myöskään tarvitse pelaamiseen mitään erikoisohjaimia vaan homman voi hoitaa ihan kohtuukätevästi pelkällä näppäimistöllä. Tosin toimintanappeja on huomattavasti enemmän kuin tavallisessa räiskintäpelissä. Niiden opetteluun ei kumminkaan aika uhraannu kuin tutoriaalin ja muutaman tehtävän verran. Tosin kun ollaan esimerkiksi merillä en aina oikein saanut selkoa muuten kuin mittaria vilkaisemalla mitenpäin koneeni sillä hetkellä on.

Juonta pelissä ei juurikaan ole, mitä nyt tavanomaiset saksan pahat pojat uhkaavat maailmaa ja sankarimme on jenkki joka pestautuu huippuluokan lentolaivueeseen jossa käsittääkseni oli eniten brittejä. Ai niin ja onhan tässä persoonallisena pahana saksan ilmavoimien erikosyksikkö joka pistää kiitettävästi kapuloita rattaisiin pelin aikana.

Pelin tekniikka on kunnossa, kone tottelee hyvin ohjausta, eikä se hidastele kauheimmissakaan tykityksissä. Grafiikkapuoli ei ole kaunenta mahdollista katseltavaa, ikä tekee tehtävänsä. Äänet, hmmm no miten sen nyt ottaa, sillä ne koostuvat lähinnä vain pommien pudottelusta, koneiden moottoreista, konekiväärin säksätyksestä ja ajoittaisesta radioliikenteestä.

Tehtävät sitten ovatkin jotakin käsittämättömän yksinkertaista ja tylsää toimintaa. Räjäytä ne ja ne kohteet ammu tuo ja tuo lentolaivue. Ei niitä vain jaksa montaa enen kuin alkaa ensimmäiset kyllästymisen merkit ilmaantua. Lisäksi pelissä on bonustehtäviä joita suorittamalla saa mm uusia lentokoneita. Nämä uudet lentokoneet voi sitten ajan päälle varustaa haluamillaan lisähärpättimillä joiden konkreettinen hyöty jäi hieman hämäräksi. Paitsi tietenkin aseistuksen parannukset.

Periaatteessa pelin kaikkein mielenkintoisin osuus oli esittelyvideo amerikan ilmamuseosta joka on ollut tiiviissä yhteistyössä tekijätiimin kanssa. Sääli vain että tuo vidoe oli kovin lyhyt.

Minusta ei ehkä koskaan tule lentopelimiestä, ei tämä eikä mikään raskaampikaan lentely ole vielä voittanut sydäntäni. Mitäköhän seuraavaksi kokeilen? pitäisikö kokeilla junasimulaattoreita?

Hyvää:
Helppo ratkaisu tutustua lentopeleihin.
Toisen maailmansodan koneet.
Natsit saavat aina kuonoon.


Huonoa:
Tylsät tehtävät.
Kunnon simumiehelle karvas pettymys.
Ääni ja grafiikkapuolta voisi nimittää rumaksi.
Ei vieläkää tehnyt minusta lentäjää.


Yleisarvosana:
6 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Helposti lähestyttävä lentokoneilla tapahtuva räiskintä joka kaatuu omaan tylsyyteensä. Konkarit alkää vaivautuko, tämä ei ole kunnollinen lentopeli.


Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.


Armand

Peli: Duke Nukem Forever.

Alusta: PC

Laitevaatimus: No jos minä pelasin tämän pelin xp:eellä varustetulla kakkkoskoneellani ilman ongelmia niin enpä usko et niitä tulee muillekkaan.

Testikone: Käsittämättömän pitkät latausajat sekä xp-koneella että uudemmalla pääkoneella.

Näinä päivinä yritetään oikein olan takaa hemmotella meitä kasarikakroita, on nimittäin uusintaottelua haamujengissä, dinosauruspuistossa ja paluu tulevaisuuteenkin on kääntynyt peliksi. Elokuvarintamalla tapahtuu myös kummia, nimittäin moni jo haudattu elokuvasarja on palaamassa takaisin elävien kirjoihin. Liekö tekijäsukupolvi vaihtumassa vai onko kyseessä silkat markkinavoimat? Duke Nukem kuuluu myös noihin muinaisiin hyviin peleihin, mutta foreverin ei ollut tarkoitus olla tämän päivän uudelleenlämmittely muinaisuuden kanssa. Sillä pelin olisi pitänyt ilmestyä jo 12-15 vuotta sitten. Kyseessä on ikuisuusprojekti jonka ilmestymiseen ei uskonut enää edes joulupukki. Uuden pelin oikeuksien haltijan kautta ihme tapahtui ja suuri kulttuuriteko pelialalla on silmiemme edessä. Duke is here!!!

Ensikosketukseni uuteen Dukeen sain pelilehdistön ja netin välityksellä. Harvoin olen törmännyt yhtä järjestelmälliseen ja latistavaan paskamyllyyn jonka Duke sai osakseen. Lähes poikkeuksetta peli on lytätty lyttyyn. Tuntuu jo siltä että kyseessä on natsistinen pelijournojen salaliitto joka on yhdessätuumin vain päättänyt Duken olevan paskaa. Ei se sitä tosiaankaan ole. No joku voi ajatella että olen vain yltiökapinnallinen ja nostalgiannälkäinen Dukefani jolla on laput silmillä. No en ole sitäkään, en fanita Dukea vaikka se kuuluukin muinaiseen pelihistoriaani. Se oli vain yksi räiskyttely muiden joukossa.

No tietenkin voi olla mahdollista että nämä oikeat pelijournot ovat jonkin yliopistokoulutuksen käyneitä titteli sitä ja tätä tyyppejä. Tästä johtuen he eivät vain pidä tämän päivän näkökulmasta katsottuna ei niin poliittisesti korrektin ja jopa tyhmällä tavalla lapsellisen Duken edesottamuksia. Minua moinen huumori ja epäkorrektius huvittaa luvattoman paljon. No ehkä siksi he ovat niitä aitoja pelijournoja ja minä vain tällainen kielioppia huonosti taitava ja muutenkin matalakoulutteinen gallerian peliblogaaja. Ehkä niin, mutta minä en saa omista mielipiteistäni palkkaa, ja en ole siten ostettavissa kuten olen kuullut monien suurten lehtien journojen olevan. Teen tätä vain omasta vapaasta tahdostani ja rakkaudesta peleihin. Eli julistan täten vaatimattomasti itseni kansan ääneksi ja nostan Duke vierelläni metakritiikille ja suurten korporaatioiden herroille keskisormea.

Palopuheiden jälkeen onkin hyvä tarkastella itse peliä. Eli kyseessä on nopeatempoinen toiminta/räiskintäpeli joka viihdyttää pieninä annoksiana, mutta isommankin palasen sulattelu onnistuu mutkattomasti. Räiskintä tässä tapauksessa on lähinnä vain kaiken perusrunko jonka ympärille kasautuu hyvin vaihteleva ja moniulotteinen putkijuoksu. Nimittäin haulikkohipan lisäksi Dukella pääsee ajamaan kulkuneuvoja ja räplättävänä on monenlaisia minipelejä joista saa egopisteitä, vastaa elinvoimaa tavanomaisessa merkityksessään. Kentät ovat hyvin vaihtelevia eikä yksi juttu kestä liian pitkään, esimerkiksi kaupunkisodan keskeltä sukelletaan alienelokuvaimaisiin kauhuympäristöihin jonka jälkeen ollaankin jo ilma-aluksen kyydissä ja seuraavaksi ajetaan villinlännen ympäristöissä monstertruckilla. Tietenkään unohtamatta Dukelle tyypillisiä lisämausteita kuten strippiclubia sekä tyhjäpäisiä kauniita ja isohinkkisiä naisia jotka ovat vain yhtä tarkoitusta varten.

Törkyosastoa viljellään enemmän kuin monessa muussa näkemässäni nykypelissä. Ensinnäkin peli alkaa miehisellä virtsaamisella ja kaikkein hulluin ehkä koskaan näkemäni juttu oli se että pöntöistä voi poimia kakkapökäleitä ja heitellä niitä seinille. No eihän tämä tähän lopu. Dukella tietenkin on yhden tyttöystävän sijasta identtiset kaksoset jotka pelin alkumetreilla antavat kuninkaalle poskihoitoa tämän pelatessa videopelejä. Kaikki muutkin naiset ovat koko ajan ehdottelemassa jotakin pikkutuhmaa ja alastomuudeltakaan ei vältytä täysin, vaikka se onkin amerikkalaiseen tapaan puoliksi piiloteltua. Myöskään seksiä ei näytetä suoraan mutta eipä sitä näillä vihjailuilla tarvitse näyttääkkään. Pelin väkivaltamittarikin lähentelee punaista, vaan ei tätä voi silti verrata näkemiini ääriväkivaltaisiin teoksiin. Pelissä myös käytetään surutta hormoonivalmisteita, juodaan kaljaa ja tupakoidaan. Olikin hienoa nähdä että baarissa suhusi savukkeet nykyisten lapsellisten vain ulkoterassilla polttelujen sijaan. Duken letkautukset sitten ovatkin ihan omaa luokkaansa, ne ovat hölmöjä mutta useimmiten tilainteisiin sopivia ja suuremmalla mittakaavalla ne haistattavat veet koko nykyiselle pullamössösukupolvelle.

Pelin ulkoinen asu on ihan hieno ja kenttäsuunnittelukin useimmiten toimii. Varsinkin miniduken ohjastaminen keittiökentässä oli mielenkiintoinen kokemus. Nykymittapuulla mitattuna on toki nähty hienompaakin jälkeä mutta ei tämä nyt niin huonon näköinen ole mitä väitetään. Hardrokki korostaa pelin miehistä tunnelmaa ja muustakaan äänimaaimasta ei löydy ihmeempiä valituksen aiheita. Duken ohjastaminen sujuu vaivattomasti ja kuolema johtuu useimmiten vain omista kämmeistä. Tosin ne pomotaistelut ovat epäreiluja varsinkin avoimessa maastossa. Ei sen puoleen niin ne olivat aina yli 10 vuotta sitten julkaistuissa räiskinnöissä.

Juoni ei päätä huimaa, se vain ajaa asiansa kuten vanhan sukupolven räiskinnässä ikään. Duke viettää kissanpäiviä siihen saakka kunnes alienit päättävät taas palata ja ryöstää maan naiset omiin tarkoituksiinsa. Tästähän kuningas ei oikein innostu jä päättää antaa jälleen kerran sikanaamoille turpaan oikein olan takaa. Duke tosiaankin lunastaa lupauksensa, eikä se alieneiden löylyttäminen jää pelkäksi paksan puhumiseksi kuten niin monesti on suomalaisten politikkojen laita.

Yleisesti ottaen Duke ikuisesti on huonosta kritiikistään huolimatta hyvä ja viihdyttävä paketti. Viihdyttävyydestä huolimatta on muutama huonokin puoli eksynyt joukkoon. Pahinta oli valtaisan pitkät latausajat jotka luulin johtuvan vanhasta koneestani. Kokeilun vuoksi siirsin pelin myös uudelle koneelle mutta latausajat eivät lyhentyneet. Tämä yhdistettynä loppupuolen vaikeisiin pomovastustajiin oli murhaavan huono yhdistelmä ja tulikin imuteltua elektronista savuketta luvattoman paljon pelin latautuessa yhä uudelleen tallennuspisteelle. Ihmetystä herätti myös huhohotusenergia näinkin vanhan koulukunnan peliin. Pitäköön Batlefieltistit ja muut adhd-nettiräiskyttelyjä pelaavat uuden pehmosukupolven pelaajat huohotuksensa, me tosimiehet ja naiset haluamme peleihimme energaijuomat ja pöydän alle biatsit varmistamaan 100% pelinautinnon. Olisin myös halunnut tämän pitempänä pakettina ja ihmettelen suuresti ettei yli 15-vuodessa ole saatu enempää materiaalia kasaan.

No niin nyt on kansan ääni puhunut ja on aika lähteä nauttimaan tosimiesten ja kevytkenkäisten naisten seurassa toinenkin annos tripladukeburgeria ja terästettyä olutta. Nimittäin DLC-sisällön siivittämänä. En taida näistä lisämateriaaleista tehdä erikseen juttua, vaan kehotan teitä kokeilemaan itse Dukea ja jättämään omaan arvoonsa niiden toivottomien tomppeleiden tekemät arvostelut. He eivät omassa mahtavuudessaan taida oikein ymmärtää mikä on oikeasti viihteellistä ja hyvää ja mikä ei.

Hyvää:
Näyttää keskisormea nykyiselle pehmosukupolvelle!
Ei kunnoita hienostuneita tapoja.
On oikeasti hauska ja viihdyttävä elämys.
Isoja tissejä, epäkorrektia huumoria ja miehisyyttä isolla M:ällä.
Vaihtelevat ympäristöt ja tekemiset.
Julkaisua voi pitää kulttuuritekona.

Huonoa:
Käsittmättömän pitkät latausajat.
Väkisin peliin tungettu huohotusenergia.
Epäreilut pomomatsit.
15 vuotta kehityksen alla olleeksi peliksi käsittämättömän lyhyt.
Tomppelit pelijournot jotka eivät ymmärrä miehisyyden alkulähdettä, eli Dukea.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Huonosta kritiikistään huolimatta kelvollinen ja monipuolinen räiskyttelypeli.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Suffering: Ties That Bind.

Alusta: Playstation 2.

Laitevaatimus: Edellä mainittu.

Testikonsoli: Kaverina nitisti örmyjä.

The Suffering: Ties That Bind on toinen osa pelisarjaan joka on jäänyt minultä täysin huomiotta ennen viimeviikkoista vierailuani paikalliseen peliliikkeeseen. Yleensä ostan sieltä vanhalle pleikkarilleni lastenpelejä joita nelivuotias poikamme voi pelailla tarkoin rajatuilla hetkillä ja kellon tikittäessä vierellä. Tämä käytäntö lähinnä vaimoni toimesta, itse en pitäisi yhtä tiukkaa rajoitusta tarpeellisena, kunhan tekee muutakin kuin pelaa päivän aikana riittää minulle. No jokainen tyylillään ja kyllähän me ukkomiehet sen tiedämme että on ainakin joissakin asioissa toteltava vaimoaan jotta sopu säilyy ja saantihanat pysyvät auki.

Tietenkin tämä peliharrastus aina hiukan vähentää niitä saantihanojen käyttömahdollisuuksia, mutta eikö pelaaminen ole loppujenlopuksi tarpeellisempaa kuin omien apinallisten fyysisten halujen toteuttaminen. Pelaaminenhan on enemmänkin hmm henkistä kuten rakkaus. Vai mitä?

Siitä päästäänkin pelin teemaan joka on henkistä tai vähintäänkin paranormaaliin osastoon menevää kauhuoopperaa. Eli kyseessä on eräällainen toiminnallisempi versio selviytymiskauhusta. Pelissä ei ole kumminkaan tyypillisille kauhuseikkailuille ominnaisia vaikeahkoja ongelmanratkaisukohtia ja tölikköä ohjausta. Tämä tapaus luottaa enemmän suoraan etenemiseen ja onkin läheisempää sukua ammuskelu kuin varsinaisille kauhuselviytymispeleille.

Tarinan päähahmo viettää suljettua häkkilinnun elämää vankilahuolineen, kunes eräänä kauniina päivänä räjähtää ja helvetti pääsee valloilleen. Kaikenmaailman ölliäiset työntyvät maan alta meidän mailmaamme. Nämä örmyt tappavat ja tuhoavat kaiken tielleen osuvan. Niinpä antisankarimme on otettava pyssyt kauniisiin käsiin ja aloitettava suurimittainen puhdistusoperaatio.

Juoni on tavanomainen paha poika gettosta tarina johon nitoutuu kaverin ilmeinen mielisairaus, hallitsematon viha ja ties mitä muuta vähän vinksahtanutta. Juoni ei ole mikään erityisen hyvä mutta se kuljettaa sujuvasti eteenpäin muuten aika suoraviivaista rymistelyä. Kauhuelementit on pyritty vääntämään tappiin saakka ja kaikki mahdollinen mielisairaasta huorien tappajasta, sankarimme kuolleeseen ja nyt kummittelevaan perheeseen saakka on ängetty mukaan. Melkoisen sillisalaatin keskellä on sitten yhtäkkiä ilmestyviä still-kuvia joistakin hirveyksistä jotka eivä tunnu liittyvän pelin sen hetkisiin tapahtumiin, niiden tarkoituksena kaiketi on vain pyrkiä hammentämään ja säykäyttämään pelaajaa. En hirveästi hötkyile mistään halvoista säikäyttelykikoista mutta osa pelin tarjoamasta väkivallasta, kieroutuneista hahmoista ja muuten vain vinoutuneesta kuvamateriaalista häiritsi jopa minua.

Räiskyttelyyn keskittyviä pelejä pelaan yleensä mieluummin kompuutterilla mutta kyllä se pleikkkarin ohjainkin taipuu mukaan touhuun kunhan vähän totuttelee. Sitäpaitsi pelin loppupuolella tulevista lähes mahdottoman vaikeista taisteluista ei ehkä yhtä sujuvasti edes selviäisi tietokoneen ohjaustavalla. Tosiaan tästä pelistä saa aika kovan haastajan jos pistää vaikeusasteen tappiin, eli sopii mainiosti niille jotka pitävät nykypelejä lällynä tavarana.

Ammuskelun lisäksi sankarimme kerää tapoista jonkinsortin raivomittariin energiaa ja kun mittari on täynnä voi hän hetkeksi muuttua hulkin pahaksi pikkuveljeksi ja pistää ukot, akat ja hirviot silpuksi. Samassa hulktilassa voidaan myös kävellä tietyistä ennalta määrätyista kohdista seinästä läpi. Pelissä on myös muutamia vipujenvääntelyitä mutta enimmäkseen kuljetaan suorassa putkessä, ensin vankilassa sitten hetken aikaa kaupungilla ja palataan takaisin kotilinnaan. Aseet ja viholliset ovat tavanomaista kauhuräiskyttelyn vakiokamaa joita ei kaiketi tarvitse edes erikseen mainita. Kunhan tietää että haulikko löytyy niin kaikki arvaavatkin loput tuliuikut.

Graafinen ilme on todella rapainen ja karu. Rumuus tosin on tällä kertaa kehu. Vinoutuneet hirviöt ja häiritsevät puheet ja näyt joista ei ikinä tiedä ovatko ne päähenkilön mielen tuotosta vaiko todellisuutta luovat pelille hienon ilmeen. Äänimaailma on vähän turhankin meluinen, muta toimii kyllä omalla tavallaan aika hyvin ja ääninäyttelijätkään eivät ole pöllöimmästä päästä.

Kärpäsinä kakussa voitaneen pitää ainakin ajoittain mukana pyöriviä kömpelön oloisia taistelutovereita (tosin niin halutessa ne voi tappaa). Pökkelömäisen suorat juoksuputkikentät ja väliin tyhjästä ilmestyvät vihulaiset saivat vähän sitä kuuluisaa kyllästymismittaria heilautettua. Pelin yleinen sekavuus ja kokoaikainen kauhuhetkien tykitys veivät pitemmän päälle terän pois. Loppupuolella peliä kauheinkin irvinaama lähinnä huvitti. Peli on todella väkivaltainen ja ei taatusti sovi lapsille, mielenvikaisille, tunteellisille, moraalisille ja itseään normaalina pitävälle. Lapsiin liittyvät kauheudet ja yhden kentän vauvavitsi meni todella minunkin sietokyvyn yli.

Peli on suoraviivainen ja lyhyt melkoisen haastavista taisteluistaan huolimatta. Lisäpeluuarvoa antaa kolme erityyppistä lopetusta joiden optiot ovat hyvä, paha ja neutraali.

Sopii hyvän sietokyvyn omaaville kylmäpäisille tyypeille jotka pitävät sekä kauhusta että räiskyttelystä. Ei sovi niille jotka inhoavat epäsovinnaisia hahmoja, karua väkivaltaa ja häiriintynyttä juonta ja hmm kaikkea pahaa mitä kuvitella voi. Jossakin määrin tätä voisi nimittää kauhuräiskinnän sijaan törkyräiskinnäksi.

Edellinen kappale olikin jo turhaa toistoa. Mutta ei sen väliä, sillä haluan todellakin varoittaa teitä tästä pelistä :) Ai niin tänään on merkittävä päivä, nimittäin tällä "juhlajulkaisullani" tienaan natsan ja 75 pistettä. Ok lähes vuoden urakka takana. Jatkossakin kirjoittelen näitä blogauksia, mutta julkaisuaikani muuttuvat varmasti hiukan hmm väljemmiksi :)

Hyvää:
Haastetta löytyy mukavasti.
Karulla tavalla hienon näköinen.
Oma valinta onko hahmosi kuinka välinpitämätön, hyvä vaiko paha.
Äänimaailma on hieno...

Huonoa:
... mutta liian meluinen.
Sisältää lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.
Päähahmon mieli on sekavan oloinen sillisalaatti josta ei tahdo saada oikein tolkkua.
Viimeksi mainittua voisi pitää myös kehuna jos se on ollut pelin tarkoitus.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vinoutunut kauhuräiskyttely.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Stubbs The Zombie: Rebel Without A Pulse.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Miksiköhön minä muka jotain tällaisia laitevaatimuksia ja testikoneita muka kirjoittelen. Eikö periaatteessa Peli, genre, alusta ja vuosiluku kerro enemmän.

Testikone: Josko jättäisin kokonaan nämä pois?

Hulluuden lähteestä nauttinut tekijätiimi on väsännyt hiukan erillaisen rymistelyn. Tyylipisteet kyllä kerätään kympin arvosta kotiin. 50-luvulle sijoittuva rinnakkaistodellisuus ja rakeiselta vanhalta elokuvalta näyttävä grafiikka luovat mukavan tuoretta tunnelmaa. Puhumattakaan aikakauden kevytrokin klassikoista joita pyörii ajoittain taustamusiikkina. Pelin zombiteema on perin iloinen tapaus verrattuna Romeron elokuviin ja muihin kuuluisiin kuolleiden nousuihin. Pelihahmo itsessään on rujo taideteos jota ei herkkävatsainen välttämättä siedä. kalmoystävämme nimittäin osaa irrottaa itseltään pään ja vaikka käden erikoisiskuja varten. Kaveri pystyyy myös heittelemään vatsansa sisältöä kuten kranaatteja ihmisten päälle. Varaosia saadaan sitten järsimällä viattomia.

Stubbs The Zombie - Rebel Without A Pulse ei ala parhaalla mahdollisella tavalla. Alkututoriaali jotenkin holahtaa ohi korvien ja juoni ikäänkuin käynnistyy myöhemmin. Eikä se loppujenlopuksi ole hullumpi näin pähkähulluun peliin. Tosin juonta kuljetetaan huumorin voimalla eikä ne vitsit oikein kolahtaneet, lukuunottamatta yleisen häiriintynyttä virettä joka sai väliin virnistelemään. Sanottakoon vielä että kyseessä on perin omituinen rakkaustarina joka olisi hämmentävä myös romaanina tai elokuvana.

Tällä kertaa pelaajan ei tarvitse pelätä nurkan takaa esiin rynnistävää kalmoa. Sensijaan pelaaja itse on kalmo, hiukan tavallista rivizompia viisaampi aivoimuri. Pelissä hyökätään kaupunkilaisten kimppuun ja silmittömän tappamisen ja aivojen syönnin jälkeen he heräävät lajitovereinasi uudelleen henkiin. Heränneet kalmot käyvät sitten yhdessätuumin auttamaan kylmää sankariamme. Nämä myös tottelevat yksinkartaisia käskyjä eli vihellyksellä ne tulevat luoksesi ja tuuppaamalla liikkuvat haluttuun suuntaan.

Suurin osa peliajasta kuluu kaupungin kaduilla ja rakennuksissa mutta välissä piipahdetaan joksikin aikaa maaseudulle. Suoraviivaiselle menolle ei ole isompia esteitä ja muutaman kerran kuoleman korjatessa sai huomata vain itse olevansa typerys. Jos vain malttaa niin kyllä kaikesta selviää ja pelin pelaa varmasti yhdessä illassa. Itse pelaaminen on suoraviivaista hakkaa päälle etenemistä ja väliin tuntuikin että miksi on näin hieno idea pilattu liian yksinkertaisella toteutuksella. Väliin kaavaa rikotaan täysin irrationaalisella tanssiosuudella kääpiökokoisen poliisipäällikön kanssa. Sen ilmeisesti pitäisi naurattaa mutta taisipa olla koko pelin huonoin osuus ja lähinnä vitutti kun oli niin perkeleen vaikeaselkoinen napinrämpytysreaktiotesti.

Yhteenvetona voisi sanoa että peli on mielenkiintoinen ja antaa jonkinlaisen käsityksen kalmona pyörimisestä huumorin keinoin ja väkivaltaa säästelemättä. Mutta aiheesta olisi voitu saada enemmän irti. Nuoret vihaiset miehet kuten galleriasta tuttu Sove, voisivat kokeilla peliä terapiana ja yhteiskunnan rakenteita uudistavana kokemuksena.

Hyvää:
Hieno peliympäristö ja 50 luku toimivat.
Musiikit.
Kalmona pyöriminen on hauska uus perspektiivi asioiden kulkuun.
Pyrkii tuhoamaan vallitsevan yhteiskunnan.

Huonoa:
Tanssikohtaus.
Hukattu potentiaali.
Liian lyhkäinen, mutta vähän sisältönsä vuoksi en olisi sinua pitempään jaksanu.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hieno kuvaus Zombien silmin, eli pure lyö ja herätä lajisi henkiin taistelussa ihmisyyttä vastaan.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand