Joka kerta kun astun isän uuteen asuntoon, minusta tulee aina vain ulkopuolisempi.
Uudessa kodissa on yhä vähemmän huonekaluja joita vasten olen nukkunut. Vähemmän kankaita, vähemmän tuttuja tuoksuja.
Vain valokuvat säilyvät.
Niistä saatan löytää itseni.
Emmi vääntää kellonviisarit kohti kattoa, minä murahdan äidin kloonina. Emmi tuijottaa, tuijottaa kuin tuntematonta lastenlikkaa tai hoitajaa joka on pistämäisillään rokotetta. En minä voi heitä syyttää. Minä olen vain nimi vanhojen ponien vatsoissa ja kurahanskojen lapuissa.
Juuso saa Roopen vanhan seinäkellon. Isä polttaa sähköhellaan nojaten tupakkaa eikä muista kiittää. Kerron sille Roopen nousseista verensokeriarvoista, täti nyökyttelee ja kuuntelee, isä ei.
Emmille nauraa suihkuhuoneessa moppivettä tekevä serkkupoika. Sillä on mantelinruskeat silmät ja se osaa puhua politiikasta niin että se kiinnostaa minuakin.
Juuso tulee nyrkki edellä kohti, otan sen nyrkistä kiinni ja kamppailen. Emmi tulee halaamaan ja sanoo että Noora on vahvempi kuin Juuto. Sisällä läikähtää lämmin.
Ja minä imuroin. Selässä ja päässä naksahtelee. Ei se onneksi satu paljoa.