IRC-Galleria

Peli: Zombie Driver HD

Alusta: PC

Muut alustat:Xpox 360, PS 3, Android

Julkaistu: 2009

Zombie Driver HD tuo mieleen muutaman takavuosien verellä ja taistelulla mässäilleen autopelin. Esikuviksi voisi sanoa kaksi hyvää ehdokasta carmageddon ja dead rally. Vailla parempaa tietoa tämä jää arvailujen varaan.

Pelin pääasiallinen tarkoitus on hallita kaaosta ja ajaa ympäri zombeja vilisevää pelikenttää autolla jota voi päivittää ja aseistaa. Verta ja suolenpätkiä lentelee ympärille kun kaupungin kadulla on tarkoitus suorittaa kolmisenkymmentä tehtävää. Tämä tosin vain tarinaosiossa joka on ehkäpä tylsin pelin anneista. Sillä tehtävät toistavat itseään ja toiminta tuntuu lähinnä pakkopullalta joka pitää mallin vuoksi suorittaa. Onneksi tämä ei ole koko totuus.

Pelin hauskin anti löytyy mielettömistä kilpailuista joissa ammutaan vastakilpailijoita hengiltä ja yritetään siinä kaaoksen helvetillisessä menossa luovia itseä voittoon. Kilpailuissa zombit ovat vain pelimaailman kulissia ja todellinen vihollinen löytyy ratin takaa. Kilpa-ajojen lisäksi on myös selviytymisosia jossa pitää rymytä niin kauan kuin ikinä pystyy selviämään yhä isomman zombilauman keskellä.

Teknisesti peli ei ole samaa tasoa mitä ollaan totuttu näkemään kullatuilla silmillä, äänetkin juuri riittävät immersion luomiseen. Ääninäyttelyä en edes halua arvioida, oli se sen verta hauskaa tai typerää kuunneltavaa... Mutta mikä tärkeintä kontrollit ovat kunnossa ja se on hyvin tärkeää tällaisessa pelissä. No tietenkin voisi vielä nurista siitä että ylhäältä alaskäsin kuvatuilla radoilla on jokseenkin hankala ajaa kilpaa, mutta kun radat oppii ulkoa ei temppu niin hankalalta tunnu.

Pienoisesta aivottomuudesta ja suttuisuudesta ja kliseillä muka nokkelasti leikittelevästä konseptistaan huolimatta tämä on ehdottomasti niitä parempia indietuotantoja. Toki zombit ja autotaistelut on jo nähty useampaan kertaan mutta tällä kertaa toiminnan mielettömyys ja tekemisen riemu kohtaavat. Ylhäältä alas kuvattuja autoja ohjastaa yhtä suurella innolla kuin pikkupoikana hiekkalaatikolla pikkuautoja. No tokihan tälläiseen rymistelyyn tulee aikanaan ähky, mutta ennen sitä se tarjosi harvinaisen epäkorrektin ja mukaansatempaavan pikkuelämyksen. Tässä oli aavistus sitä jotakin mitä 90-luvulla pidettiin videopelien saralla normaalina. Kyseessä oli innovatiivio eikä mikään kurtut otsassa muka syvällistä tarinaa väkisin ihmisten mieliin puskeva mahtipontinen teos. Aina ei kaiken pidä olla niin vakavaa ja tämä peli näyttää miten tehdään karskimpi huumorijuttu. Ehdoton onnistuja indiepelien moneen suuntaan rönsyilevässä joukossa.

Arvosana: 9 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Elder Scrolls V Skyrim

Alusta: PC

Muut alustat: PS 3, Xbox 360

Julkaistu: 2012

Aloitan tämän pelin arvostelun syvällä huokauksella. sillä olen hyvin huojentunut että pääsin 234 tunnin pelaamisella tämän pelin pääjuonen ja tärkeimmät sivujuonenkäänteet läpi. Pääjuoni koostui lähinnä lohikäärmejumalan surmaamisesta ja oli jo itsessään ihan kohtalaisen pitkä tarina, mutta ne sivujuonteet vasta aikaa veivätkin. Onkin ehkä ihan sulaa hulluutta yrittää tämänkaltaista peliä pelata yhdellä hahmolla kaiken näkien. Jo pelkästään siitä syystä että roolitukset menevät aika pahasti ristiin kun edellisessä tehtävässä olet oikeutta puolustava soturi ja toisessa pimeydestä selkään hiipivä salamurhaaja. Sitten seuraavalla pelikerralla tiirikoit lukkoa päästäksesi varastamaan jonku rikkaan typeryksen aarteen ja seuraavaksi ryntäätkin pohjoisen miesten joukoissa vapauttamaan Skyrimiä pahana pitämäsi valloittajan otteesta. Eli toisin sanoen en suosittele sitä pelitapaa jolla itse pelin pelasin. Parempi vaihtoehto on luoda useampi hahmo ja käydä heidä näkemyksensä kautta läpi pelin maailmaa.

Pelitavastani huolimatta valitsin omaksi pelihahmokseni Nordirotuisen ihmisen lähinnä sen vuoksi että olen itsekkin osaksi viikinkiverinen ja jotenkin peliympäristö puhutteli sen asian puolesta. Ympäristö onkin roolipelimaailman hienoimpia teoksia sitten Oblivionin ja valitetavasti bugeistä kärsivän Gothic 3:sen jälkeen. No tietenkin jotku nostavat esimerkiksi mustan sielun ja noiturikortin esiin, mutta ne kumpikin teos kuuluvat ihan toisenlaiseen lähestymistapaan roolipelien saralla. Nyt puhutaan totaalisen avoimeen maailmaan sijoittuvasta massiivisesta teoksesta. Ehkä jopa liiankin massiivisesta ja kädestä pitelemättömästä taidonnäyteestä ropejen saralla. Samalla tämä teos on varmasti ehkäpä se viimeinen todella suuri roolipelieepos jo edesmenneelle konsolisukupolvelle.

Graafinen anti ei ehkä vedä vertoja alan kaikkein massiiivisimpiin efektitykityksiin mutta maailma on realistisen uskottava ja hienoa pohjoista fantasiaa tarjoava. Vaihtelua riittää ruskaisista lehtimetsistä, synkkiin kuusistoihin ja välillä voi liian kesäisten maisemien keskeltä sukeltaa lumiselle tundralle. Pelin äänet ovat uskollisia tarinalle ja musiikkiraita on eeppisiin mittoihin paisuvaa pauahantaa. Pelasin oman pelini vain ja ainoastaan Xlaatikkolle tarkoitetulla ohjaimella enkä edes kaivannut näppäimistö ja hiiri parivaljakkoa. Mikä on saavutus sinänsä roolipeliltä.

Pääjuoni on eeppisyydessään vertaansa vaille ja pääjuonesta poikkeavat sivujuonetkaan eivät jää kakkoseksi, tarkoitan lähinnä kiltatehtäviä ja "jumalten" palveluksessa seikkailemista. Löytyyhän näiden parempien tehtävien lisäksi myös tusinoittain niitä tyypillisä poimi 10 metsämarjaa, tapa 13 sutta tai louhi 5 kultakimpaletta tehtäviäkin, mutta niitä ei halutessaan tarvitse huomioida ollenkaan. tietenkään tehtävärakennetta ja muuta yleissälää ei ole keksitty todellakaan uudelleen tässä pelissä vaan kaikki on jo tuttua edellisistä roolipelisarjan osista. Kaikkea sitä vain on yhtenäistetty ja parannettu entisestään. Eli joillekkin tämä voi tuottaa tietyiltä osa-alueiltaan pettymyksen.

Alussa tarina ja ympäristö ja mahtava tarinankerronta suorastaan huumaa mielen, mutta kun olet pelannut sen 150 tuntia alkaa vastaan kävelemään ärsyttävyys jos toinenkin. Eniten minia häiristi skyrimin maassa riehuva sota jota ei muuten huomannut ko kaupunkilaisten puheissa, muutamissa penissä sotilasleireissä kummankin puolella ja valinnassa joko vapautta skyrimi tai orjuuttaa se keisarin nimissä. No valitsit sitten kumman puolen tahansa niin sotatehtävissä on jonkin aseteen yhteenoton makua, mutta muutoin et oikeastaan ole koko sotaan mitenkään sidottu. Toiseksi ärsyttävin seikka on tehtävien perässä juoksentelu. Toisinaan kun saat jonku tehtävän niin sen kohde on ihan toisessa päätä karttaa. Tokihan voit kävellä tai ratsastaa sienne saakka maastoa tutkien, mutta jos sinulla on myös mahdollisuus pikamatkustaa lähemmäksi kohdetta kumman valitset? parin tunnin samoilun vai yhden napinpainalluksen karttanäkymässä. Ajoittain myös vastaan tuli ikäviä bugeja joista eteneminen vaati tallennusten latailua ja uudelleenyritkisiä kun kyseinen npc-hahmo ei toiminut toivotulla tavalla. Toisinaan koneeni teki täystiltin ja se piti käynnistää uudelleen.

Viosta, puutteistaan ja uudelleenkierätyksestään huolimatta minun täytyy julistaa Skyrimi tämän pelisarjan parhaimmaksi tuotokseksi ja toivoa sopii että näinä tulevina muuttuvan pelibisneksen aikoinakin saadaan aikaiseksi jotaikin yhtä hienoa. Olet todellakin ansainnut kruunusi ja paikkasi kaikkien aikojen myydympien pelien top 20-listalla. Skyrim onkin ainoa roolipeli joka on päässyt tuohon lähinnä kasuaalipelaajien pelilistan ytimeen.

Pelaan myös mielelläni pelin lisäsisisällöt ja jaan omat mielipiteeni niistä tänne.

Arvosana: 9 +++, piirua vaille 10 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Ghostbusters Sanctum of Slime

Alusta: PC

Muut alustat: Xpox 360, PS 3

Julkaistu: 2011

Meidän kaikkiean kasarilasten muinaismuistoja kaivellaan nykypäivänä suunnassa jos toisessa. Ghoustbusterselokuvat ovat nykypäivänä kumpainenkin lievästä kulttileimasta nauttivia teoksia, vaikka niiden anti onkin paikoitellen hölmöä ja sen ajan erikoistehosteet eivät nykypilttejä hätkäytä muulla ko heikolla tasollaan. Mutta voi pojat, voi pojat miltä ne näyttivätkään silloin joskus. No joka tapauksessa viime aikoina on tullut klassista kamaa vanhoille parroille pelattavaksi aiheesta ja aiheen vierestä. Tällä kertaa kohdeyleisöä pidetään pilkkana.

Noin vuosi sitten pelaamani haamujengeily oli puutteistaan huolimatta ihan hyvä haamujengipeli, joka viihdytti koko kestonsa ajan. Tämä tapaus puolestaan haparoi pimeässä. Ensinnäkin ikoninen nelikko ei esiinny ko sarjakuvin asetelluissa juonipätkissä ja itse kummitusjahdin hoitaa keltanokkajengi. Sarjakuvaosio on ehkäpä pelin parasta antia ja se antaa näennäisesti suurehkon juonikehityksen lähes olemattomaan peliin. Paitsi ettei minulle ainakaan uponneet kuvinkaan hyvin uuden nelikon vitsit joita näki sekä sarjakuvajuonessa että kesken itsensä varsinaisen toiminnan. Jopa Pulttibois taitaa vetää pitemmän korren huumorin saralla.

No entäpä se itse toiminta. Tarkoituksena on ottaa hallintaan yksi uuden nelikon jäsen ja pelata kentät läpi. Hahmot eivät käytännössä eroa millään tavalla toisistaan, paitsi että joukossa on kaksi valkoista miestä, yksi musta mies ja valkoinen nainen. Pelatessa he kaikki omaavat tasan samat jipot. Kentät ovat tylsiä ja niitä on vähän. Pelissä on vain 12 tasoa ja niistäkin muutamaa kierrätetään. Eteneminen tapahtuu samalla kaavalla, ensin mennään huoneeseen jonkin ajan päästä aaveet ilmestyvät ja ne räiskitään haamujengitapaan, tämän jälkeen on pätkä käytävää jonka varrella ei tule mitään vastaan ja sitten taas tyhjennetään huone. Väliin tosin päästään matsaamaan pomohaamujen kanssa, nämä sentään ovat vähän haastavampia tapauksia, mutta nekin vain lähinnä umpityhmien ai-kavereiden vuoksi.

Ulkoinen anti on ihan ok tämän butjettiluokan peliin ja autoräiskintäosuudet kaupungin kadulla olivat jopa ihan näyttäviä. Äänimaailmakin toimii ja haamujengin nimikkobiisi on saatu mukaan. Ohjaaminen sujuu vaivattomasti muilta osin, paitsi kavereiden elvytys on aika nihkeää touhua. Tekoäly vihollisten osalta on tasoa hakkaa päälle. Sen toki vielä sietää, mutta ne kavereina pyörivät "apulaiset" saisivat minulta kaikki koivuniemen herraa oikein olan takaa jos olisivat alaisiani. Nimittäin tumpelompia ai-kavereita saa jo hakemalla hekea pelihistorian aikaisemmista vaiheista. Kaiken kukkuraksi viholliset tunkevat aina ohjastettavan päälle ja npc-hahmot saavat toikkaroida rauhassa miten haluavat. Siitäkin huolimatta ne tapattavat itsensä tai tiimitoverinsa käsittämättömän tumpelolla tavalla.

Peliä olisi ilmeisesti läpäisyn jälkeen tarkoitus netissä hakata neljän hengen co-optiiminä, mutta eipä oikein innostanut näkemäni perusteella. Lisäksi olisi myös saatavilla noin 2 euron DLC-sisältö, mutta kuka hullu sen nyt menisi ostamaan.

En oikein suosittele tätä peliä kenellekkään, en edes elokuvasarjan todellisille faneille.

Arvosana: 3 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Peli: Nation Red

Alusta: PC

Muut alustat: Käsittääkseni ei muille alustoille.

Julkaistu: 2009

Nation Red on yllätys yllätys taas yksi zombibombikombipeli. Näin aluksi täytyy todeta ettenpä ole yhtä pelimäistä tapausta ihan viimeaikoina nähny. Tässä ei nimittäin ole mitään tarinantynkää ja toimintakin rajoittuu pienille areenoille. Tarkoituksena on lähinnä selvitä valtavista määristä kuollutta lihaa tuliaseita, lyömäaseita ja räjähteitä käyttämällä.

Pelaajan valittavissa on itselleen mieluisin soturi muutamasta vaihtoehdosta. Tämän jälkeen voikin suunnata harjoituskentille. Vapaapeli, barrigadit ja selviytyminen ovat hyvää harjoitusmateriaalia. Puolestaan se niinkutsuttu tarinatila on vain tylsää junnaamista 18 kentässä yhä uudelleen ja uudelleen saavutusten avaamisen toivossa.

Varsinainen porkkana löytyy moninpelin puolelta, kunhan löytää mileistä peliseuraa. Omaksi onnekseni tämän pelin parissa näytti pitävän majaansa vatipäitten armeija joka ei innostanut pitkäkestoisempaan kalmojahtiin. En tosin ole muutenkaan erityisen innostunut tällaisesta adhd-räimeestä.

Audiovisuaalien ilme on sellaista paskaisenharmaata joka osa-alueelta, muttei haittaa itse pelaamista. Eipä tämän tarkoitus ole loistaa sillä osa-alueella vaan sujuvassa toiminnassa. Ihan suositeltavan oloinen pieni zombinlahtaus erittäin hektisen toiminnan ystäville, mutta sitä syvällisempää maailmanlopun meininkiä tämä ei edusta.

Arvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Dead Horde

Alusta: PC

Muut alustat: Ei tietoa

Julkaistu: 2011

Dead Horde on kuin paluu lapsuuteni toiminta-ammuskeluiden pariin. Ylhäältä alas kuvattuja räiskyttelyjä en ole noiden muinaisten koneiden jälkeen pahemmin pelaillut tai edes nähnyt muutamaa taktisempaa viritelmää lukuunottamatta. Enpä erityisesti pitänyt tämän tyylilajin ammuskeluista silloin lapsenakaan, enkä näköjään ole iän mukana muuttanut merkittävästi kantaani. Toisaalta tämä pienen pudjetin hiukan huitaisten tehty peli ei ole paras mittatikku. Ei pidä koko tyylilajia naulata ristille vielä tämän perusteella.

Indiepelit ovat eräänlainen voimavara jolla voi luotsata vesiä jonne AAA-pelifirmat eivät uskalla. Osa materiaalista ammentaa ideansa menneistä ajoista ja toiset puolestaan kehittelevät jotakin aivan uutta. Se ei toki silti tarkoita sitä että jokainen indiepeli olisi intuition riemuvoitto. Loppujenlopuksi indieskenessä on lähes yhtä monta harha-askelta kuin osumaakin ja vain harva on napakymppi. Dead Horde on ideatasoltaan varmasti ihan hyvä, mutta toteutuksessa on toivomisen varaa.

Pelin päätarkoitus olisi co-opata yksinkertaiset kenturat ja se sujuu turhankin nopsaan kaverin kanssa rellestäessä. Yksin puolestaan hapuillaan pimeydessä ja koitetaan taaksekäsin liukujuosten tulittaa aseilla niin perkeleesti. Yhden tai muutaman perussairastuneen (zombien) ampuu kädenkäänteessä, mutta isomman ja nopeamman joukon kanssa selviäminen on hiukan arpapeliä, puhumattakaan vielä isommista erikoisörmyistä. Eikö olisi ollut mielekkäämpää että selviäminen on omasta taidosta tai taitamattomuudesta kiinni, eikä siitä miten peli tilanteen arpoo osaksesi. Pientä taktista etua antavat erityyppiset aseet joihin voi ostaa parannuksia ja rajallinen määrä kranaatteja. Kranujen oikeasta ajoituksesta on väliin selviäminen kiinni.

Kraafinen anti on pienjulkaisuksi ihan hyväksyttävää tasoa vaikka lievästä suttuisuudesta silmät tahtovatkin alkaa vetistämään pitemmän pelisession aikana. Visuaalisesti ehkä antosinta oli taskulampun valokiila pimeillä kujilla vaikka Alan Faken sfääreihin ei päästykkään. Äänet eivät yllä ihan toivotulle tasolle edes indiemittapuulla. Ellei sitten pidä suuren luokan kuunteluelämyksenä muutamaa ajoittaista örähdystä ja munattomia pyssyn säksätyksiä. Ohjaus toimii pääosin hyvin, mutta ukko tuntuu koko pelin ajan vain päälle liimatulta paperinukelta joka ikäänkuin juoksuliukuu tai paremminkin sanottuna luistelee kentät läpi. Lisäksi välilyönnistä tapahtuva kierrähdyssyöksy tuntui jotenkin turhalta toiminnolta jolle en kokenut kovinkaan suurta tarvetta koko pelin aikana.

Yhteenvetona voisin summata että kyseessä on liian tasapaksu tapaus joka yrittää ratsastaa zombibuumin varjossa ja toivoo jonku onnettoman raottavan kukkaronnyörejään. Kyllähän tämän pelaa ihan mielellään mutten usko palaavani tämän ääreen toiste ja parempiakin zombeiluja löytyy niitä haluaville.

Arvosana: 4 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Angry Birds Seasons tilanneraportti

Alusta: PC

Muut alustat: Lähes kaikki muut laitteet paitsi taskulaskin.

Julkaistu: 2010

Jo vähän varttuneempaan ikään päässyt kärtylintuilu on näköjään vielä 2014 päivittänyt itseään ja kenttiä onkin tätä nykyä aikamoinen määrä. Nimittäin viime pelikerrasta onkin jo aikaa ja sen jälkeen on sisältöä tullut kiitettävästi lisää. Joten pelailu jatkui halloweenin, joulun ja muun kivan teemailun merkeissä useampanakin iltana. Perusvarma laatu takasi viihtyvyyden ja edellenkin oli kiva metsästää sitä kolmatta tähteä jotta saa täydet pojot.

Eli jos omistat myös tämän pelin ja et ole sitä pitkään aikaan räpeltäny ja pidät lintuenergiasta voit kokea iloisen yllätyksen uudelleenasentamisen jälkeen. Nimittäit ritsailua riittää useammaksikin hetkeksi. 16 teemaa pitävät täästusti siitä huolen.

Arvosana: Tilanneraportti, ei arvostelu (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Angry Birds Star Wars

Alusta: PC

Muut alustat: Lähes kaikki muut laitteet paitsi taskulaskin.

Julkaistu: 2012

Tämä ei ole varsinainen arvio vaan lähinnä katsaus suomalaisen hittipelin uusiin kenttiin, olen nimittäin pelannut ja arvostellut pelin jo aikaisemmin. Jep ja tiedän että uusi kakkososa on jo ollut saatavilla jonkin aikaa (Angry Birds Star Wars 2).

Eli avasin pitkästä aikaa tämän pelin tarkastaakseni onko Rovio pitänyt lupauksensa ja olihan se pitänyt. Nimittäin heti avauksen jälkeen sain ladata uuden sisällön peliin ja pääsin ritsailemaan tuttuun ja turvalliseen lintutähtiensotamaailmaan. Elokuvan viimeiseen kolmannekseen löyhästi sidottu juonellinen vihalintuilu ei tarjoa mitään erityistä uutta, mutta makeaa pulmapelailua on runsaasti lisää. Nimittäin elokuvaosuuden lisäksi on bonukseksi heitetty mukaan muun kivan lisäksi palkkionmetsäsätäjä Boba fettin teemakentät.

Eli pitemmittä puheitta jos omistatte jo kyseisen pelin ja olette alun jälkeen poistaneet sen koneelta, kipin kapin uudelleen asentamaan peli ja nauttimaan koko sisällön hienouksista. Minä siirryn tarkastamaan vielä toisen Rovion tuotteen. Raportoin siitä ensi kerralla.

Taatusti hankin myös sen vihaisen tähtien sota kakkosen, kunhan saan Skyrimin ja muutaman muun isomman luokan roolipelin läpäistyä. Onhan se ainakin näin suomalaisnäkökulmasta ajateltuna pakollista pelattavaa kun naapurin poijaat ovat näin pitkälle päässeet omalla tuotteellaan ja saaneet melkoisen hässäkän koko maailmalla aikaiseksi.

Arvosana: Tilanneraportti, ei arvostelu (asteikolla 1-10)


Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Red Faction: Armageddon

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox 360, PS 3

Julkaistu: 2011

Muutaman vuoden takainen Red Faction: Armageddon otta pientä takapakkia edelliseen osaan verrattuna. Nimittäin kun viime näkemällä seikkailtiin puoliavoimessa maailmassa nyt palataan alkuperäiseen asetelmaan ja sukelletaan luolastoputkeen. Vaikka monia näyttääkin närästävän tämä "takapakki" ja muiden arvosteluita lukiessa herää pieni ihmetys. Miten niin tämän pelin tapahtumat sijoittuvat vain sisätiloihin? Käydäänhän tässä ulkoilmankin puolella, vaikka pääpaino onkin luolastoissa.

Onhan vapaa koheltaminen toki hienoa, mutta monesti tarinankerronnallisesti putkessa etenevä peli on tiiviimpi paketti ja helpompi seurata. Ei sen puoleen tässä tapauksessa mikään kummoinen juoni ole ja jotku kohtaukset vaikuttavat turhalta materiaalilta. Esim turha hempeily ja tyttöystävän kuolema eivät jotenkin sovi tämän nopeatempoisen viihderäiskinnän kuvioihin. Tarinallinen viitekehys tuntuu olevan muutenkin vain mukana sen takia että se täytyy olla mukana. Periaatteessa olisi hyvä unohtaa pelisarjan jatkumo kokonaan ja pelata tätä omana itsenäisenä teoksenaan.

Punaisen planeetan pelit ovat aina olleet kuuluisia tuhovimmaisuudestaan, eikä tämäkään petä. Nimittäin paikkoja saa kiitettävän hyvin pirstaleiksi ja harvoin moista tuhon määrää näkee nykyisissä peleissä. Pääsankarilla on myös eväät paikkojen korjailuun. Nimittäin insinöörimme "rannekellolla" saa korjattua nanoteknologian avulla paikat entiseen loistoonsa. Eräänlainen vastine miekkamagiapelien taikomiselle jos minulta kysytään. Asearsenaali on tuttu avaruusräiskintähuttua, mutta on joukkoon mahtunut myös hiukkasen kummallisempaakin kamaa kuten mustia aukkoja ampuva tosi tuhovoimainen tussari ja yksisarvinen jonka pyllystä tulee todella tehokasta taikapierua. Tosin tämän aseen saa käyttöön vasta ensimmäisen tarinatilan läpäisyn jälkeen. Jäikö jollekkin epäselväksi että kyseessä on viihdepeli?

Viihdepeli tai ei, paikoin pelissä on on myös ahistavia kohtauksia muukalaisötöjen valtaamissa luolastoissa, tosin pelkokertoimet eivät kerkeä oikein nousta tässä tykityksessä edes Doom kolmosen tasolle. Äijäily on myös isossa roolissa ja väliin mennään minun makuuni jo hiukan yli tässä onelineareiden heittelyssä ja muussa kovanaamailussa. Kokonnaisuus on viihdyttävä alusta loppuun ja pakko myöntää että pidin pelistä jopa niin paljon etten tätä pelatessa haikaillut Skyrimin pariin pahemmin vaikka se onkin nyt tällä hetkellä se täytyy kokea peli.

Muita ominaisuuksia perustoimivan räiskyttelyn höysteeksi oli ripoteltu ne muutamat nykyään niin kovin pakolliset. Eli erinnäköiset saavutukset, tapa sata ötöä tällä tavalla, aja tällä kulkuneuvolla 50 päälle ja niin edelleen. Äijä myös kerää hieman kokemusta pelin aikana ja päivitysmasiinan luona voi ostaa näitä uusia juttuja. Omasta mielestä todella tarpeelliset päivitykset lähinnä liittyivät ampumista helpottaviin ominaisuuksiin. Kuten isompi lipaskoko ja parempi tulivoima. Pelkkää ammuskelua myös katakaistaan ajoittain kulkuneuvoosuuksilla ja yllätys yllätys näissäkin osuuksissa ammutaan niin pirusti. Ainoa ero on vain että äijän ympärillä on parempi suojakerros ja aseet tulivoimaisempia.

Graafinen enti ei ole hassumpaa ja näyttää pyörivän ihan kohtuudella minunkin masiinassa vaikka ollaankin jo tällä hetkellä lähinnä pelkän näytönohjaimen varassa. Äänipuoli ei ollut musiikkien osalta sitä kaikkein parasta avaruuspeliin sopivaa luritusta, muut äänet kyllä hoitivat osansa ja näyttelijätkin olivat ammattitaitosta sakkia.

Ötökkäosastoon voitaneen pistää muutama perin outo seikka. Nimittäin ensimmäistä kertaa vuosiin näin laadukkaassa julkaisussa törmäsin näkymättömiin seiniin joista ei päässyt läpi vaikka itki. Ohjauksessa oli myös yksi kummallisuus, nimittäin miten ihmeessä ohjaimella pelatessa ukkeli liikkui taaksepäin analogisauvaa vääntäessä eteen ja asetuksista ei löytynyt mitään millä olisin saanut tuon kummallisuuden korjattua. Joten pelasin pelin näppiskällä ja hiirellä. Toimintaa olisi myös voitu tauottaa väliin, sillä jatkuva näin hillitön meno saa parhaimmankin piripään hiirikäden väsymään jossakin vaiheessa.

Hieno paketti ja sopii taatusti kevyttä viihderäiskintää etsiville avaruusympyröistä pitävälle pelaajille. Vakavampaa ja realistisempaa otetta kaipaaville taatusti löytyy jotakin muuta.

Arvosana: 7,5 (asteikolla 1-10)


Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Kane & Lynch 2 Dog Days

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox 360, PS 3

Julkaistu: 2010

Voihan huokaus. Tämä oli niitä harvinaisia pelejä joista voisi ehkä pitää, mutta kun ei toimi niin ei toimi. Tätä pelatessa jopa vaimoni suorittama astioiden tiskikoneeseen latominen näytti mielenkiintoisemmalta puuhalta. Lasten leikeistä puhumattakaan. No onneksi tämä ei kauaa rikkonut perheonnea jo pelkästään sen takia että ensimmäisen pelitunnin aikana totesin sisällön olevan sen verta rankkaa materiaalia ettei se soveltunut päiväpelailuun. Lasten takia pelasin vain öisin tätä.

Ensin hyvät puolet. Nimittäin pelihahmot ovat tämän peliskenen särmikkäimmät kusipäät ikinä. Tämä kaksikko ei ole mitään sankariheimoa vaan pahinta rupusakkia mitä ikinä on nähty pelattavien hahmojen lukuisassa joukkiossa. Jo ensimmäisessäkin osassa rosoisuudellaan hurmannut kaksikko hurmaa uudelleen. Mutta ymmärrän hyvin ihmisiä jotka eivät oikein pidä koko tapauksesta. Nimittäin juoni on vittumaisuudessaan ja väkivaltaisuudessaan jotakin aivan pyöristyttävää ja keskiikäinen sankarikaksikkomme vaikuttaa lähinnä sellaiselta porukalta joiden toivoisi ampuvan itseään päähän jotta maailma säästyisi kaikelta siltä paskalta mitä he tarjoavat. Piristävä erillaisuus ja karu tarina karujen äijien maailmasta ei valitettavasti riitä tästä tekemään hyvää peliä. Toinen hieno seikka on visuaalinen anti, nimittäin peli on kuin käsivaralla kuvattu halpa tositeeveesarja ja parhaimmillakin asetuksilla rosoisuutta ei voi välttää. Kolmas mainitsemisen arvoinen seikka on tulitaistelut. Parhaimmillaan ne voivat olla realistisen tuntuista mättöä Shanghain kadulla, pahimmillaan pelkkää ampumarataetenemistä.

Äänipuoli näyttää olevan hallussa ja musiikit ovat sopivan häiriintyneitä ja tunnelmaan sopivia. Äijien sanailu kuulostaa luonnolliselta kaikkine vittusanoineen päivineen. Vaikkakin väliin tuli sellainen olo heitä kuunnellessa että nämä kaverit taitavat asustaa suuren maailman sijaan lapin perukoilla.

Hyvät puolet taitavatkin loppua siihen. Nimittäin kyseessä on aika tylsä ammuskelupeli joka on lyhyt ja ainakin minun koneelle jokseenkin pelikelvoton. Sillä koneeni tykkäsi kaatuilla mennen tullen ja palatessa tämän tapauksen kanssa. Raivostuttavan kaatuilun lisäksi tulitaistelut muistuttavat lähinnä suoria ampumarataputkia joissa viholliset pomppaavat eteen jonkun nurkan takaa. Aseistus on sitä tavanomaista samaa, toisaalta mitä voisi olettaa tällaisesta kliseeräiskinnästä johon on pultattu lähes kaikki ampumapelien "vaatimukset" 2010 luvulta.

Hämmästyttävää oli myös yhtäkkinen ohjaimen toimimattomuus kesken taistelun, se vain jumahti eikä äijä liikkunut ollenkaan, no ei hätää. Näppäimistö käyttöön (näppis on hiukan tarkempi ko ohjain tässä räiskinnässä, mutta vain hiukan) ja seuraavaan tallennuspisteeseen jonka jälkeen pitää sulkea koko peli jotta saa taas peliohjaimen toimimaan. Eli tässä tuntui noita teknisiä ongelmia piisaavan sen verran paljon etten edes viitsinyt alkaa pelaamaan peruspelin jälkeen niitä hiivatin iänikuisia nettimatseja. En tosin usko että kovinkaan moni roikkuu näin tomimattoman pelin nettipuolella erityisen hanakasti.

Tämä voisi olla ihan hyväkin peli, mutta tekniset ongelmat, tarinan lyhyys ja toiminnan tasapaksu latteus eivät luonnollisestikkaan saa pistetiliä kerrytettyä. Tämän sijasta kehoittaisin pelaamaan ensimmäistä osaa, se oli omista ongelmistaan huolimatta paljon parempi peli.

Arvosana: 4 (asteikolla 1-10)


Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Alan Wake's American Nightmare

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox-360

Julkaistu: 2012

Kirjailijamme painajainen on laimeahko väliosa joka pyrkii pitämään suomalaisen pelistudion sankarin maailmankartalla. Tarina kertoo uudelleen elokuvan "elämäni murmelina" toistaen samat tapahtumat samoissa ympäristöissä pienin muutoksin kolme kertaa. Rakenne voisi oikeasti toimia elokuvassa, mutta pelissä se hiukan puuduttaa. Idea on mielenkiintoinen mutta samojen ympäristöjen toistuva koluaminen ja samojen tapahtumasarjojen laukaiseminen ei enää toisella kertaa miellyttänyt, saati sitten vielä kolmannelle kierokselle lähdettäessä. Juoni itsessään ei ole varsinaista jatkoa alkuperäiselle, mutta sivuaa sitä aika ajoin ja valaisee Alanin kohtaloa joka jäi arvoitukselliseksi ensimmäisen pelin jokaisessa lopussa (mukaanlukien lisäsisällöt).

Ajoittain telkkarissä pyörivät välivideot ovat kutkuttavan häiriintyneitä ja Matthew Poretta vetää pahis Mr. Scratchin roolin kutkuttavan upeasti sortumatta kertaakaan ylinäyttelemään tuota sarjamurhaavaa kusipäätä. Tarinavetoisen pääpelin loppu tosin tällä kertaa on aika pahan luokan Hollywoodkliseistä siirappia paha saa palkkansa ja pusipusi rakas, mutta se voi tyydyttää joitakin pelaajia enemmän ko alkuperaispelin vähintäänkin tulkinnanvarainen lopetus.

Tällä kertaa Alani on oppinut toimintasankarin elkeet ja pelaajalla on vähemmän pelättävää. Nimittäin taskulampun ja lyijyn yhdistelmä on turboahdettua toimintaa. Äijämme on myös saanut mukaan tuhdimpaa asesitusta kuten esimerkiksi rynnäkkökiväärin ja pikapistoolin. Peruspeli tuntuikin todella helpolta ja taisin vain kerran kuolla normaalilla vaikeustasolla. Pelottavuudessa ollaan myös hävitty, nimittäin tämän pelin ympäristöt häviävät mennen tullen alkuperäisen synkille metsille. Arizona ei tarjoa yhtä herkullista äänimaisemaa ja ahdistavaa tunnelmaa ko yksin pimeissä metsissä haahuilu.

Tämä on kaiketi tarkoitettu lähinnä kevyeksi viihdepeliksi ja sen käsityksen vahvistamiseksi voimmekin paneutua pelin toiseen osioon. Nimittäin eräänlaisiin areenoihin joissa herra kirjailijan on selvittävä aamuauringon koittoon saakka (10 min.). Areenoissa on tarkoitus selvitä vihollisaalloista ja kerättävä mahdollisimman hyvät pisteet. Hyvillä pisteillä saa kolme tähteä ja sen pitemmälle mentäessä on oltava enemmän tähtiä jotta seuraava areena aukeaa. Viimeiseen arenaan vaaditaankin muista täydet kolme tähteä. Joten hinkutusta riittää yllinkyllin. Itse en moisesta oikein innostunut mutta kilpailuhenkiselle pelaajalle tästä osiosta voi olla monellekkin illalle tarjolla ihan kelpo viihdettä. Ai niin ja peruspelissä poimitut käsikirjoitussivut aukaisevat areenalla uusia asesalkkuja joten peruspelin ja näiden areenoiden välillä on hyvä yhteys.

Ihan kelpo viihdettä, ja nimenomaan viihdettä. Syvällisempää Alankokemusta odottavat eivät välttämättä saa tästä mitään erityistä. Tulevaisuutta emme voi ennustaa, mutta toivokaamme että joku päivä Remedy pukkaa entistä ehomman kakkoskauden Alanin tarinaa markkinoille.

Arvosana: viihdearvoltaan 9 kokonnaisarvoltaan laimea 7 (asteikolla 1-10)


Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand