IRC-Galleria

Peli: Batman Arkham City

Alusta: PC (saatavilla PS3, Xbox 360, Wii U)

Batman Arkham City oli se peli jota odotin kaikista 2011 vuoden peleistä kaikkein eniten. Ensimmäinen Batmanin seikkailu Arkhamin hullujenhuoneella oli loistava ja sai ensimmäistä kertaa minut vakuuttuneeksi että supersankareista pystyy sittenkin tekemään kunnollisia pelejä. Eli syystäkin odotin jatkoa sydän syrjällään. Täyttikö peli odotukseni? Kyllä, vaikka ei tämä enää yhtä tuoreelta tuntunut kuin ensimmäistä osaa pelatessa. Oli myös mahtavaa huomata että tähän peliin oli saatu mukaan Jokerin lisäksi yksi kiinnostavimmista hahmoista Batmanuniversumissa, nimittäin kissanainen. Eikä kisu jää pelkäksi statistiksi, vaan kisulla pääsee myös itse heiluttelemaan sitä kuuluisaa ruoskaa ja antamaan tuhmille pojille kunnon opetukset.

Kun viime lepakkomiehessä seikkailtiin vain pahamaineisessa hullujenhuoneessa on tähän jatkoon saatu mukaan kokonnainen vankilakaupunki. Tai no paremminkin sanottuna kaupunginosa jonka kaduilla saavat mellastaa kaikki rikolliset ja heitä pitää rautaisessa otteessaan tohtori Hugo omine tarkoitusperineen. Vihollisista puheenolleen tavallisten rivimiesten lisäksi joukosta löytyy mm myrkkymuraatti, pingviini, jokeri kajahtaneen tyttöystävänsä saattelemana ja monta muuta iloista veijaria.

Juoni oli ehkä pelin heikointa antia, tai no paremminkin sanottuna se ei ole heikko mutta jää jotenkin taka-alalle muun kivan puuhastelun tullessa enemmän esiin. Pääjuonen lisäksi pelissä on mukavia sivutehtäviä kourallinen ja oman episodinsa muodostavat arvuuttajan arvoitukset ja ympäri kaupunkia ripoteltut kysymysmerkit joiden kaikkien saamiseen ja paikallistamiseen tarvitaan harvinaisen paljon älliä nykypeliksi. Ällin lisäksi batmanin kaikki teknohärpättimet tulevat tarpeeseen kysymysmerkkimiehen arvoitusten ratkaisemiseksi.

Pelissä liikkuminen toimii kuin unelma, toimintapeliksi näppiksellä batmanin ja hiukan erillä tavalla toimivan kissanaisen liikutteleminen toimii hyvin. Joissakin sorminäppäryyttä vaativissa tehtävissä tosin tuli mieleeni että sijoittaisin hieman rahaa boxiohjaimeen vastaisuuden varalle. Taisteleminen on mahtavaa ja oli todella kiva kehittyä alun turpiinottajasta sankariksi joka ei taivu kovankaan myllytyksen edessä. Kissanaisella taisteleminen on perustaltaan samaa, mutta ketterämmät ja sulavammat liikesarjat tekevät siitä batmaniin verrattuna paljon hienompaa. Jossakin vaiheessa b-man alkoi jopa tuntumaan kömpelömmältä taisteluissa. B-manin ehdoton vahvuus verrattaessa kisuun on liikkuminen, viitan avulla nimittäin voi liidellä paiaksta toiseen kätevästi, kisu puolestaan joutuu kiipeilemään ja pomppimaan katolta toiselle.

Synkän goottilainen tunnelma on tämänkin lepakkoseikkailun yksi kantavista voimista. Goottilaisuus näkyy niin ääni, kuin myös arkkitehtuurissa. Unohtamatta tietenkään ristiriitaisia ja kajahtaneita hahmoja. Hahmojen ääninäyttelijät ovat parhaimpia kuulemiani pelaamisen historiassa, oikein erityisesti pitää mainita Jokerin ja Hugon osuudet. Myös rivimiehet höpöttelevät kadunkulmilla omia juttujaan ja elävät maailman tapahtumien tasalla, väliin jäin muutaman mulkeron jutustelua kuuntelemaan luvattoman pitkään. Eli kysyyssä on loistava ja tapahtumiin reagoiva hiekkalaatikkomaailma. Musiikit pauhaavat eeppisissä mittasuhteissa ja ovat osa kokonnaisvaltaista kokemusta. Enpä voi enää kuvitella miten tästä voi parantaa supersankaritoimintapeliä ja huhujen mukaan olisi jo ainakin suunnetteilla jatkoa. Eli taas jään odottamaan sydän syrjällään.

Jatkoa odotellessa otan kissanaisen pukuni ja ruoskani kaapista ja jatkan batmanin haastetehtävien pariin. Ai niin, ennen ko jatkan pelaamista niin suosittelen peliä kaikille jotka ikinä ovat pitäneet vähänkään b-manista, kisusta tai ylipäänsä supersanakreista. Tämä on aihepiirinsä ehdottomasti paras peli ikinä. Peli sopii taatusti myös niille jotka eivät omista batmannaamaria ja kissanaisen ruoskaa, Batman Arkham City on toimintapeli joka antaa rahoilleen vastineen.

Arvosana:
10 siitäkin huolimatta ettei aihe ollut ensimmäisen pelin jälkeen niin tuore. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Täydellisyyttä hipova toimintapeli Batmanin goottilaisen synkässä maailmasta.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Dead Island

Alusta: PC (saatavilla PS3, Xbox 360)

Tämä on kertomus siitä pahimmasta mahdollisesta kankkusesta mitä kuvitella voi. Pelihahmomme nimittäin herää railakkaan yön jäljiltä hotellihuoneessaan. Kaikki vaikuttaa jotenkin menneen yön aikana pieleen ja alun haahuilun jälkeen selviääkin mikä. Nimittäin hienosta Panoin paratiisisaaresta on tullut yhdessä yössä eläviä kuolleita kuhiseva helvetti. Alun juonirakenne sitten kadottaakin nopeasti punaisen lankansa vaikka yrittääkin väliin kertoa mitä saarella tapahtuu. No onneksi tässä tapauksessa juoni ei ole koko totuus. Pelin vahvuudet nimittäin löytyvät muilta osa-alueilta.

Alussa sinun on valittava oma hahmosi, tarjolla on poliisinaista, aasialaista ja afroamerikkailaista sellaista sekä kaksi äijänkörilästä. Toinen tyypeistä on valkoihoinen vapaapainija ja viimeisenä tulee se mielestäni mieleisin hahmo. Nimittäin Sam B, yhden räppihitin tehnyt ja hitin jälkeen surullisella tavalla flobannut mustaihoinen räppäri. Sam B myös hoitaa pelin nimikkobiisin komeasti pakettiin ja tuo kyseinen kappale ei olisi hullumpaa tavaraa tietynlaisen seurueen illanistujaisiin. Mikisi minä valitsin Samin, vaikka olenkin yleensä naishahmojen pelaaja johtuu siitä että Sam on pelin paras lähitaistelija ja rehellisesti sanottuna koen samaistuvani paremmin mustaan räppäriin kuin vapaapainivaan punaniskaan tai kyttiin, naisia tai ei. Hahmoista vielä sen verran että aasialainen taitaa erillaiset teräaseet, Sam B tylpät lyömäaseet, painiva punaniska heittoaseet ja musta naiskyttä ampuma-aseet. Heillä kaikilla on hieman erillainen kykypuu ja hahmonkehityksessä pitää tehdä ainakin yhden pelisession aikana ratkaisu että mitä kykyjen osa-aluetta painottaa enemmän, vai tekeekä sellaisen tasaisentappavan hahmon. Tosin jos todella pidät pelistä voit ottaa samalla hahmolla uusintakierroksen. Uusintakierrokseen säilyy hahmon levelli, kyvyt ja kamat. Muuten tarina on sama eikä se ainakaan minua innostanut kuin kokeilemaan. Jos pelin muut osa-alueet olisivat paremmassa kuosissa olisin ehkä voinut pelata sen toisenkin kierroksen...

Dead Island on periaatteessa eräänlainen kevyt hiekkaalaatikkoroolipeli kuvankauniilla Panoin saarella. Kauhua ja jännitystä pelissä ei paljoakaan nähdä vaikka se luokin ristiriitaisen tunnelman tuntemastani aurinkoisesta paratiisista joka on muuttunut tappavaksi helvetiksi. Ehkä näitä kauhuntuntemuksia verottaa se että peli on lähes koko ajan auringonpaisteisessa ulkoilmasa, muutamia sisätilakohtauksia lukuunottamatta. Alussa olinkin suorastaan ihastuksissani mahtavaan Sam B:eehen ja hänen taistelutaitoihinsa, hienoihin maisemiin ja kerrankin aidolta tuntuvaan zombie-ebidemiaan vaikka ei nähdäkkään Left4deadin kaltaista väenpaljoutta. Hyvät jutut kumminkin muuttuvat loppua kohden puuduttavaksi puurtamiseksi ja muutamaan otteeseen olin jo luopua leikistä, mutta sain aina jostakin voimaa jatkaa loppuun saakka.

Hahmonkehityksen lisäksi myös aseet ja zombikombit skaalautuvat hahmon kehityksen myötä kovemmiksi kamoiksi. Aseita voi myös duunata sinne tänne ripoteltuissa ruuvipenkeissä. Eläviltä kuolleilta anastetun rahan voi tuhlata joko kauppiaille tai ruuvipenkeille aseita korjaillessa ja parannellessa. Siinä vasta onkin kummallinen aivopieru, mihin helvettiin ruuvipenkki tarvii tuhansia dollareita rahaa???

Alussa Samilla on on vain vasaraa ja aironpätkää zombintorjuntaa silmällä pitäen, mutta loppua kohti mukaan tarttuu myös muille hahmoille tyypillimpiä aseita kuten katanaa ja monenlaista tuliuikkua. Tietyissä kohdissa onkin lähes pakollista niittää porukkaa tuliaseilla, lähinnä kohtauksissa joissa ollaan ihmisvastuksen kanssa tekemisissä. Onkin hassua että miksi jotku käyttäytyvät zombiongelmankin keskellä elävää porukkaa vastaan noin typerästi. Vitutti ampua ihmisiä, kun niitä raatojakin olisi ollut vaikka muille jakaa. Peli olikin muuten yksi väkivaltaisimmista tapauksista pitkään aikaan ja Panoin rannat, viidakot ja kaupungin kadut kylpivät verestä kun Sam vähän räppäs pesismailalla Zombikombieiden päitä.

Pelasin pelin yksinpelinä vaikka tämä on tehty nimenomaan co-oppaamista silmälläpitäen ja luulen että kaverin kanssa pelatessa tämä olisi vähemmän puuduttava kokemus. Onkin hiukan jännää että nykypeleissä toi yksinpeluupuoli kärsii näiden uusien muotisuuntausten vuoksi. Kaikilla vain ei ole sitä peliseuraa alati tarjolla ja netistä satunnaisotannalla löydettävä peliseura monesti on aika tavalla sieltä huonoimmasta päästä.

Pelin ääniraita on hyvä ja ei sorru liikaan meluun kuten monesti kauhupeleissä. Graafinen anti on karkkia silmille vaikka väliin huomasinkin teknistä huojuntaa. Hiekkalaatikkopelit ovat aina mieleeni vaikka pelissä onkin alueet jaoteltu vähintäänkin mielivaltaisiin sektoreihin. Ääninäytteliät vaikuttavat ammattitaitoisilta ja luovat paikoitellen pelottavan uskottavan immersion oikeista henkilöistä. Peli on kyllä hyvä mutta ei ehkä ihan kärkeä 2011 vuoden liiankin hyvään pelitarjontaan. Jonain heikompana pelivuonna tämä olisi voinut olla jopa ykköspeli. Jotenkin tuntuu hassulla tavalla siltä että pelasin parasta peliä ikinä kunnes aina jokin kämmi veti maton jalkojeni alta. Todellakin ristiriitaisia tunteita herättävä teos.

Tästä on vähan vaikea keksiä erikseen niitä huonompia puolia. Peli on vähän kumma tapaus siinä mielessä että sen paras anti antaakin jossakin vaiheessa nurkan takaa turpaan ja kunnolla. Tälläkin hetkellä minusta tuntuu siltä että haluaisin jatkaa pelailua joko Sam B:eellä tai tosientyyppisellä hahmolla, mutta tiedän että kyllästyisin kumminkin uusintaottelunkin aikana. Ehkä pitää odottaa jokunen kuukausi ja jatkaa seikkailua sen jälkeen. No Selkeästi huonoimmat puolet pelissä ovat käsittämätön juoni, Ehkä yksi huonoimmista autolla ajeluista ikinä ja puuduttava samojen juttujen toisto.

Arvosana:
8. Haluaisin antaa korkeammat pisteet mutta en voi muita 2011 vuoden pelejä pitäessäni verrokkeina. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hieno roolipelielementtejä sisältävä hiekkalaatikkozombeilu aurinkoisissa maisemissa. Kannattaa ottaa kaveri mukaan tälle seikkailulle.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Bioshock 2

Alusta: PC

Bioshok oli aikoinaan yksi erikoisimmista pelaamistani räiskinnöistä. Sarastunut vedenalainen kaupunki ja poikkitieteelliset tulkinnat siivittivät erikoista tarinaa eteenpäin. Juoni itsessään ei ollut kummoinen, mutta kaikki muu olikin kultaa. Kakkonen kertoo periaatteessa saman tarinan vähän eri vinkkelistä ja Rapturen historian myöhemmästä vaiheesta. Eli kyseessä on eräänlainen uudelleenlämmittely jo kerran kolutusta kaupungista.

Mikään oleellinen ei ole muuttunut edelliseen peliin verrattuna. Päinvastoin tuntui siltä että jatkoin tarinaa siitä mihin pari vuotta sitten jäin. Merkittävimmät muutokset ovat itse päähenkilö, sillä tällä kertaa ohjastetaan aitoa ja alkuperistä isoa isää, toinen merkittävä seikka on kaupungin valtahierarkian korkeimmalle pallille kavunnut nainen joka on ehkä edeltäjäänsäkkin kieroutuneempi vallantunteesta nauttiva diktaattori.

Vaikka kakkososa liikkuukin tutuilla ja turvallisilla vesillä on se kelpo pelattavaa siitä huolimatta. Kyllästymään ei pääse kun ihastelee vedenalaisen kaupungin erikoista erkkitehtuuria ja iholle tunkevat viholaiset ovat kieroutuneimpia paskiaisia jokaista ukkoa ja akkaa myöten räiskyttelypelien historiassa. Räiskinnän lisäksi pelissä on kevyitä lähinnä käy vääntämässä paria vipua pulmia ja lievää hahmonkehitystä johon tarvitaan Adamia. Adamia puolestaan keräävät pikkusiskot joita ison isän kuuluu suojella. Keräilyn jälkeen pikkusiskot voi joko surmata tai pelastaa. Minä pelastin koska se on mielestäni moraalisesti oikeampaa.

Liikkuminen ja räiskiminen ovat hyvin hallittavia ja erillaisten erikoisvoimien käyttöönottokin on vaivatonta. Äänimaailma on kautta linjan onnistunutta ja ääninäyttelijät tekevät parhaansa tunnelman luomisessa. Graafinen puoli on hienoa ja kenttäsuunnittelu toimii, mutta putkimaisuus on liiankin silminpistävää näin uudessa räiskyttelyssä. Toisaalta eipä kovin laakeita kenttiä voi olettaa löytyvänkään vedenalaisesta kaupungista.

Peli ei ole mikään erityisen pitkä ja sen pelaa adhd-kaveri illassa ja tällainen rauhallisempi tutkailija noin 2-3 illan aikana. Mielenkiintoinen lisä ja samalla pitkityskenttä oli loppupuolen pikkusiskolla pelattava osuus. Pikkusiskokenttä selvittää melko pitkälle sen miksi he toimivat kuten toimivat. Maailma näyttää tyystin erillaiselta siskojen silmillä kuvattuna.

Ei tarjoa mitään uuttta mutta on ihan kiva pelata kerran läpi. Periaatteessa ykkösosan pelanneen ei tarvitse välttämättä tätä koluta, sillä ensimmäisessä osassa on näytetty jo kaikki ja tämä vain kertaa noita tapahtumia.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Käytännössä loistavan ensimmäisen osan uudelleenjulkaisu. Ihan kiva muttei tarjoa mitään uutta räiskyttelypelirintamalle.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Monkey Island 2 LeChucks Revenge Special Edition

Alusta: PC

Laitevaatimus: No jos täppäreilläkin pärjää niin miksei nykypuuseellä.

Testikone: Iloiset merirosvolaulut ottivat mukaansa.

Taas meitä vanhoja partoja hellitään, tällä kertaa otin tarkastelun kohteeksi nimittäin yhden kaikkien aikojen parhaimman naksuseikkailun. Tai no paremminkin sanottuna sen uudeelleenlämmittelyn. Kieltämättä vanha grafiikka ei itseäkään enää houkutellut kokemaan tätä teosta uudelleen, joten oli vähintäänkin mukavaa nähdä vanha hyvä seikkailu uudessa valossa. Pakko myöntää näin alkuun että pelin juoni on kaiken kantava voima ja keskusteluissa käytetty sanaseppoilu on vielä uutenakin aikakautena vertaansa vailla. Suosittelisin tätä mielelläni myös englannin tunneille opetusmateriaaliksi. Minäkin opin oman kielitaitoni perusteet pelaamalla en koulun penkillä istumalla. Ai niin kielenopiskelusta puheenollen pelissä on oivallinen kommenttiraita jonka voi napsaista päälle painammal näppäintä A. Kuuntelin muutamat pelitilannejorinat läpi, mutten kokenut niitä kovinkaan merkittävänä lisänä ja olen kuullut näiden pelien historiasta enemmän kuin tarpeeksi pelivuosieni aikana. Mutta toki kommenttiraita on paikallaan tosi rakastajille ja niille jotka tahtovat oppia peleistä jotakin. Esimerkiksi pelialalle haluavalle nämä keskustelut on pakollista kuunneltavaa.

Hieman juonesta. Meidän onnetoman merirosvokokelaamme seikkailusta on jo kulunut jonkin aikaa ja useimmat hänen tuntemansa piraattitutut ovat kyllästyneet kuulemaan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen joten nuorukaisemme on pakko aloittaa uusi seikkailu. Mikäs sen parempaa kuin etsiä legentaarinen aarre jota on metsästetty siitä lähtien kun se kätkettiin. En halua pilata pelinautintoa kertomalla yksityiskohdista sen enempää. No sen voin kertoa että tarina vie useammalle saarelle ja matkan varrella tulee vastaan muutama entuudestaan tuttu (apinasaari 1) hulvaton henkilöitymä ja osa tuttavuuksista on ihan uusia.

Hyvää juonta ja karibianmerentunnelmaa kuljetetaan eteenpäin loistavalla musiikilla ja hyvällä huumorilla. Ääninäytteliätkin hoitavat mallikelpoisesti osuutensa. Joskaan uusintaversiossakaan ei "taustametelit" ole järin pyöristyttäviä. Mitä tulee uuteen grafiikkaan on se sekä huono että hyvä asia. Mielestäni uusi kuva hieman muuttaa joidenkin tilanteiden tunnelmaa ja herra päähenkilön hieman uudistettu ulkonäkö ei taatusti mene läpi ainakaan pahimmille pelipuristeille. Mutta kautta linjan uusikin kuva on tyylikästä ja rauhallisenkauniilla tavalla silmiä hivelevää. Ja jos haluat todela retroilla ei hätää voit koska tahansa painaa F1 näppäintä ja kuvaan astuu klassiset grafiikat ja alkuperäiset musiikit. Onkin hämmentävää katsoa kuinka rumiksi ne ovat silmissäni menneet ja silloin Amiga 500 rämpätessä ei olisi voinut parempaa olla olemassakaan. Vuodet tekevät tepposensa peleille pahemmin kuin millekkään muulle viihteen muodolle.

Ohjattavuutta on hieman virtaviivaistettu kätevämmäksi mitä alkuperaisen version sekava valikko antoi. Eikä mikään ihme en oikein usko että nykypelaajat jaksavat nyhrätä sen sanasotkun parissa, enpä minäkään enää pitänyt sitä kovin käytännöllisenä kokeillessani F1 takana olevaa retronäkymää. No jokatapauksessa kaiken pystyy tekemään halutessaan hiirellä, mutta on käytännöllisempää opetella muutama pikanäppäin tominnan sujuvuutta ajatellen.

Pelasin tämän apinasaaren toisen tulemisen aikoinaan useampaankin otteeseen läpi joten uusintaversion kanssa ei nokka tuhissut pitkään. Ihme kyllä muutamassa kohtaa jouduin tilanteeseen että piti kokeilla kaikkea mahdollista ennen kuin hahmotin mitä pitää tehdä. Joko muistissani oli aukkoja tai uusinnassa on jotakin muuttunut. Ehkäpä pääni ei ole enää niin nuori ja muutama aivosolu vain uupuu. Niin tai näin tässä pelissä on järjenkäyttö ja mielikuvituksen rajojen kokeilu enemmän kuin vain sallittua.

Pitkään aikaan naksuseikkailu ei ole maistunut näin makealta ja on pakko myöntää että olen viimeaikoina yrittänyt pelata useampaa uuden ajan hiirijumppaa mutten oikein ole innostunut niistä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ehdin jo ajatella että olen vain yksinkertaisesti naksuni pelannut ja siirtynyt erityyppisten pelien leiriin. Mutta taisin olla pahemman kerran väärässä. Nyt ajattelen että olen vain yrittänyt pelata vääriä pelejä. Suosittelenkin tätä peliä lämpimästi kaikille pilteille jotta pääsette näkemään että mistä ne vanhat papat puhuu ja vanhoille parroille uusintaottelu muistinvirkistykseksi ei olisi myösään pahitteeksi. En usko että tulette pettymään ainakaan kovin pahasti. Pelin myös saa täppäreille ja se luultavasti on erinnomainen peli juuri sellaiselle alustalle.

Alotin niden uusintojen tarkastelun väärästä päästä olisi pitänyt uusinnan ykkösosa pelata ensin, mutta minä pelasin sen vanhan version noin vuosi sitten joten halusin kokeilla ensin toista osaa. Pitääkin vierailla virtuaalipelikaupassa jälleen...

Hyvää:
Todella hieno käännös nykyalustoille.
Tarina potkii edelleen.
Huumori on loistavaa.
Tätä voisin suositella koululuokkiin englanin oppimiseen.
Halutessaan voi nähdä alkuperäiset grafiikat.
Musiikkia kuuntelee ihan omaksi ilokseen, se saa sisäisen auringon pastamaan talvenkin keskellä.

Huonoa:
En keksi paljoa valittamista, tämä ei ole varsinainen miinus.
Päähenkilön kuosi olisi voinut olla alkuperäiselle uskollisempi.
Turhan lyhyt tällaiselle naksuajan lapselle.
En pysty tiputtamaan pisteitä kymppia alemmas.

Yleisarvosana:
10 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Yhden kaikkien aikojen parhaimman hiiriseikkailun onnistunut uudelleen ilmestyminen.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Ground Control II.

Alusta: PC

Laitevaatimus: Eläkevaarin viimeinen huuto.

Testikone: Rasitti enemmän pelajaa kuin konetta.

Retropelailu on joskus hauskaa, opettavaista ja voi antaa kokonaan uusia perspektiivejä peliharrastukseen. Lisäksi se saa käsittämään mitä hyvää on uusissa ja mitä hyvää vanhoissa. Mutta aina se vanhan kokeminen ei anna mitään ja näin kävi tätä peliä pelaillessani. Itseasissa valehtelisin jos väittäisin että nautin paketista ja pelasin pelin läpi. Näin ei tosiaankaan käynyt. Tällä kertaa lähinnä tutustuin pelin sisältöön, meganiikkoihin ja tarkastelin ajan karkeasti kohtelemaa ulkoista asua. En pitänyt näkemästäni niin paljoa että olisin uhrannut peliin neljää tuntia enempää aikaa. Pyydän anteeksi niiltä jotka ovat elimet pystyssä/märkinä hakanneet teosta aikoinaan innolla. Heille tämä on varmasti hieno kokemus ja aiheuttaa nostalgisia väreitä. Itseltä puuttuu tuo ajan kultaama muisto joten voin omalta kannaltani pitää teosta huonona ajanhukkana.

Ei se mikään tähtien sota ole, vaikka kovasti yrittää vakuuttaa maailmankaikkeudessa riehuvasta palosta. Soppaa on tällä kertaa keittämässä tavanomaiset ihmiset ja muutama muukalaisrotu. Pelityyppi on reaaliaikasotanaksu jossa ei keräillä resursseja. Riittää kun osaa apinatason taktikoinnin ja suolaa viholliset hengiltä.
Toki älyä saa ja pitää hieman käyttää jotta vastapuoli tippuu, mutta ei minua oikein innosta pikku-ukoilla yläviistosta kuvattu muunnelma fps-räiskinnästä. Lisäksi maastot olivat tylsiä ja tehtävät alkoivat jo heti alkuun toistamaan itseään. Tuon jan pelin kankeahko ohjattavuus ja ukkeleiden toisiinsa kohdistama nylkytysjumittelu kesken taistelun tekivät päätöksestäni helpon. En tahdo pelata tätä enää!

No ainahan jotakin positiivista pitää löytää, vaikka ei teoksesta pitäisikään. Tällä kertaa täytyy kehua kelvollista musiikkiraitaa ja ääninäyttelijöiden ihan kelvollista jutustelua. No peli ei erityisemmin ärsytä ja luulen sen olleen ihan kelpo kamaa menneisyydessä mutta parempiakin sotanaksuja nähneenä jätän tämän omaan arvoonsa ja enpä taida edes pisteyttää tätä sillä en todellakaan tiedä millä perusteilla antaisin arvosanan.

Hyvää:
Musiikit.
Ääninäyttelijät.

Huonoa:
Ei jaksanut innostaa vanhuutensa tai huonon toteutuksensa takia, en oikein osaa sanoa kumman puoleen kääntyisin.

Yleisarvosana:
Päätelkää itse. (asteikolla 1-10)


Yhteenveto:
Ajan hammasta huonosti kestänyt putkinaksusotastrategiapeli.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Jade Empire.

Alusta: PC

Laitevaatimus: No, pelikoneen omistajille ei tule hätä.

Testikone: Ne perhanan keskustelut ärsyttivät konettani.

Jade Empire on näitä tapauksia jotka ovat jotenkin onnistuneet jäämään huomiotta ja livahtamaan ohi, vaikka kaikki viitta juuri sellaiseen peliin josta pidän. Ensinnäkin tekijätiimi on nimekäs laaduntakaaja, aihepiiri sijoittuu mystiseen muinaiseen Kiinaan (enemmän pidän Japanin historiasta ja myyteistä, mutta Kiina tulee Englannin myyttien rinnalla hyvänä kakkosena), kaiken lisäksi kyseessä on roolipeli. Eli kuinka on mahdollista, etten ole tätä pelannut ennen tätä armon vuotta 2012. Tilanne oli lähes anteeksiantamaton, mutta vanha sanonta pelastaa paljon: "Parempi myöhäin, kuin ei milloinkaan".

Lyhyesti ja ytimekkäästi kyseessä on konsolitaustainen toimintaroolipeli joka sijoittuu mystiseen kiinaan. Tarina on lähes eeppisten elokuvian tasoa ja Kiinalaistunnelmaa tukee hyvät ääninäyttelijät, aihepiiriin sopiva musiikki ja mystiikka. Mukaan on myös heitetty kasapäin idän filosofiaa ja taistelulaji poikineen. Vanhaksi konsolilähtöiseksi peliksi pelin ulkoasu on hieman hataran oloisia välividoita lukuunottamatta loistavaa. Siinä missä teos häviää silmäkarkkeilussa uusille kultapeleille tämä taatusti voitta tunnelmassa ja tyylittelyssä.

Pelaaminen itsessään koostuu lähinnä ihmis, demoni, kummitus ja muista ei niin lännessä tunnettujen örmyjen pieksämisestä. Eli parin napin hakkaamisesta toisin sanoen. Joskus taistelut saivat hien nousevan pintaan ja keskitason vaikeustasolla joistakin otteluista oli vaikea päästä läpi. Lisäksi pieni varoituksen sana, on viisaampaa kouluttaa itsestään useamman kuin yhden taistelulajin osaajan, sillä tie nousee jossakin vaiheessa pystyyn yhden taidon herralle. Esimerkiksi kummitukset eivät tottele terästä. Toinen leijonanosuus pelaamisesta menee keskustelujen ja juonta kuljettavien välivideoiden seuraamisesta. Ensinnä mainittua pelissä on turhankin paljon, on hienoa kuunnella hyvää juonta ja keskustella ihmisten kanssa mutta joissakin tilanteissa puhuvien päiden seuraaminen alkoi tuntumaan puisevalta sisällöltä peliin. Tietenkin on ihmisiä jotka tykkäävät juuri tuosta seikasta kyseisen firman peleissä, mutta on myös meitä joille vähempikin riittäsi.

Peliä on hieman vaikea sanoa roolipeliksi, sillä ajoittain se tuntui juonivetoiselta mätkintäpeliltä johon on vain heitetty mukaan hahmonkehitystä, valinnanvapaus meneekö avoimen käden (lähinnä hyvä) vaiko puristetun nyrkin (pahan vastine) tietä eteenpäin. Olen kuullut että tarinan kannattaisi läpäistä kummallakin tyylillä sillä silloin saa kokonnaiskäsityksen pelin juonikuvioista. Mutta minulle kyllä riitti kerta hyviksenä. Perheellinen mies ei jouda kuuntelemaan samoja luntterilukuja ja taistelemaan taas taistelut vain nähdäkseen tarinan toisen puolen. Pakko on myös myäntää että minulla on kiire pelaamaan uudempiakin teoksia, kiitokset avokätiselle joulupukille joka toi täppärin sijasta 4 uutuuspeliä ja parikymmentä retroa. Eli toisinsanoen itse on itsensä paras tonttu. Ai niin ja pitääpä mainita että se viime joulun ykköslahja tässä valtakunnassa, eli täppäri. Kuulostää lähinnä nuorison hömpötykseltä ja olen laitetta kokeillut ja tullut siihen tulokseen etten ainakaan toistaiseksi tarvistse sitä.

Hyvää:
Tunnelma.
Itämaiset musiikit.
Taistelulajit ja itse taistelu.
Hyvä juoni.
Ääninäyttelijät...

Huonoa:
... tosin olisivat voineet puhua vähemmän.
Roolipeli nimeä kantavaksi peliksi köykäisesti ropellettu.
Välivideot kumman suttuisia.
Liikaa pitkistystä varsinkin loppupuolella, lyhyempi ja ytimekkäämpi esitys olisi nostanut pisteitä.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)


Yhteenveto:
Mätkintäputkijuoksu"roolipelin" parhaimpia lipunkantajia, mutta pelipuhetta ja välinäytöksiä pelkäävien syytä jättää väliin .

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Vampire - The Masquerade Bloodlines.

Alusta: PC

Laitevaatimus: Joillakin kokoonpanoilla toimii paremmin, joillakin huonommin. Pelin koodi nimittäin on todella ronkkelia laatua.

Testikone: Pitkähampaat heittivät tuontuostakin työpöydälle.

Vampire: The Masquarade Bloodlines on vampyyripelien ehdoton kuningas, sen ilmestymisestä on kulunut jo yli viisi vuotta. Eikä edelleenkään ole ilmestynyt edes vähän kuninkaanpallia kallistavaa teosta. Vain tulevaisuus voi näyttää tuleeko kunnollinen haastaja vastaan. Toivon haastajaa hartaasti, sillä loistavuudestaan huolimatta vampire on kaluttu moneen kertaan läpi ja osa luistakin on jo syöty minun osaltani. Sillä olen pelannut tämän noin kerran puolessa vuodessa läpi ilmestymisestään saakka. Yleensä en näin toimi hyvienkään pelien kohdalla.

Mikä minut on saanut pelaaman pelin näin monia kertoja läpi? Siihen löytyy yksinkertainen vastaus. Peliin on onnistuttu saamaan loistava tunnelma ja pitkähampailu tosiaan tuntuu pitkähampailulta. Pelin mustaa tunnelmaa lisäävät oivalliset kentät, vaikuttavat musiikit ja mieleenpainuvat henkilöhahmot. Pelissä ei ole myöskään unohdettu roolipelien peruskauraa, nimittäin toimivaa taistelua, hahmonkehitystä ja keskustelunpätkät vetävät vertoja elokuville.

Tietenkin peli on jo iäkäs eikä enää näytä kovinkaan loistavalta, se on pakko myöntää, mutta kun tarkastelin kyseistä teosta ensimmäistä kertaa vuosia sitten. En voinut kuin ihastella pelin miljöitä. Lisäksi kasvomallinus oli aikalaisten parasta antia.

Tehtävät eivät ole mitään kummoisia mutta muutamat helpolta vaikuttaneet noutotehtävät saattoivat saada yllättäviä käänteitä. Paras esimekki on kaiketi "meritalo" nimisestä hotellista haettava vanha koru jonka tavallinen etistäretki muuttuu vihaisen kummituksen jahtaamiseksi. Pelin tämä osio oli vieläkin pelottava ja säpsähdin muutamassa kohtaa vaikka olen nähnyt ne jipot jo monta kertaa. Pääjuonessa liikutaan omakohtaisen selviytymisen lisäksi vamppyyrimaailman poliittisissa kuvioissa ja on hauska seurata eri tahojen juonitteluja. Ai niin täytyypä tässä erikseen mainita että monista alkupään tilanteista selviää myös pelkällä puheella, mutta niin halutessa tai oman hahmon puhetaitojen käydessä vähiin nyrkit, lyömä ja ampuma-aseet puhuvat. Loppupuolella tosin valinnanvara pienenee ja viimeiset metrit kahlataan muiden olioiden veressä.

Pelin huonoimpiin puoliin lukeutuu ajoittainen kaatuilu ja muut pienet bugit jotka tekevät teoksesta lähes pelikelvottoman. Mutta ei hätää, muutaman päivityksen jälkeen tätä voi jopa pelata. Tosin itse en ole ikinä onnistunut saamaan pois ajoittaista kaatuilua, pelikoneenvaihdoksista ja päivityksistä huolimatta. Lisää kuraa niskaan tulee samojen alueiden ramppaamisesta yhä uudelleen ja uudelleen. Lisäksi kaupunki vaikuttaa pieneltä ja aneemiselta ja Tornionkin kaduilla on öiseen aikaan enemmän väkeä kuin tässä amerikkalaisessa suurkaupungissa.

Vioistaan, vanhahtavasta ulkoasustaan ja keskeneräisestä löhdekoodistaan huolimatta tämä on peli joka täytyy kaikkien tunnelmapelaajien kokea, erityisesti niiden joita sydäntä lähellä ovat ne pitkähampaiset yön olennot joita tämä vanha göötti kutsuu leikkisästi vampyrölleiksi. Tällaista peliä ei ehkä enää toista tule, mutta toivossa on hyvä elää ja siksi toivonkin hiljaa mielessäni saavani vielä joku päivä kokea nykystandartein tehdyn kunnollisen vampyyriroolipelin.

Hyvää:
Vampyyripelien kuningas ja kuningatar.
Tunnelma säväyttää paikoitellen vieläkin.
Alkupuolen valinnanvaraisuus.
Loistavat musiikit lisäävät entisestään tiivistä tunnelmaa.

Huonoa:
Bugisuus ja kaatuilu.
Samojen paikkojen kierrättäminen.
Ikä jo näkyy pelin ulkoisessa annissa.

Yleisarvosana:
8 siitäkin huolimatta että pidin pelistä paljon, en voi antaa täysiä pisteitä se ei olisi reilua muita pelaajia kohtaan. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vampyyriroolipelien harvalukuisen genren toistaiseksi voittamaton kuningas.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Empire Earth 3.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Yllättävän kova muistisyöppö vanhahkoksi peliksi.

Testikone: Lataukset kestivät luvattoman pitkään.

Empire eart oli muistaakseni yksi ensimmäisistä ikinä pelaamistani realiaikastrategioista ja ehkäpä yksi loistavimmista ei fantsumaailmaan sijoittuvista genren peleistä. Vielä nykymittapuullakin siinä on kaikki tarvittava. Tosin nykyiset killisilmäni vierastavat palikan oloista grafiikkaa. Pelisarjan toinen osa ei ollut hullumpi, mutta jotenkin jännällä tavalla tämä tapaus on osa osalta tullut huonommaksi. Kolmas osa onkin kieltämättä huonoin Empire koko sarjassa. Yleensä pelit paranevat uudemmassa osassa joten ihmettelen toki, mikä on mennyt pieleen.

Tässäkin osassa on mielenkiintoinen alkuasetelma luotsata oma kansa läpi historian pyörteiden hamaan tulevaisuuteen. Pelin karttapallonäkymä luo tavallista syvemmän strategisen näkökannan edellisiin osiin verrattuna, mutta loppujenlopuksi maapallonäkymässä ei voi paljo muuta tehdä kuin laukottaa omia armeijoitaan toisten kimppuun ja siinä sivussa vallata uutta maa-alaa omalle kansalle. Varsinainen strategiaosuus käydään tutussa ja turvallisessa näkymässä jossa kerätään tavanomaiset resurssit, rakennetaan oma kaupunki, koulutetaan ukot ja vallataan naapuripitäjät. Toisena vaihtoehtona voi myös yrittää tehdä sopimuksia naapureiden kanssa ja esimerkiksi rahalla houkutella heitä liittolaisiksi. Joissakin kartoissa tällä konstilla voi voittaa alueet itselleen ilman että tarvii kertaakaan miekkaa nostaa toista vastaan. Okei, toihan kuulostaa ihan jännältä ja lisäksi pelissä vaihtuu aikakausi joka tuo oman mukavuuden tekemiseen kun huomaa että oma kansa on taas kehittyneempi ja valmis uuteen uljaaseen aikakauteen.

Kaikki tuo edellä mainittu on ihan kivaa, mutta kun sitä samaa toistetaan alusta loppuun väkisinkin jossakin vaiheessa loppuu motivaatio ja koko teos muuttuu pelkäksi pakkopullaksi jonka toivoisi läpäisevänsä mahdollisimman nopeasti. Lisäksi täytyy vain ihmetellä mihin peli tarvii näin paljon konehuoneelta potkua. Ei tapaus toki ruma ole vanhemmaksi realinaksuksi, mutta ei se silti oikeuta näin perusteellista muistin popsimista. Lisäksi pelissä on näinkin uudelle koneelle aika kovan luokan latausa-ajat, väliin tuli mieleen kasariajat C64 kasettipeleillä varustettuna. Imin usempaankin kertaan sähköröökiäni kun odottelin seuraavan alueen latautumista. Ei edes nykyisissä AAAAAA-luokan hyperpeleissä tarvitse odotella näin pitkään.

Äänet ja musiikit luovat oikeanlaista maailmanvalloitustunnelmaa, mutta ääninäyttelijät oli palkattu gaybaarin neideimmistä pojista. Nimittäin ei ole kovinkaan uskottavaa että karski soturi valittaa sössöttävällä äänellä jotakin epäoleellista kun on aika lähteä kolistelemaan naapurikylän äijien kalloja. Muuta huonoa oli ajoittainen kaatuileminen ja ukkojen jumittuminen johonkin saatanan pensasaitaan hyökkäyksen tärkeimmällä hetkellä. Siinä olikin naurussa pitelemistä kun jalkäväki kuoli kentälle tankkien homostelllessa kekskenään erään parakinkulman takana.

Toivottavasati en enää ikinä näe yhtä huonosti tehtyä hyvää peliä. Sillä tästä teoksesta olisi löytynyt potentiaalia taipua vaikka kuinka hienoksi klassikoksi ja muistakaa kaikki Empire Eartit mieluummin siitä ensimmäisestä loistavasta osasta ja unohtakaa tämä joka vain mustaa hyvän pelin mainetta. Eli kaikki pikkuhitlerit kipinkapin tutustumaan maailmanvalloituksen pelihistoriaan.

Hyvää:
Koko maailman valloittaminen.
Eri aikakausudet.
Maapallonäkymä.
Mahdollisuus diblomaattisiin ratkaisuihin.

Huonoa:
Täydellisesti munattu hyvä peli!
Ei anna oikeutta pelisarjan ensimmäiselle ja ainoalle oikealle Empire Eartille.
Söpöhinarit sotureiden rautasaappaissa.
Mihin helvettiin peli tarvii näin paljon potkua?
Miksi latausajat ovat vanhan ajan kotimikrojen luokkaa?

Yleisarvosana:
Ideatasolla vähintäänkin 8, tällaisenaan vain 5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Realiaikainen stradegia joka lupaa paljon mutta antaa vähän.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Broken Sword: Sleeping Dragon.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Peinitehoinen tietokone jonkinlaisella näytönohjaimella.

Testikone: Ei jäänyt jalkoihin.


Broken Sword: Sleeping Dragon herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Pelissä nimittäin juonellisesti tapahtuu suuria, peräti maailmanloppu kolkuttelee ovelle jos pahikset saavat tahtonsa läpi. Silti peli ei tapahtumiltaan tunnu suuren luokan spektaakkelilta vaan eläkeläisten yksinkertaiselta vipujenvääntelyälyjumpalta. Pelin hienous ja samalla sen heukkous piilee perin verkkaisessa menossa. Ehkä se vain on niin että vuosien varrella pelaamani toiminnalliset roolipelit ja pyssyjumpat ovat saaneet hieman vieroksumaan tällaisia vähemmän toiminnallisia paketteja ja sisäinen adhd-kaveri huutaa tuskissaan kun joutuu tutkimaan keskustelemaan ja vääntelemään vipuja. Toisaalta pidin kyllä Vampyre storystä ja apinasaaretkin tuntuvat edelleen hyviltä, eli voisi myös olettaa että itse pelissä on se mörkö eikä suinkaan minussa.

Pelissä ohjastetaan kahta sankaria, naista ja miestä jotka ilmeisesti ovat tuttuja jo edellisistä osista, sillä pelissä viitataan paljon joskus jossakin tapahtuneisiin asioihin. Itse en ole pelannut aikaisempia osia joten ne jäivät vähintäänkin irratoinaaliseksi taustahälyksi. Toimintaa sitten ei nähdäkkään muutamaa läheltäpitotilannetatta enempää. Kyseisissä tilanteissa pitää reakoida nopeasti jottei kuolo korjaa. Tosin jos mokaa pääsee yrittämään samaa tapahtumaa heti toistamiseen kunnes on päässyt tilanteesta läpi.

Seikkailulliset ainekset ovat kunnossa ja älynystyröiden hierontakohdat ovat pääosin käytännönläheisiä. Hahmojen dialogia on ilo kuunnella ja juonikaan ei takkuile. Miinusta puolestaan tulee perin aneemisesta äänimaailmasta. Sekä vähän liiankin yksinkertaisista ongelmista jotka hoituvat ihan siinä sivussa. Helpotusruuvia on vielä asteen pari kierretty höllemmälle osoittamalla jokaisessa huoneessa olevat tavarat selkeällä tähtien tuikkeella. Tietenkin tämä poistaa tietyistä seikkailuista tyypillisen klikkaa joka nurkkaa meiningin. Siitä klikkalusta puheenollen tätä peliä ei ohjasteta hiirellä. Koko paketti menee näppäimistön voimin. Ratkaisu ei yleensä ole minulle mieluisin vaihtoehto, mutta tällä kertaa se oli yllättävänkin toimiva.

Graafinen puoli ei ole hassumpaa, mutta eihän nämä seikkailut kyllä nykypäivänäkään mitenkään huikaisevia kokemuksia ole sen osalta.

Kyllä tämä ihan seikkailupelien helmiosastoon kuuluu, mutta ei tosiaankaan sovi toiminnannälkäisille.

Hyvää:
Juoni.
Arkimaailmaankin soveltuvat arvoitukset.
Pelihahmojen vaihtelu tuo lisää syvyyttä.

Huonoa:
Verkkainen.
Mihin ovat äänet unohtuneet.
En pidä peleistä jotka saavat kyllästymään ja miettimään kauppalistaa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kelvollinen seikkailu rauhaa rakastaville. Toiminnänlkäiset voivat loikata matkan varrella toiseen junaan.


Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Armies of Exigo.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Onko jossakin raelinaksussa kovinkin suuret.

Testikone: Kyllästyi tuntikausia kestäviin yksittäisiin matseihin.

Reaaliaikanen strategia on aina ollut ja tulee aina olemaan genre jota sekä vihaan että rakastan. Eikä tämäkään tapaus ole poikkeaus. Monesti pelaillessa tulee vastaan kysymykset, ollakko hyvä, vaiko huono peli.

Ensinnäkin pitää antaa kehuja pelin erittäin hienosta ilmeestä, ei uskoisi tämän olevan jo lähemmäs seitsämän vuotta vanha. Erityisen hieno oli myös alkuvideao joka saattelee mukavasti pelaajan tarjoamaansa fantasiamaailmaan. Kieltämättä kyseessä on yksi kaikkien aikojen näyttävin fantsurealinaksu, ja ainakin silmäkarkin puolesta voin peliä suositella genrestä pitäville. Äänimaailma musiikkeineen, efekteineen ja lausuttuine repliikkeineen on laatutyötä, eikä kertaakaan tullut pakottavaa halua repaista kuulokkeita pois korvilta. Kakku on kyllä koristeltu hienosti, mutta leikataanpa syvemmältä ja tarkastellaan vähän täytteitä.

Kerkesin kehua peliä kauniiksi, vaan yksi pieni kauneusvirhe löytyy. Nimittäin välivideot jotka on toteutettu pelin grafiikkamoottorilla. Lähelle zoomaillessa hahmot ja muu ympäristö muuttuu yllättävän huononnäköiseksi. Näiden kirottujen välivideoiden ulkonäkö aiheuttaa hampaiden kiristymistä, mutta siinä vaiheessa kun huomaa kuinka pitkiä ja tylsiä jaarituksia joutuu juonen kannalta kuuntelemaan on aika parkua kuin nainen jota sovinistinen mulkku mies hakkaa perjantain kunniaksi.

Itse pelaaminen on perus hiiritemppuilua lisättynä näppäimistölle muutama kiva pikanäppäin joista maininnan arvoinen on omien joukkojen oikeanlaiseen sijoitteluun tarkoitettu näppäinyhdistelmä, muutkin vastaavat pelit voisivat ottaa mallia tästä. Alun ihasteluista ja pelin sujuvuudesta kun päästään eteenpäin alkavat Exigon virheetkin korostua. Nimittäin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta toistuva kaava toistuu jokaisessa kentässä. Ensin rakennetaan ja kerätään resursseja, sen jälkeen kootaan mahtiarmeija ja pusketaan päälle kuin yleinen syyttäjä. Tämän jälkeen seuraa ruma välivideo ja sama kaava aloitetaan alusta. Tätä kaavaa on yritetty rikkoa, mm maanalaisella tasolla ja väliin tehtävillä erikoistehtävillä, mutta ei ne paljoakaan lohduta nimittäin kyllästyminen on viimeisissä tehtävissä ainainen ystäväni. Erityisen pitkästyttäväksi touhu kävi siinä vaiheessa kun tehtävä meni sellaisen keskiaikaisen piirityssodan puolelle, eli kyseessä oli tuntikausia kestävä käenvääntö kukkulan kuninkuudesta. Viimein tietokonevastustajalta ilmeisesti loppui resurssit koota uuttta armeijaa ja rakentaa tönöjä joten pääsin niskan päälle.

Pelissä on kolme erillaista rotua joilla kullakin on oma kamppania joka käsittää kaksitoista tehtävää. Ihmisjoukot ovat perinteistä hyvissakkia haltioiden ja kääpiöiden ja muutaman muun eksoottisemman rodun siivittämänä. Muut osapuolet ovatkin sitten hiukan mielenkiintoisempia, petorotu tosin on lähinnä kuin suoraan sormusten herrasta putkahtanut örkkiseurue. Langenneet puolestaan on selkeästi erillainen ja hiukan omituisempi kokoonpano, jopa niin omituinen että minusta tuntui koko kamppanian ajan hiukan vieraalta pelata kyseisellä poppoolla.

Ei hullumpi naksustrategia muutamasta ärsyttävästä puutteesta huolimatta. Mutta kaikessa paistaa jostakin toisesta jutusta kopiointi, vaikka kuinka miettisin ei oikein tule mieleen mitään eritysen omaa tästä teoksesta. Kaikki rodut, sankarit ja ympäristöt on jo jossakin fantasiamaailmassa ja pelissä nähty ennenkin.

Hyvää:
Todella kaunis.
Toimiva pelimeganiikka.
Pikanäppäin joukkojen sijoitteluun.
Riittävästi toisistaan poikkeavat rodut.
Ei tämä ainakaan yrityksen puutteeseen kaadu.

Huonoa:
Osa tehtävistä jää junnamaan paikoilleen.
Toistaa samaa kaavaa.
Käsittämättömän tylsät ja rumat välivideot.
Kopioinnin maku maistuu liian kanssa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kelvollinen fantasianaksu joka lankeilee muutamassa kohdassa.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand