IRC-Galleria

Kello soittaa. Kello on tasan 06:30. Painan torkun päälle.
Kestää vain 10 min, ja kello soittaa taas. En jaksaisi
nousta nyt. Lämmin peitto ja pehmeä tyyny.. Toisaalta
ei ole syytä miksi jäädä.

Saan silmät auki vasta kun olen könynyt vessan kirkkaanpaakin
kirkkaaseen valoon, ja uitan naamaani hanan alla. Kasvoni ovat
mahdollisimman muodottomat kun katson itseäni peilistä
harjatessani takkuisia hiuksiani. Silmäluomen alta näkyy puoliksi
toinen simä, toista silmää minun täytyy pitää kiinni, valo sattuu.

Nyt huojun keittiöön ja katsahdan jääkaappiin. Juusto- ja
voipaketti könöttävät toisiksi ylimmäisellä hyllyllä. Leipäpussi
on piruvie jäänyt joltakin auki yöksi. Tänä aamuna syödään
paahtonäkkileipää.

Kaikki tuhisevat raskaasti peittojensa alla. Kiitos paljon.

Jauhaessani kuivahkoa aamupalaani, huomaan kuinka
keho ei taaskaan ole palautunut yön aikana. Särkee. Välillä
jalkoja ja välillä selkää. Ehkä käsiäkin.
Eikä tuo aamupala kauheasti hyvää tehnyt. Eikä ajatus taaskaan
kulje. Joten huomaan, että kello on jo 07:25. Helevetti sentän.
Romppeet niskaan ja menoksi.

Niinpä niin, olen niin myöhässä, että saan kisailla linjan
kanssa, kumpi on ennemmin pysäkillä. Näytän varmasti
pyryharakalta kun pääsen bussiin, hiukset sikin sokin ja
pöllämystynyt ilme kasvoilla. Ja perkele, jäi taas vitamiinit
ottamatta. Ei suotta puutostauti.

Aamu valkenee vasta kunnolla kello yhdeksän jälkeen.
Tervetuloa valo. Mutta sekin imeytyy kaikkiin sadepilviin
taivaalla. On yhtä utuista ja pimentoista keskipäivälläkin.

Kun pääsee viimein luokkaan, nukahtaa päätteen ääreen
pehmeälle tuolille niinsanotusti omiin maailmoihinsa.
Ei jaksa kiinnostaa mikään mitä pitäisi käsitellä. Koneet
surisevat rauhoittavasti. Ah, ihana päiväuni.. krhh.
Ja sitten ajatukset sammuvat.

Lopulta on hetki jolloin koittaa kotiin pääsyn aika. Niin siis,
ei minulle. Pakko tästä töihin on mennä. Kahdeksan tunnin
päätteeksi on varmasti ja oletettavastikin erittäin pirteä olo
kaikin puolin. Montako kahvikuppia meni? Ainakin 4. Ei vaikutusta.
10 voisi ensikerralla auttaa. Raahautukaamme siis Helsinkiin
menevään linjaan ja töihin. Matka kuluu horroksessa ja nälkää
potiessa, ja pian havahdun Kampissa. Hohhoijaa. Ja taas menoksi.

Töissä ollessa kuluu 4 h. Pääsen ilta yhdeksältä kotiin.
Matkani kestää niin myöhään n. 22:00 saakka. Saan ehkä jotain
palkkiota muutamasta valmistuneesta työstä, jolla maksaa velkoja
Kelalle hieman takaisin. Mukava päästä kotiin, harmi vain, että
minulla ei ole omaa huonetta, eikä omaa aikaa. Paras siis
mennä nukkumaan suoraan. Jaksan vielä sentään hampaat
pestä ja suihkussa käydä. Sitten nukkumaan.

Hetkinen. Muistin juuri jotain. Muistin toisenkin asian.
Ei saatana, miksi en ole tehnyt sitä, miksi tein niin, miksen
ole muistanut taaskaan mitään?! Sydän hakkaa epämääräisesti.
Kädet ja jalat nykii rasituksesta. En saa unta. Vaikka niinkin on,
että väsyttää.

Kun sitten väsyn saamaan unenpäästä kiinni, mieleeni hiipii
ajatus: "Jos nyt nukahdan, ei minun välttämättä tarvitse enää herätä".

Ja jälleen havahdun kellonsoittoon. Herään taas uuteen aamuun.