IRC-Galleria

Tämä tarina, jonka aion kertoa, ei kerro erittäin onnellisista ajoista. Tai no, ne ajat olivat onnellisia jollekin. Mutta tarinamme tytölle tämä aika oli yhtä painajaista. Tämä tarina, kertoo hänen matkastaan. Matkastaan itseensä, matkasta löytääkseen itsensä.


Osa I



Satoi. Pisara toisen jälkeen tippui heidän hartioilleen. Pisara, pisara ja pisara. Loputon jono. Eikä mikään tehnyt sateesta mukavaa. Ei kerta kaikkiaan mikään. Se oli aina yhtä inhottavaa. Vaatteet kastuivat läpimäriksi ja tarrautuivat kiinni ihoon, hiukset valuivat vettä selkään synnyttäen vilunväreitä. Kukaan ei voinut pitää sateesta. Sateen ääni ja pisaroiden ropina eivät kuitenkaan kantautuneet kapakkaan, sillä siellä soivat vanhat, nuhjuiset, kaikkien unohtamat laulut.
”Yksi tuoppi”, rähjäinen mies huusi baarimikolle.
Baarimikko murahti hiljaa tapansa mukaisesti ja täytti yhden oluttuopin. Hän vei tuopin miehen eteen ja tömäytti sen tiskiin niin, että osa läikkyi yli. Rähjäinen miekkonen murahti jotain kiitoksen tapaista, vaikka hänen ei olisi tehnyt mieli.
Yhdessä pöydässä istui nainen, jolla oli salaisuus. Päällepäin hänestä ei olisi uskonut, että hän oli itse asiassa varas ja taitava sellainen. Hän kuului maineikkaisiin aatelistovarkaisiin. Päivisin he olivat velvollisuuksiaan suorittavia aatelisia, öisin pahamaineisia varkaita. Seuraan kuului muutama aatelistoperhe, mutta kukaan muu kuin he itse, eivät tienneet ketkä oikeastaan olivat näitä varkaita. Vaikkakin Adelen palvelija tiesi hänen olevan aatelisvaras.
Tälläkin hetkellä nainen oli räsyisissä ja kuluneissa vaatteissa, eikä häntä olisi tunnistettu edes päivänvalossa. Hän istui siemaillen margaritaa. Mikäli mietitte kuka tuo nainen oli, hänen nimensä oli Adele Du Betaulon. Hän oli yksi taitavimmista aatelisvarkaista ja monet pelkäsivät hänen nimeään. Musta leijona. Siksi häntä kutsuttiin.
Nainen nousi hitaasti ylös ja käveli ulos sateeseen. Ei hän sen kummemmin sateesta pitänyt, kuin muutkaan, mutta pakko hänen oli kotiinkin päästä. Adele käveli pitkin kaupungin pimeitä katuja päästäkseen kartanolleen. Hänen työnsä oli tältä päivältä tehty.
Kun vaalea kartano alkoi vihdoin siintää porttien ja muurien lomasta, nainen hymyili. Pääsisipä pois sateesta, kodin lämpöiseen suojaan. Nainen käveli portille ja kiipesi toiselle puolelle ja lopulta meni sivurakennuksen kautta sisään, tosin sivurakennuksessa hän vaihtoi vaatteensa. Sivurakennuksen lattian alla oli hänen saaliinsa ja tärkeät tavaransa. Hän asteli määrätietoisesti kartanon sisätiloihin, jossa oli hänen yllätyksekseen valoisaa, vaikka hänen miehensä oli matkoilla.
”Rouva, rouva!” miespalvelija huusi jo kaukaa.
”Mitä nyt, Ernesto?”, Adele kysyi hieman tuohtuneena.
”Rouva, tullessamme koiranne säikäytti lapsen, joka vajosi tajuttomaksi pudottuaan muuriltanne. Toimme hänet sisälle. Hän oli kyllä yksi pieni, sitkeä tyttö. Kaikenlisäksi hän oli lähdössä teidän teeastiastonne kanssa”, palvelija, nimeltään Ernesto, selitti.
”Mi… Minun teeastiastoni?” nainen kysyi kuulostaen järkyttyneeltä.
Itse asiassa hän oli hämmästynyt, että joku oli edes pystynyt tunkeutumaan hänen taloonsa. Hän oli joskus sanonut ihailevansa sitä, joka taloon tunkeutuisi. Nyt hänen pitäisi siis ihailla jotakin tyttöä.
Adele kulki Erneston perässä vierashuoneeseen, johon tyttö oli asetettu lepäämään. Hän näki kalpeat vaaleat kasvot, joiden päällä aaltoili pitkien, mustien hiusten kiharoita. Naisen henki oli salpaantunut, tyttö oli kaunis, vaikkakin siitä huolimatta varas. Ja näytti erityisen tutulta. Nainen polvistui sängyn viereen ja huomasi, kuinka tyttö alkoi heräillä.
”Kuka minä olen? Missä minä olen?” tyttö kysyi hennolla äänellä.
Tyttö oli menettänyt muistinsa. Adele sai ajatuksen. Hän pitäisi tytön omanaan ja opettaisi tälle kaiken aatelisvarkaiden tavat. Sitä paitsi, kukaan ei kertoisi tytölle kuka hän oikeastaan oli. Ja kaiken lisäksi, tyttö olisi muutenkin ollut arvoton kansalainen ja nyt hän saisi aateliarvon.
”Isabel du Betaulon, missä olet oikein ollut?” Adele sanoi äidillisen huolestuneesti.
Palvelija näytti kysyvältä, mutta nainen kohotti kätensä. Adele odotti.
”Äiti? Äiti anteeksi, minä… minä leikin muurilla ja…”, tyttö selitti.
”Ei se nyt mitään. Nuku vain”, Adele sanoi ja poistui.
Ernesto seurasi emäntäänsä ulos ovesta. He kulkivat hetken aikaa eteenpäin, varmistuakseen siitä, että tyttö ei kuulisi oven läpi.
”Näitkö saman kuin minä?” Adele kysyi.
”Kyllä, rouva”, Ernesto myönsi, ”Hän näytti aivan…”
”Mustalta Narsissilta”, Adele henkäisi, ”Nuorelta sellaiselta”
”Mitä rouva aikoo?” Ernesto kysyi säädyn mukaisesti.
”Hän on nyt tyttäreni”, Adele totesi, ”Niin minä hänelle sanoin. Hänestä koulutetaan aatelisvaras. Hänen nimensä tulee olemaan Musta Ruusu. Ja hän tulee olemaan pelätty.”

Joskus elämä palaa
raiteilleen,
joskus unohdan, joskus
katoan,
eikä mitään ole enää
olemassa.

Valo kadotti siipemme
ja niin me putosimme.
Pimeys antoi meille uudet siivet,
sinulle valkeat, minulle mustat.
Kun kysyin miksi,
en saanut vastausta.
Lopulta valkoisten siipien kerrottin olevan
loppuunmyyty.
Minä tajusin
vihaavani sinua niin paljon,
etten voi vihata sinua.

Iinan synttärit huomenna, sen kunniaksi :) En kussutkaan enkunkoetta.

Mantsankokeet.

No, on yks ilonenkin asia ;)

viihdyttäkää mua. kuolen. enkuntunti. uskonnonkoe oli ja meni. miten sitten menikin.

voi tylsyyden päivä.

Tiäsitteks?