Olin sinusta niin kovin ylpeä, isä.
En voi uskoa tätä.
Minun ainoa isäni on poissa.
En enää ikinä tule kotiin, sano "hei" ja kuule sinun vastaavan.
En tule enää koskaan heräämään aamulla lusikkasi kilistessä kahvikupissa.
En enää milloinkaan näe sinun vilkuttavan toivottaessasi hyvää yötä.
Olit niin hyvä ihminen, miksi sinut otettiin meiltä pois?
Miksi näin yllättäen?
Olit meille kaikille niin rakas.
Kumppani äidille, isä minulle.
Isäpuoli siskoilleni ja isoisä heidän lapsilleen, vävy isoäidille.
Työkumppani ja ystävä.
Tästä kertovat keittiön pöydän täyttävät kukkalähetykset suruvalitteluineen.
Jatkuvasti soivat puhelimet, ystävien huolestuneet äänet, sukulaisten hätä ja itku.
Koskaan et jättänyt auttamatta.
Suruissa pysyit vahvana ja annoit voimaa, tukea ja turvaa,
vaikka omankin mielesi peitti synkin usva.
Kiitos kaikesta, minkä opetit.
Tiedän, että tulee aika, jolloin itken vuolaammin.
Vielä en voi uskoa.
Täytyy olla vahva, niin kuin sinä olisit ollut.
Tukena äidille, kun tuska on suurin.
Minä teen parhaani, isä, minä lupaan.
Kumpa voisit kuulla nämä sanat.
Joka ikinen päivä kuitenkin näen sinut itsessäni, isä.
Ei tule kulumaan päivääkään ilman, että olet mielessä.
Täällä kotona tuntuu, kuin olisit joka nurkan takana,
alakerrassa, olohuoneessa, keittiössä lukemassa lehteä...
Kaupassa, töissä, työmatkalla, kalassa... nukkumassa.
Minun on niin ikävä sinua.
Hyvää yötä.
Heippa.