IRC-Galleria

Peli: Dead Rising 2

Alusta: PC (Muut alustat: PS 3, Xbox 360)

Kuolleiden rynnistys titokoneruudulle tapahtui jo kauan sitten. Tosin viimeisen viiden vuoden aikana olen kokenut jo pienoisen ähkyn örisijöiden osalta. Tuohon joukkoon mahtuu muutamia todella hyviä pelejä, jokunen floppi ja sitten näitä tapauksia joista ei oikein osaa kunnolla pitää, mutta eivät ne mitään huonojakaan ole. Kuolleiden saari on ollu näistä epäkuolleen kallon kalisteluista parhainta antia ja "vasaemmalle4kuollut" mitä mainiointa ADHD-räiskittelyä vaikkei se ihan mun pelimakuun istunutkaan. Eli tulee väistämättä mieleen että mitä tällä Dead Rising sarjalla on annettavaa. Valitettavasti en koskaan pelannut ensimmäistä osaa koska en omista X-laatikkoa. Ilmeisesti lukemastani päätelleen kyseessä oli melko tavalla samanlainen rymistely erillä hahmolla. Joten joudun lähinnä turvautumaan muihin peleihin vertaillessa tämän antia.

Toisessa osassa ohjastettavaksi otetaan moottoripyöräilijä Chuck ja Vortuna City toimii peliareenana. Chuck yrittää selviytyä örisijöiden valtaamassa maailmassa pienen tyttärensä kanssa. Hän on menettänyt vaimonsa ja tytär on saanut pureman jota joudutaan hoitamaan Zombirex nimisellä lääkkeellä. Lääke estää tyttöä muuttumasta pikkukalmoksi. Chuckin on tarkoitus voittaa kalmonpilkkomiskisasta rahaa jotta saisi takuun tyttärensä lääkitykseen ja varmaan se näkkileipäpakettikin käy moottoripyöräilijämme mielessä. Toisin käy, hän tulee toiseksi ja lähtee allapäin etsimään tytärtään. Huomatakseen että raha on nyt murheista pienin. Sillä kalmot ovat murtautuneet Las Vegasia muistuttavaan Vortune cityyn. Taisteltuaan ensin tiensä tyttären luokse ja seieltä turvatalolle saa hän huomata että on kalmomurron pääepäilty. Eli ei mikään paras päivä olla moottoripyöräilijä Chuckin saappaissa. Kaiken tämän lisäksi Zombirex on loppunut, joten ei auta muu kuin lähteä kalmoja vilistäville kaduille.

Pelin tarina on mainio ja siinä on valinnaisia rönsyjä jotka voivat vaihdella per pelikerta. Sillä on mahdottomuus yhden session aikana nähdä jokaista rönsyä aikarajoitusten takia. Nämä aikarajoitukset syövätkin melkosen paljon iloa pelaamisesta, minä olen rauhallinen tutkiskelija enkä mikään pikajuoksija. Juoksijoille ja pelleilijöille puolestaan tämä on mainio leikkikenttä. Aseita löytyy joka lähtöön ja kaikkein häröimmät valmistetaan itse. Tasonnousujen yhteydessä saavutettujen piirustusten avulla saa aikaiseksi mainiota tavaraa. Tosin osa näistä tavaroista menee suoraan pilailuosaston puolelle. Ympäristöstä löytyy myös muuta kummallista kamaa joilla voi pelleillä mielin määrin. Olikin suoraastaan hulvatonta pukea miehelle naisten vaatteet ja legopää. Jonka jälkeen menin huitomaan epäkuolleita hengiltä jättimäisella dildolla.

Tällä kertaa en jaksa eritellä pelin graafisia ja ääniannillisia puolia muine teknisine seikkoineen. Riittää kun tiedätte että tapaus on ihan nautittavan näköinen ja kuuloinen ja se ei takkuile vaikka kalmoja pyörisi yli sata ympärillä.

Tekemistä pelissä riittää vaikka toisille jakaa, mutta se perhanan aikarajoite tekee tapauksesta sen verran hermostuttavan kokemuksen etten enää jaksa toista kierrosta aloittaa. Eli lähden uuden pelin pariin ja pidän tätä maukkaana välipalana mutten minään the pelinä jota jaksaisn kerta toisensä jälkeen peleilla.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hieno zombirymistely jota piinataan kellon tikityksellä.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: James Bond: Quantum of Solace

Alusta: PC (Muut alustat: PlayStation 2, PlayStation 3, PSP, Wii, Xbox 360)

Olen katsonut kaikki mahdolliset Bond-elokuvat (ne epävirallisetkin) ja nämä Danielin kaksi uusinta tapausta ovat ihan kelpo kamaa joskin hieman erillaisia agenttifantasioita kuin aikasisempien "Bondien" elokuvat. Pelissä liikutaankin näiden kahden viiemisimmän elokuvan näyttämöillä, joskin hieman kulissien takana. Vain osa tehtävistä sijoittuu varsinaisesti elokuvien tapahtumiin. Lisenssipeliksi tapaus on ihan kelpo kamaa ja noin 7 tunnin putkiräiskintä kyllä viihdyttää sen aikaa kun se kestää.

Teknisesti peli ei ole kovinkaan merkittävä räiskintäpelien saralla. Herra superagentin ammuskelusessiot perustuvat suojautumiseen ja oikeaan aikaan annettuihin laukauksiin. Energiepuoli hoidetaan nykyisin niin kovin tunnetulla huohotustaktiikalla. Välillä bondilla hieman hiiviskellään ja nupataan vihollisia äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla, mutta pääpainon kumminkin ollessa sarjatuliaseilla hoidetussa kaupunki ja rakennuksenvaltaussotimisessa. Kentissä on Bondille tyypillisesti suurta vaihtelua ja maapallon vihollisia pistetään maan multiin lähes jokaisella mantereella.

Aseita pelistä löytyy roppakaupalla ja kaikki tuntuivat tiettyyn tilanteeseen sopivilta ratkaisuilta. 00-agentille tyypilliset teknohärpättimet loistavat poissaolollaan ja agentointi taitaakin lähinnä koostua muutaman turvakameran sabotoimisesta ja sähkölukon hakkeroimisessta. Tämä peliagentti ampuu ensin ja kysyy sitten ja jättää elokuvaserkuilleen sen oikean Bondeilun.

Ääninäyttelyn hoitavat alkuperäiset näyttelijät joten se pouli on laatukamaa. Muukin äänimaailma on kautta linjan hyvää ja tavanomainen bondmusiikkikin on pistetty taustalle rullaamaan tunnelman takaajana. Graafinen anti on vähän niin ja näin. Se ei ole huonoa, mutta jotenkin tuntuu että tämän ikäisessä pelissä se voisi olla aavistuksen parempaakin. No joka tapauksessa Bondin naama on mallinnettu aika tarkoin Danielin vastaavan mukaan ja se antaa mukavan samaistumispinnan pelin päähahmoon.

Totaalisen huonoja puolia pelissä ei ole. Lukuunottammatta kohtuu lyhykäistä kestoaan, keinotekoisesti tehtyjä reaktiotestejä ja jokseenkin yllätyksetöntä rakennettaan tämä on ihan kohtuullinen räiskintänautinto vähän vaatimattomammalle pelaajalle. Uutta bondia odotellessa tämän voi pelailla ja varmasti todelliset fanit saavat tästä jotakin irti.

Arvosana:
007 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Keskinkertainen mutta ihan toimiva 007-räiskintä.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: clive barkers Undying

Alusta: PC (Muut alustat: Ei mitään hajua.)

Clive barkers Undying on näitä vanhojen parempien aikojen räiskintöjä jotka eivät enää nykyiseen tottuneita pelaajia paljoakaan sykäytä. Armon vuonna 2001 ja sen naapurivuosina ilmestyi monia nykypäivänä klassikkoaseman saavuttaneita räiskintöjä. Tätä tapausta puolestaan en ollut noina hienoina pelivuosina huomannut lainkaan joten otin härkää sarvista ja korjasin tiedonpuutteeni. Tarkemmin ajateltuna tieto tästä pelistä olisi voinut jäädä jatkossakin puuttumaan.

Oivallisesta kauhutunnelmanluonnista, okkultiasta ja aikalaisia räiskintöjä paremmasta juonesta huolimatta tämä on kyllä auttamatta perän pitäjä muiden joukossa. Nimittäin tästä ei ensinnäkään löydy kunnollista tartuntapintaa ja kuvallinen anti on keltavoittoista synkistelyä joka tuo lähinnä oksennusrefleksin esiin. Graavista puolta ei kannata näin vanhasta pelistä tarkkailla ihan suurennuslasin kanssa. Joten voimme todeta että onhan tämä susiruma kauttaaltaan, mutta jotku yksityiskohdat kuten kartanon maalaukset ovat selvä väripilkku kaiken keskellä. Ohjattavuus on kiikkerää ja jotenkin sormilleni sopimatonta, tosin ei se muidenkaan räiskintäaikalaisten ohjaus ollut mitään erityisen pätevää. Ääninäyttelijät vetävät roolinsa ihan semisti ja muukin äänimaailma menee plussan puolelle. Lukuunottamatta tussareita jotkä lähinnä piereskelevät kuteja krapula-aamuna piipusta ulos.

Päähahmon, eli herra okkultian mestarin arsenaaliin kuuluu taikojen lisäksi tukku erillaisia tuliuikkuja joiden joukostä löytyy mm revolveri ja eksoottisemmasta päästä lohikäärmeen pää joka sylkee suustaa jäädytysammuksia. Muuten tyyppi vaikuttaa ihan tusinajannulta joita on nähty muissakin vastaavissa kauhupaukutteluissa. Ai niin pitääpä mainita että tyypillä on pitkät hiukset tyypillisen kaljun tai lyhyen sotilastukan sijasta.

Peli on luultavasti aikoinaan ollut ihan kohtuu väkivaltainen tapaus, mutta nykypäivänä sitä voi antaa pelata vaikka 5-vuotiaan vesselin, sillä eihän tässä ole väkivallan häivääkään jäljellä. Taitaapa lasten kanavilla pyöriä paljon kovempaa kamaa.

Jos todella olet yliluonnollisen räiskinnän puutteessa niin silloin voit kokeillä tätä, muutoin kyllä näistä retroräiskinnöistäkin löytyy parempia tapauksia. Minäpä lähden tästä tyydyttämään pelaamisen lisäksi toisen suuren intohimoni ja alan piruilemaan valtiattarelleni jotta hän antaisi kunnolla remmiä. Hei hei ja peleilkaa, syökää ja naikaa!

Arvosana:
5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Paremmat päivänsä nähnyt kauhuräiskyttely.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Just Cause

Alusta: PC (Muut alustat: Xbox 360, Xbox, PS 2)

Just Cause on niitä pelejä joita ei olisi ikinä pitäny muljauttaa PC-ympäristöön. Peli ei ole ihan susi, mutta se ei jotenkin istu tietokoneen käytettäväksi. Uskon vakaasti että tämä on paljon toimivampi pakkaus konsoleiden puikoissa. Tai sitten voihan aina olla mahdollista että kyseessä on puolihuolimattomasti vasemmalla kädellä tehty viidakko-gta. No ei nyt ihan näin ronkelia arviota ole tarkoitus kirjoittaa, huomaan toki kokonnaisuudessa piilevän potentiaalin. Vaikka sitä ei ole kovinkaan ahkerasti käytetty hyväksi.

Nimittäin suorastaan massiivisista puitteista huolimatta merkittävää tekemistä löytyy verrattain vähän, ja ne tehtävät pääjuonta myöten ovat jokseenkin turhaa koheltamista. Tai tylsämielistä saman kaavan toistamista. Itse juonikin on jotakin joka holahtaa läpi siinä sivussa. Sen verta kumminkin aivoni rekisteröivät tilannetta että pääsankari on yhdysvaltojen agentti joka on pistetty selvittämään banaanivaltion tulenarkaa tilannetta. Tällä kertaa jenkit puolustavat kapinnallisia ja yhtä saaren huumekartellia. Muuten koko roskalla ei ole mitään väliä kunhan antaa jonkinlaisen kehyksen tapahtumien kululle.

Graafinen anti on ihan hienoa 06-luvun konsolimittapuulla, mutta PC-maailmaan se on ihan liian karkeaa katsottavaa. Tosin auringon lasku oli näyttävä ja vuorokausirytmi rullasi mukavasti eteenpäin. Äänimaailmassa ei ole sinänsä mitään valittamista, mutta npc-hahmojen suuhun olisi voinut tukkia muutaman lisälauseen, sillä nyt niiden kuuntelu dynaamisen ympäristöefektin sijaan saa repimään hiuksia. Hahmokohtaiset ääninäyttelijät on istututettu mikin ääreen suoraan jenkkifutiksen pelaajien vaihtopenkiltä ja sheeliidereiden värväyssalista. On heidän juttelunsa sen verta yliampuvan kornia kuunneltavaa.

Ukon ohjastaminen on ihan mukiinmenevää ja räiskyttelykin sujuu ainakin yhtä jouhevasti kuin esikuvissaan GTA:issa. Mutta autolla ajaminen onkin jotakin siedettävän ja kauhean välimaastosta. Huhu yhtä hullusti käyttäytyvia kulkuneuvoja en muista nähneeni kovinkaan usein. Muidenkin härpättimien toiminta on niin ja näin, tuli vain tunne että mihin minä muka tätäkin juttua tarvin. No riippuvarjolla ajelu oli ehkä jouhevinta kyytiä pelin annista ja päähahmon parhain taktinen välinä etenemiseen.

Pelin hienoista ideosta ja rempseästä menosta ei kertakaikkiaan jaksa nauttia näin keskinkertaisella toteutuksella. Tekemistä toki olisi riittänyt vaikka toiseksi viikoksi, mutta katsoin parhaimmaksi vain katsoa pääjuonen ja muutamat sivupolut. Elämä on lyhyt eikä kannata jäädä liian pitkäksi aikaa jumiin asioihin jotka vain puoliksi kiinnostavat. Oikein suututtaa että hyvä peli ja sen monta oivallista juttua valuu viemäristä alas heikon toteutuksen takia. Toivon syvästi että se seuraava osa osaa arvostaa enemmän itseään ja tämä ensimmäinen tekele on vain pelistudion harjoitelma.

Jos olet kaiken mahdollisen tämän tyypin hiekkalaatikoista kolunnut läpi ja haluat GTA5 odotellessa puuhastella jotakin voit toki tutustua teokseen mutta älä odota siltä liikoja.

Arvosana:
6 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
ViidakkoGTA hienoilla idoella mutta keskinkertaisella toteutuksella.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: FlatOut Ultimate Carnage

Alusta: PC (Muut alustat: Xbox 360)

Kaikki autopelien harrastajat muistavat taatusti takavuosilta tämän loistavan kotimaisen autopelisarjan. Uusin ulkomaalaisvoimin tehty osa ei vaakuuttaanut pelaajia tai arvostelijoita samalla tavalla kuin edeltäjät. FlatOut Ultimate Carnage puolestaan on eräänlainen väliosa, taikka vähintäänkin uudelleenlämmittely toisesta osasta. Uudistettu graafinen ilme ja hiotumpi kokonnaisuus kumminkin saivat minut vielä kerran innostumaan vanhasta romurallipelistä uudelleen. Toki tämä peli on ilmestynyt jo 2007 mutta ei sitä juurikaan huomaa. Sillä kyseessä on todellinen autopelien helmi ja se minkä se häviää graafisessa annissa voittaa se korkojen kera takaisin rempseällä asenteella ja suorastaan anargiaa vastaavilla kisoillaan.

Amerikkalaiset noin 50-70 lukujen autot ovat olleet minulle aina ne kulkupelit jotka saavat sydämmeni kehräämään. Onhan toki miellyttävää kulkea omalla uudehkolla Opelin kotterolla töissä, mutta ei se tunnu miltään kunnon autolta, aina minä katson amerikan rautaa kuola valuen suupilestä. Ehkä joku kaunis päivä laitan sellaisen kun rahatilanne ja muut olosuhteet sallivat. No itse pelissä saakin sitten ajaa oikein urakalla noilla takapotkuisilla peltihirviöillä. Autovalikoimasta löytyy toki muutama kovin jaappanin romulta haiskahtava yksilö, mutta kunnon partamies valitsee aina V8:sin alleen. Jo valmiiksi melko arhäköitä autoja voi pelin aikana myös viritellä yksinkertaisessa viritysosiossa. Onkin kovin mukavaa aina testata uuden pakoputken tai renkaan vaikutus ajettavuuteen ja tehojen/nopeuden nousuun. Tosin loppua kohti ostin aina vain uuden auton ja viritin sen tappiin saakka ilman sen kummempia välitestailuja.

Itse kisat ovat mielenkiintoinen yhdistelmä romurallia ja varsinaista kisaamista. Radan varrelta ja autoista irtoavat osat jäävät mukaan pyörimaan ja joskus eteen tuli sellainen tilanne että putosin ykköspaikalta viimeisessä mutakassa vain ja ainoastaan sen takia kun törmäsin johonkin esineeseen joka oli suoraan ajolinjallani. Tämä antaa peliin hieman kaaottisen satunnaistekijän joka pitää vain hyväksyä, vaikka se edellisen kaltaisessa tilanteessa ärsyttikin kovin. Näitä radalla pyöriviä opjekteja on lukemani mukaan samanaikaisesti väliin radalla jopa yli 8000 kappaletta. On suorastaan ihme miten peli pyörii silti näin jouhevasti.

Taustalla soi valkoinen raparokkki ja kisat ajetaan joko suurkaupunkiympäristöissä tai punaniskojen maalaistalojen takapihoilla. Mukaan mahtuu myös muutama metsäisempi pikataival ja villinlännen maisemiin sijoittuvat rataosuudet jotka tarjoavat riittävästi silmänruokaa. Pelin vanhempi ikä näkyy vain joidenkin kenttien kauempana sijaitsevista taustoista. Autojen äänet ja peltien kolina hoitaa musiikin ohella muun äänimaailman kiitettävästi. Ohjaustuntuma on sopivan helppo ja takapotkut pysyvät pienen harjoittelun jälkeen hyvin hyppysessä. Haaste tosin kohoaa melko jyrkästi ja vaikeimmalla tasolla saakin jo kieli keskellä suuta ajaa jos mielii päästä paalupaikalle. Kisojen lisäksi tarjolla on myös haateita joista mielekkäinpiä olivat törmäyskisat, viimeinen mies/nainen pystössä on voittaja. Näiden lisäksi löytyy myös räsynukke-efektillä pelleilyä minipelien muodossa. Joissa esimerkiksi pitää kuski singota auton tuulilasin läpi mahdollisimman pitkälle.

Hunoina puolina voitaneen pitää kenttien vähäisyyttä, En ainakeen minä jaksa ajaa yhä haastavammalla kalustolla tasan samoja ratoja kissasta toiseen. Peli myös ajoittain hyytyi ja pätkyili siihen malliin etta se oli pakko uudelleenkäynnistää. Hmmm tämän ikäinsen pelin ei pitäisi olla liian suuri rasite tietokonekalustolleni. Peli ei myöskään tarjoa mitään uutta kahden ensimmäisen osan veteraaneille, jos ei oteta huomioon parempaa ulkoasua ja muuta pikkukivaa, kuten nettipeliä.

Ajaminen on todella kivaa ja uudelleenlämmittelyfiiliksistäni huolimatta tämä on rahan arvoinen paketti ja voin kyllä suositella peliä niillekkin joita autopelit eivät varsinaisesti kiinnosta. Älkääkä antako pelin iän hämätä, tämä on rautaista tavaraa vaikka onkin nähnyt päivänvalon 07:sen tietämillä.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Romurallin kuninkaan toistaiseksi paras osa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Big Scale Racing

Alusta: PC (Muut alustat: Ei löytyny vaikka yritin etsiä)

Kyseessä on laji mitä aikuiset viiksekkäät miehet tosissaan harrastavat. Ehkä uskomatonta, mutta totta, kuten vanha sanonta kuuluu. He ovat radioohjattavan autoilun Mikä häkkisiä ja muita todellisen elämän autourheilusankareita. Ei siinä mitään pahaa silti ole, vaikka tällaisen tietämättömän juntin korviin se kuulostaa hiukan hauskalta. Yhtä lapsellistahan on ajaa ns oikeilla autoilla rallia ja kisata pokaaleista verissä päin. Eikö totta?

Oli sitten ajatusketjusi minkälainen hyvänsä on huomioitava eräs mielenkiintoinen seikka. Todellisuutta simuloivasta asiasta tehdään simulaatiota vastaava peli joka itsessään simuloi simulaatiota. No lähtokohta kuulostaa järin lupaavalta omassa erikoisuudessaan ja toki tätä teosta tuli ensimmäiset kilpaulut hymy huulilla pelattua. Sitten iski se niin kutsuttu kyllästymisefekti päälle. Nimittäin pelissä jyystetään samoja ratoja yhä uudelleen ja uudelleen. Ainut vaihtuva tekijä on yhä parempi kalusto. Kaluston parantuessa myös haaste kasvaa. muttei kumminkaan niin suureksi etteikö ne tietokonekuskit ole selätettävissä.

Voi olla mahdollista että tämän pelin saa helpommin läpi konsoliohjaimella, tosin näppäimistökin käy harvinaisen hyvin, Sillä ajelu on melkoisen argadehenkistä perusrälläystä. Täytyy tosin myöntää että vastustajien tekoäly yllätti. tyypithän väliin kämmäili samalla tavalla kuin itse tein ja toisinaan antoivat armottoman vastuksen.

Tekniset ominaisuudet ovat ikäpeliksi ihan hyvät. Grafiikka on riittävän näyttävää ja autojen ohjastaminen on kunnossa. Äänipuoli menettelee, muttei tarjoile mitään uutta aikansa ajopelien saralla.

Huonouksista pitää mianita pari seikkaa: Ratoja on liian vähän vaikka sää ja valaisuefektit tekevätkin niistä valheellisen erillaisia. Pitemmän päälle touhu kay yksitoikkoiseksi ja jos jaksaa pelata niin koko homma on yhdessä illassa ohi.

Ihan kiva pakkaus niille jotka tahtovat rc-autoilla ja muutkin autoilupelien ystävät voivat tätä kokeilla. ei nimittäin ihan heti tule vastaavaa peliä vastaan.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ikkuna radiohjattavien autojen maailmaan.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Toy Stor 3

Alusta: PC (Muut alustat: Xbox 360, PlayStation 2, PlayStation 3, Nindento DS, Wii, Mac)

Toy Storyn maailmaan sijouttuvat elokuvat ovat kuuluneet perheemme pariin jo yli neljän vuoden ajan (poikani ikä) joten oli suorannainen ilo ottaa vastaa kerrankin sellainen peli joka teki kunniaa alkuperäismateriaalille. Sillä tähän mennessä suurin osa lapsille suunnatuista elokuvapeleistä joita olen kokeillut ovat olleet kuraa pahimmasta päästä. Pelasimme pelin poikani kanssa tiiviissä yhteistyössä, ja on pakko myöntää että kumpikin nautti tästä elektronisesta yhteisestä ajasta jonka lelutarina kolmonen meille tarjosi. Pojalleni peli oli sen verta hauskaa puuhaa että sen loputtua hän oli silminnähden pettynyt. No onneksi pelit voi aina aloittaa uudelleen alusta.

Tämä teos koostui kahdesta erillisestä pelistä jotka tukivat toinen toisiaan. Eli oli pelattavana tavallinen tarinamoodi joka koostui erillaisista ja paikoitellen melko vauhdikkaista kentistä. Näissä kentissä oli hyvä vaihtuvuuden tunne ja sen niin kovin monesti lasten peleissä nähdyn tasoloikinnan lisäksi oli ammuskelua, lentelyä ja kaikkea muuta pikkukivaa. Tarina ei pelin nimestä huolimatta juurikaan noudata elokuvan antia. Oikeastaan se sivuaa samannimistä elokuvaa vain tapahtumapaikoiltaan ja muutamilta hahmoiltaan. Päätarina on myös nopeasti ohi vaikka keräisikin kaikki piilotetut kolikot ja kortit. Se ei nimittäin ole pituudella pilattu ja vaikeustasokaan ei päätä huimaa. No täytyy kyllä se myöntää että osa tasohyppelyosuuksista on lapselle liian vaikeita ja jopa kokeneemmallekkin pelaajalle antavat pienoisen haasteen.

Jos peli perustuisi pelkkään tarinatilaan olisi se keskinkertainsen hiukan yläpuolella, mutta onneksi totuus on toinen. Nimittäin peli sisältää lastenpeliksi yllättävän monipuolisen vapaan "lelulaatikon" joita on totuttu aikuisten peleissä kutsumaan hiekkalaatikoiksi. Lelulaatikossa on vapaamuotoinen tehtäväkirjo ja muita pelirahalla avattavia lisäkenttiä joita on ihan kiva pelailla ja kerätä kaikki bonukset parempaan talteen. Tosin osa hiekkalaatikon tehtävistä toistaa itseään ja sopii mainiosti pikkuväelle mutta aikuinen voi hiukan tympääntyä vaihtamaan lelumaan asukkaille sen sata kertaa vaatetusta. Laajuudestaan ja erillaisten tekemistensä kirjosta huolima tämäkin osio on partaäijälle äkkiä pelattu.

Parasta näiden kahden osion pelaamisessa on yhdistävä tekijä. Sillä tarinassa kerätyt esineet avaavat lelulaatikossa lisää tekemistä ja onkin syytä kerätä kaikki kortit ja kolikot omaan taskuun jos mielii saada kaiken kivan avattua.

Äänet, puheet ja musiikit ovat tasaisen laadukasta työtä. Visuaalinenkaan anti ei ole huonoa muttei pärjää isomman väen peleille. Työn laadusta kumminkin kielii se tosiseikka että ilman päivityksiä pelasin koko pelin läpi siten ettei se kertaakaan kaatanut konetta tai ohjelmaa itseään.

Kaikki lapset, lapsenmieliset ja perheelliset kannattaa tarttua tähän peliin ette hukkaa rahojanne. Tämä on paras näkemäni lastenpeli!!!

Arvosana:
10 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Paras lastenpeli koskaan! Suosittelen lapsiperheille joissa pelataan.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Homefront

Alusta: PC (Muut alustat: Xbox 360, PlayStation 3)

Homefront Sijoittuu lähitulevaisuuteen joka ei ole kovinkaan valoisa amerikkalaisten kannalta. Nimittäin yhdistynyt korea on moninnaisten vaiheiden jälkeen onnistunut nousemaan ylittämättömäksi sotilasmahdiksi ja miehittänyt jenkkilän. Miehittäjä pitää länkkäreitä rautaisen saappaansa koron alla armottomalla tavalla. Käytännössä tuo ei liene mahdollista edes lähitulevaisuudessa mutta juoni maalailee uskottavan kuvan tällaisesta mahdollisuudesta. Nopatempoinen Stallonehenkinen sotapornoelokuva on ensimmäisenä mielessä tätä pelatessa. Viihdarvot ovat kohdillaan ja sen takaa käsikirjoittaja Ilmestyskirja John Nyt elokuvapuolelta. Tosin juonessa on muutama kämmi, kuten miten ihmeessä resurssipulasta kärsivällä jenkkikapinnallisten joukoilla on niin perhanan hyvä aseistus ja jopa miehittämätön panssarivaunu Goljat jolle voi antaa pienimuotoisia käskyjä maalauskiikarilla. Tarinan kannalta en myöskään katsonut tarpeelliseksi piiloutua joukkohautaan ja nähdä kohtausta jossa noin viisivuotiaan pojan vanhemmat ammutaan tämän silmien edessä, tuli se sanomattakin selväksi että Korea kannattaa Hitleristisiä arvoja. Peli myös loppuu töksähtäen ja jättää fiiliksen koska saan jatkaa kakkososalla.

Nopeatempoisen ja viihdyttävän juonen alta paljastuu melko tavallinen heilutaan niin perkeleesti räiskintä. Ohjattavuus vaikuttaa olevan kohdillaan ja lähes identtinen "velvollisuuden kutsun" kanssa. Äänimaailma potkii mukavasti, ääninäyttelijät eivät ärsytä ja Graafinenkin anti luo mukavaa kuvaa sotatantereesta. Tosin tekstuureissa oli pientä huojuntaa ja peli myös takkuili ja kaatuili. Kentät olivat liian lyhyitä ja putkimaisia makuuni. Tätä lyhykäisyyden tunnetta lisäsivät hoputtavat npc-hahmot. Vaikka olisin kuinka halunnut etsiä rauhassa piilotettuja lehtileikkeitä, joku hoputti korvanjuuressa painamaan eteenpäin. Nämä kyseiset lehtileikkeet valottavat tapahtumien kulkua ja olivat mielestäni juonen kannalta mukava lisä vaikka niitä ilmankin tarina olisi ollut tarpeeksi viihdyttävä.

Tässä tapauksessa Ramboilu ei auta ja jos menee pelleilemään holtittomasti taistelukentälle, haudan lepo koittaa ennenaikaisesti. Peli ei silti ole mikään erityisen vaikea vaikka ajoittain jouduinkin latauskierteeseen. Se on vain armottoman realistinen luoidin voiman suhteen.

Tekoäly toimi keskivertoa paremmin ja Korean poijaat laittoivat väliin oikein tosissaan vastaan. Kentät olivat nopeasta temmostaan huolimatta vaihtelevia, joukkoon mahtui niin perustetsaamista, hiiviskelyä ja erillaisialla kulkuneuvoilla kuten hekolla räiskyttelyä. Aseistuspuoli on todella kattava ja en ole yhtään varma siitä kerkisinkä 5 tunnin keston aikana ihan jokaista tussaria kokeilemaan. Ai niin ja tosiaan tämä on aivan liian lyhyt yksinpelaajalle. Ei paljon lämmitä maksaa täyttä euromäärää näin lyhykäisestä pelsitä. Nettityypit varmasti saavat tästä enemmän irti, mutta jätän sen puolen heidän arvioitavakseen.

Suosittelen kaltaisilleni yksinräiskijöille vain alelaariostoksena.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Maittava, mutta lyhyt heilutaan heilutaan räiskyttely.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Trine 2

Alusta: PC (Muut alustat: Xbox 360, PlayStation 3)

Trine 2 on sitä samaa vanhaa trineä mitä totuimme näkemään jo ensimmäisessä osassa. Jo heti alkuun asiat tuntuivat loksahtelevan samoille paikoille mihin olin jo entuudestaan tottunut. Nimittäin ohjattavuus ja fysiikka toimivat mainiosti, graafinen anti on värikylläistä ja todella hienoa 2D satumaisemaa. Äänipuolella loistaa taas jälleen kerran taidokkaat sävellykset ja ääninäyttelijätkin ovat parhaimmasta fantsupäästä kaikkine itsestäänselvine sutkautuksineen ja karikoitunein kommentein. Muu äänipuoli on edellistä osaa rikkaampi ja maistuvampi.

Tarina on perinteistä satumaisemaa pilkuntarkasti mukaileva. Tällä kertaa tarinan keskiössä on tumman ja pahan sekä hyvän blondin välinen kruununperimysepisodi joka saa koko fantsumaan tasapainon pois raiteiltaan. Joten tutun kolmikon on jälleen ryhdyttävä maailmanpelastuspuuhiin. Heidät yhteen sitova trine ja muu hömppä onkin jo ykkösosan pelainneille tuttua huttu, muille annan linkin tuosta kysesisestä pelistä jotta voitte tutustua paremmin noihin seikkoihin joita en jaksa alkaa toista kertaa kertomaan lyhyen ajan sisällä: Armand

Varkaan, ritarin ja velhon seikkailu etenee suurinpiirtein samaa rataa kuin ennenkin. Velho on paras luomaan etenemisreitin ja varas toteuttamaan sen. Ritaria puolestaan tarvitaan lähinnä vastustajien pieksämiseen ja kivien murskaamiseen. Varas osaa myös pitää puolensa jousen avulla, mutta velho on käytännössä puolustuskyvytön ainakin siihen saakka kunnes oppii taidon heitellä vihollisia päin tulta ja piikkejä. Ensimmäisestä osasta tuttu kykypuujärjestelmä on mukana, mutta tavaroiden haaliminen puuttu tästä osasta. Toisaalta eipä sillä mitään tehnyt ensimmäisessäkään osassa, muutamia parannusesineitä lukuunottamatta.

Pelistä saa kyllä oikein hakemalla hakea niitä uudistuksia, eikä niitä kyllä montaa ole. No merkittävimmät seikat ovat kaiketi vedellä leikkiminen ja moninpeli. Moninpelissä tosin tekeminen painottuu enempi velhon ja varkaan hyväksi kun ritari jää auttamattomasti altavastaajaksi ja perässä laahustajaksi.

Joku voi kirjoittamastani saade sellaisen käsityksen että kyseessä olisi hyvinkin tylsä ja yllätyksetön teos. Sitä Trine 2 ei silti missään nimessä ole. Nimittäin tässä älytasohyppelypelissä kuten siinä edellisssäkin on sitä tiettyä tekemisen vapautta ja ongelmat voi ratkaista monella eri tavalla. Solmuista ei ole yhtä ainoata keinoa selvitä. Jos Perinteiset ratkaisut eivät toimi voi mielikuvitusta käyttämällä löytää ongelmakohtaan aivan toisenlaisen etenemiskeinon. Minä löysin pelistä lähes huijauskoodilta vaikuttavan kikan velhon levitaatiokyvyistä ja liikaa sitä käyttämällä eteneminen oli lasten leikkiä. Piti oikein hillitä väliin itseä ja yrittää löytää muitakin ratkaisuja ongelmakohtiin kuin velhon liikuttaminen ilmojen halki "taikamatolla".

Peli ei ole mikään pitkä tapaus ja sen pelaa jopa kaltaiseni työssä kulkeva perheellinen rasta/partahamppari muutamana pitkähkönä iltana läpi. Taisin läpäistä tämän noin 7 tunnin kohdalla. Tämä lyhyehkö seitsämän tuntia kumminkin on laatuaikaa koko rahan edestä ja suosittelen muitakin kokeilemaan kotimaamme yhtä hiohointa latauspeliä. Eli kipin kapin latauspalveluun ja kumpikin Trine tilaukseen.

Arvosana:
9+ Ei vieläkään ihan kympin arvoinen mutta lähelle menee (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hienon kotimaisen Trinen toinen tuleminen.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Bandits: Phoenix Rising

Alusta: PC (ei saatavuutta muille alustoille, eikä kyllä haittaa yhtään)

Bandits: Phoenix Rising on niitä pelejä joista kehotan pysymään kaukana. Pelin paras anti nähdään alkujuonnon aikana. Nimittäin eletään postapokalyptisessä maailmassa jota hallitsee bandiiteiksi nimitetty roskasakki viritettyine vehkeineen. Toiseksi hienoin juttu ovat nämä taisteluautot, ne ovat nimittäin ihmeen vekkuleita vehkeitä ja ainakin teoriassa hauskan näköisiä ohjastettavia. Kolmas hyvä pouli löytyy korninpuoleisissa ääninäyttelijöissä joista irtoaa muutama tahallinen ja pari tahatonta vitsiä. Siihen se kaikki hauskuus sitten loppuukin.

Maailma näyttää kuun pimeältä puolelta. Joka kulma ja notko on autiota kraatterimaisemaa, ah no ei ihan löytyy muutamasta kentästä rähjäisiä tönöjä ja kourallinen eläviä puita. Vastustajat ovat päättömiä kanoja jotka ryntäävät heti havaittuaan päätä pahkaa tuleen, tämä on sinänsä helppo ominaisuus. vaan eipä ole tällä kertaa, nimittäin pelin ohjattavuus on jotakin kamalan ja karmean välimaastosta. Vaikka kuinka yritin muljauttaa aivoni oikeille kordinaateille ei se härvelin ohjaaminen oikein luonnistunut kunnolla. Hiirellä pitää käännellä menopeliä ja osata vielä samaan hengenvetoon ampua vihollisia, ei oikein käynyt minun järkeen. Lähinnä siitä seurasi koomista pujahtelua ja kiroilua ja konekiväärin räkätystä.

Peli ei tarjoa sisällöllisesti käytännössä katsoen mitään vaikka puitteet antavat näin ymmärtää. Yksinpelikampanjan voikin ihan suosiolla unohtaa muuttaman kentän jälkeen ja siirtyä moninpeliin. Oho ei niin suureksi yllätykseski moninpelistä ei oikein löydy peliseuraa. Ettei vain ihmiset ole unohtaneet tätä häntäpään helmeä...

Älkää ihmiset ostako tätä kuraa, jopa se verkossa mainostettu 4 € alelaarihinta on liikaa.



Arvosana:
1 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Alkudemoa lukuunottamatta täysin mielenkiinnoton autoammuskelu.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand