Oli aika utopistinen olo ajaessa puoli kymmeneltä illalla töistä kotiin.
Kaupunki on käytännössä autio, pimeää, kylmää. Vain harvat katulamput valaisee tietä.
Soittimesta soi Tearjerker, ainoa mitä kuulen on kun herkät sävelmät värisee ja Jonathanin elämää suurempi ääni voihkii ja miten pyörän rengas rahisee jäisellä asfaltilla.
Sillalla biisi lähestyy loppua ja Jonathanin huokaillessa "Never Can" punainen savu nousee tehtaan piipuista. Itkettää.