. Se oli kuudes ikkuna vasemmalta. Pöytä oli sen alla, samoin pöydän mukana tullut tuoli ja äidin vanha kukkamaljakko joka oli tarkasti aseteltu keskelle pöytää. Maljakon alla oli iso-äidin harmaantunut pitsiliina. Äiti ei pitänyt siitä jos pöytä naarmuuntui. Olihan se sentään sveitsiläistä tammea, ylevää ja kallista. En ollut koskaan oikein ymmärtänyt äidin kiintymystä antiikki esineeseen. Se vain oli. Siivoojilla oli tarpeeksi koko muun kartanon kanssa. He eivät todellakaan tarvinneet toista käyttämätöntä huonekalua nurkkaan keräämään pölyä. Mutta siihen se jäi. Sitä ei kukaan tohtinut siirtää. Päivästä toiseen se vain oli ja keräsi pölyä. Siivoojat puhdistivat sen mukisematta viikoittain, mutta minusta se tuntui haaskaukselta. Pöytä vei tilaa, oli kömpelö ja se tuntui tyhjältä. Se teki huoneesta tyhjän. Iso tumma puumöhkäle huoneen nurkassa veti aina huomion itseensä. Pitkän päälle se alkoi ärsyttää toimettomuudellaan. Viraton vanha muisto hienommista ajoista, kun talossa oli iloa ja seinät kaikuivat naurusta.
. Yksi naarmu oli pöydän pinnan lävistänyt. Se tuli silloin, kun ikkuna repäistiin rumasti kiinni ja se jumittui. Iloiset juhlat, jotka alkoivat leikkimielisesti, loppuivat äkisti ihmisten ilkeyteen. Kai se oli patoutunutta turhautumista joka sinä iltana vain purkautui. Kyllä kaikki jollain tasolla tiesivät, että niin kävisi aikanaan, että ei tämä voinut jatkua ikuisesti, mutta kai sitä halusi olla ajattelematta ja toivoa, että asiat parantuisivat itsestään. Se oli ainoa hetki jolloin pöytää ei voinut suojella. Siitä illasta lähtien ilma ei tuntunut enää samalta, oli vaikeampi hengittää. Koko talo lakkasi hengittämästä ja muuttui vähitellen elottomammaksi ja vanhaksi. Siitä tuli väsynyt, kuin vanha ihminen. Murheellinen ja elämäänsä kyllästynyt. Ei siinä kannattanut enää asua.
. Heräsin kerran keskellä yötä, minun oli kylmä. Kurotin kättäni sulkeakseni ikkunan, mutta se oli jo kiinni. Nousin ylös varmistaakseni ettei se vetänyt mistään, mutta kiinni se oli. Ja ihan ehjä. Lähdin väsyneenä kävelemään keittiötä kohti. Kun kuljin salin ohi, huomioni kiinnittyi taas vanhaan pöytään. Tuhahdin närkästyksissäni ja aijoin jatkaa matkaani, kunnes äkkiä mieltäni hätkähdytti jokin. Kylmä viima tuli salista. Pöydän päällä oleva ikkunaan oli raollaan. Kävelin saliin varovasti hengitystäni pidätellen. Se ikkuna ei koskaan ollut auki. Nojasin käsilläni pöydän pintaan kurkistaakseni ulos. Samalla punainen kipu viilsi kylmästi lävitseni. Kirosin koko maailmaa, ilman, seinät, sen saatanan pöydän, tammi sydämineen ja pölyttyneine muistoineen. Katsoin vasenta kämmentäni jonka pintaa komisti syvä, punainen viiva. Pöydän naarmu oli veressä ja puun pinnassa oleva lovi täyttyi nopeasti virtaavalla punaisella. Tartuin ikkunan kahvaan tärisevällä kädelläni ja olin valmis repäisemään sen kirotun ikkunan kiinni niin, että saranat räiskyisivät. Hetkellä jolla ensimmäien lihakseni alkoi vetää, silmiini sähähti valo. Se loisti kirkkaana, kuin kristalli, valaisten kaiken minkä silmä näki. Ei se ollut äiti tai isä, vaikka hetken luulin niin. Ojensin käteni ja siihen tartuttiin. Pienet pehmeät sormet kietoutivat kämmeneni ympärille ja näin pienen kolmi-vuotiaan pojan, itseni, pitävän siitä lujasti kiinni. Poika katsoi minua suurin silmin. Minä katsoin takaisin. Tuijotimme toisiamme herkeämättä. Hän hymyili ja puristi kättäni lujempaa. Minä loistin.
. Heräsin aamulla tuolilta istuen, kasvot pöydällä maljakon vierestä, käsi ulos ikkunasta. Kämmenessäni oli varjo haavasta. En usko, että jälki lähtee pois koskaan, mutta ehkei sen pidäkkään. Olen päättänyt säilyttää vanhan pöydän ja päättänyt pitää sen kuudennen ikkunan alla. Enää se ei vaikuta tyhjältä. Ja ikkunankin saa auki. Pöytä on vihdoin löytänyt paikkansa... liikkumatta piiruakaan.