Viileänä perjantaipäivänä tuntee kuinka aika taas muuttuu.
Se tietää sitä, että minusta tulee unelias.
Pimeiden iltojen lomassa yritän etsiä tähtiä taivaalta, mutta
niitä näkee liian harvoin, ne ovat pilvien kätkemiä. Pian voi
taas vain ikävöidä auringon lämpöä iholla alakuloisessa
harmaudessa, kun sade ja tuuli riisuvat puut alastomiksi.
Ja jos sitten aikoihin, tulisi se hiljaisuus.
Lumi leijailisi hiljalleen tehden paksun peiton maan kupeen,
kirkastaen pimentoiset yöt, antaen kimaltavaa loistetta
kuun ja tähtien alle. Olisi hiljaista.
Ja jos vain voisi, kuulisi ystävien iloisen naurun vaimentuneen
arjen rytmin tilalla.
Olen unessa, mutta silti valveilla.