IRC-Galleria

Pyörittelen kynää kädessäni ja aikeissani olisi piirtää jotain.
Mieleeni juolahtaa idea. Piirrän maapallon. Käteni ei ehkä ole
kovin vakaa piirtämään täydellistä ympyrää, mutta mitäpä
väliä sillä on, kunhan se edes muistuttaa sitä mitä olin tekemässä.
Nyt minulla on soikeahko maapallo keskellä paperia. Ei se ole kuin
muutaman sentin levyinen, enkä jaksa alkaa ajattelemaan asiaa sen
enempää geometrisesti. Se nyt sattuu olemaan niin. Se on
muutaman sentin levyinen. Piirrän Afrikan ja Euroopan. Päätän
jättää Amerikan näkyvistä, mutta lisään pienen Aasian muutamalla
pikkiriikkisellä viivalla. Mietin, että pitäisikö Venäjää piirtää ollenkaan.
Tai Islantiakaan. Mutta piirrän ne silti. Minusta on hauskaa hallita nyt
koko maapalloa. Olen käsittämättömän suuri siihen verrattuna. Minun
jalanpohjaani mahtuisi ainakin kaksi kertaa tusinan verran samanlaisia
maapalloja. Ja jos vielä miettii miten monta bakteeria samaiselle
paperinpalalle mahtuisi, jos piirretyn maapalloni leikkaisi irti pohjastaan,
olisin aika huikea jumala. Ne bakteerit saisivat olla ihmisiä.

Miltäköhän maailma tuntuisi ilman Amerikkaa ja amerikkalaisia?

Mietin. En osaa juuri nyt miettiä asiaa. Ehkä kokakolaa ei olisi
olemassa. Sehän olisi katastrofaalista.

Kaivan pöydän laatikosta
sinisen ja vihreän värikynän. Väritän maapalloni. Lopputulos näyttää
hieman viisivuotiaan tekeleeltä, mutta se on hyvä. Olen tyytyväinen.
Väritän Afrikan kaikkein vihreimmäksi. Siellä on niin paljon aavikkoa,
että on mukavaa katsella sitä välillä vihreänä. Kartalla se on aina
ruskea, sen reunoja koristaa vain muutama vihreä värihippunen.

Sitten mieleeni tulvahtaa odottamaton ajatus.

Mitä jos voisin maalata maailman ihan kokonaan uusiksi?
Maalaisin kaikki sademetsät ja kaadetut metsät takaisin
ja koko maapallon täyteen kasvillisuutta. Autoteitä ei
tarvita. Maalaisin vain pieniä ohuita polkuja metsien lävitse. Niitä pitkin
voisi kulkea jalkaisin, hevosilla tai nelinkontin. Ihan kuinka haluaisi niitä
pitkin kulkea. Eläimiä en unohtaisi. Voisin jopa luoda jotain harvinaisuuksia.
Palauttaa ehkä hirmuliskot takaisin maanpinnalle. Suuret petoliskot
jahtaisivat kasvinsyöjiä. Maa järisisi niiden painosta. Tekisi mieli tehdä
aiheesta melkein romaani.
Mutta sitten ne rikkoisivat ihmisten asumuksia (Jos siis maalaisin
ihmisetkin). Ja ne söisivät ihmisiä, pikkuliskoista puhumattakaan.
Ehkä en maalaisikaan hirmuliskoja.

Maalaisin niiden sijaan korkeita ja paksuja kiipeilypuita.
Ne voisivat olla Tammia. Tammet ovat lempipuitani.
Tammenterhot ovat mukavia keräilykohteita.
Sitten katsahdan taas paperiin. Eihän maapallo voi olla tyhjyydessä.
Minun on siis tehtävä avaruus sen ympärille. Tuhansia tähtösiä joka
puolelle. Aurinko ja sen naapurit. Mustia aukkoja. Galakseja.
Tähtisumuja. Miten ihmeellistä, että ennen avaruutta oli vain pelkkä
tyhjyys. Mitä tyhjyys sitten on? Ei siis mitään. ’Ei mitäänkään’ on ei
mitään. Minkä väristä tyhjyys edes on? Ei sitä voi kuvailla. Äh, liian
vaikea käsiteltäväksi surkeille aivoilleni. Minun on pakko saada
raitista ilmaa. Syvällissten asioiden ajatteleminen on rankkaa touhua.
Kaikki eivät voi ajatella syvällisesti. Olen ylpeä itsestäni.

Joka päivä menee vain paremmin.

Avaan parvekkeen oven ja viileä tuulahdus tekee hyvää. Alkaa olla
jo aika myöhä. Muutama pääskynen tekee ilmalentoja katolta ja
sieppaa kaikennäköisiä otuksia pieniin masuihinsa. Olisipa minullakin
siivet. Voisin mennä nopeasti minne mielisin. Lentää kurkiauran
saatossa etelän lämpöön.