IRC-Galleria

On kaunis aamu Shanghaissa. Silti vielä istun sisällä ja mietin.

Välillä tuntuu ettei ajatuksia saa puettua sanoiksi, sanat ovat sekaisin. Sisälläni oleva ilo ja suru taistelevat vallasta. Muistoistani reipaisin erään paikan jossa juuri nyt haluaisin olla. Haluaisin olla Tallinnassa eräällä kauniilla rannalla. Siellä auringonlasku näytti mahtavalta, illan pimetessä laivojen valot loistivat ja tähdet peittivät yötaivaan. Sillon oli hetki että kaikki on hyvin.

Harmi ettei täällä Shanghaissa näe auringonlaskua kun kaikki korkeat rakennukset peittävät näkymän. Ellen menisi johonkin korkeaan rakennukseen sitä katseleen.

En haluaisi palata kotiin, koska sitten joutuisin viimeistään toteamaan että pieni ihana koirani on poissa. Eikä Suomessa ole enää ketään, jonka vuoksi sinne kaipaisin, EHKÄ yksi, mutta sekin riippuu niin monesta asiasta.. Tietenkin kaikki kaverit ja perhe on jota kaipaan, mutta he selviävät ilman minua.

Näen unia Vilistä, niissä se on hengissä ja aina juoksen sen luo ja sanon "tiesin ettet ole poissa". Unet näyttävät sen mitä toivoo. Siksi nämä aamut ovatkin monesti raskaita kun toivoo ettei se olisi vain unta.
Tiedän että kun palaan Suomeen ja menen Vilin haudalle niin sydämeni murskautuu pieneksi palasiksi. On vain yksi joka voi siinä auttaa, mutta luulen ettei "se" tule minua auttamaan. En jaksa enää edes yrittää olla optimisti. Optimistina saa niin turpaansa. Olenkohan kenties vihdoinkin oppinut ajattelemaan järjellä, tunteiden sijaan.

Tämmöstä lässytystä tälläkertaa.