IRC-Galleria

Pakko avautua nyt tästäki asiasta jonnekki ettei tarvi itkee
näitä patoutumia sitte parin vuoden päästä.

En kumminkaan varsinaisesti haluu puhua tästä kellekkään joten
here I go.

On se oikeesti jännä miten näin pari kuukauttakin eron jälkeen itken tätä
paskaa vieläki. Ei, mun ei ole todellakaan ikävä sitä kusipäätä, lähinnä vaan
vituttaa se, että annoin kaikkeni, rakastin täysillä, uskalsin luottaa ja sain
vaa paskaa niskaan.
Vaikka kuinka yritän, en oikeesti enää muista yhtää hyvää yhteistä hetkeä ja
kai hyvä niin.
Onneks oon kumminki hyvin päässy yli ystävien ja uuden rakkauden avulla. Pelottaa
vaan miten ikinä enää pystyn luottamaan keneenkään. Pelkään kokoajan,
että tuun uudestaan petetyks ja koen ton saman paskan uudestaan.
Haluisin oikeesti uskoo kaikkeen ihanaa mitä musta sanotaan ja luottaa, mutten pysty.
Sattuu liikaa. En ois koskaan kuvitellu, että se sattuu näin paljon.
Voisimpa vaan unohtaa ja pyyhkiä sen ihmisen ja ne muistot mielestä.
Haluan unohtaa.
Haluan uskaltaa taas olla oma itseni.
Haluan vain yksinkertaisesti uskaltaa luottaa ja rakastaa normaalisti..

I don't want to be broken inside anymore.. I can't take it.

Iidaa lainatakseni (insipiraatio mun kirjotukselle):
"haluan rakastaa ilman että pelkään ... no, kun kerran on petetty,tms. jää se sellainen pieni ompelematon kohta auki, joka välillä aukeaa hieman, mutta sen saa kiinnitettyä takaisin pienillä hyvillä teoilla."

Kiitos tästä ja hyvää yötä.