IRC-Galleria

Hörpin kahvia television ääressä. Nyt minusta tuntuu että
voisin juosta maratonin. Voisin toteuttaa ihan kaiken.
Tartun puhelimeen. Soitan.
Puhelin hälyttää monta kertaa. Nyt se on jo hälyttänyt kaksi
minuuttia. Ystäväni ei vastaa. Hän on kai jo nukkumassa.
Suljen linjan. On jo myöhä, ja minä tuijotan kofeiinin vaikutuksen
alaisena televisiota. Vaikka toimintaelokuvassa tapahtuu
kokoajan, minusta siellä ei tapahdu juuri mitään. Suljen toosan.
En jaksa tuijottaa sitä. Avaan ikkunan ja sisään tuivertaa kylmä
tuuli. A4-paperi leijailee pöydältäni lattialle. Nostan sen ylös ja
katson toiselle puolelle. Siinä on piirtämäni maapallo. Nyt minun
tekisi mieli valokuvata. Raitapaitainen kissani nukkuu nojatuolissa
makeasti. Sen voisin kuvata. Nappaan kameran ja sihtaan sillä kissaa.
Nyt painan. Mitään ei tapahdu. Filmirulla on täysi. Pahus.
Jätän kameran ja muistan, että meiltä löytyy valokuvakansioita pilvin
pimein. Ehkä minun ei tarvitsekaan juuri nyt kuvata. Valokuvia on
tarpeeksi katseltavaksi tälle illalle. Avaan piirongin laatikon. Nostan
ihan ensimmäiseksi albumin, jonka kannet on sotkittu sinisin,
purppuraisin ja keltaisin värein. Avaan sen ja syliini tipahtaa muutama
valkokuva minusta. Toisessa niistä istun hiekalla suuren vanhan
männyn alla talonyhtiön pihalla. Lapioni on minusta metrin päässä
ja ilmeeni on hyvin eriskummallinen, aivan kuin en olisi tajunnut juuri
mitään silloin. Sellainen ilme minulla on siinä kuvassa. Olen varmasti
vähän päälle vuoden vanha. Minulla on vaaleanpunainen hattu
päässäni, ja keltainen tuulipuku. Mikälie nuttu. Toisessa kuvassa
olemme mökillä, Touhuan Hiski-koiramme kanssa jotain salaperäistä
ilmeisesti. Minulla on tälläkertaa lila paita, mutta en näe housuja
missään. Olen ollut näemä rimppakinttu. Kasvojani ei näy, sillä ne
ovat korkkiruuvisten höytyvien peitossa. Ne ovat siis hiuksiani.
Hiski pyllistää kameralle. Se on kovin suuri verrattuna minuun.
Mutta nyt Hiskiä ei enää ole.

Lapsuudenkuvista minulle tulee mieleen vanhempani. He ovat
aina esittelemässä kaikille lapsuudenkuviani ja videoita minusta.
Ilman minun lupaani tietenkin. Kukapa haluaisi näyttää videoita
lapsuudestaan, jossa toistaa kaiken aikaa omaavansa kovan
kakkahädän. Toiset näkevät niissä jotain herkkää.
Äh, en pidä lapsia koskevista syvällisistä ajatuksista.
Siispä vaihdan albumia. Nyt selaan sitä jo epätoivoisesti:

-Veljeni kaste
-Veljeni kylpyammeessa
-Veljeni keskoskaapissa
-Veljeni kumminsa sylissä
-Veljeni itkee
-Veljeni nauraa
-Vaarimme ja veljeni
-Minä ja veljeni
-Pappi
-Veljeni varpaat
-Joulupukki

Suljen albumin. Nyt riittää. En halua nähdä valkokuvia enää
tänään. En ehkä vielä huomennakaan. Voisin laittaa
kamerankin pois näkyvistä. Sullon sen albumien mukana
piirongin laatikkoon. Arvelen, että äitini kyselee sitä jo
ensiviikolla. Sitten rohkenen ehkä taasen katsahtaakin
niitä. Mutta jos ne kiusaavat yhä silloinkin, olen, niinkuin
en tietäisikään mistään mitään. Kamera olisi siis väliaikaisesti
kadonnut. Enkä minä tietäisi siitä mitään.