IRC-Galleria

"Vittu tää on perseestä. Mitä mä teen täällä!" Mikä ihme mut sai taas astumaan ton kynnyksen yli. Kynnenleveyden päästä naamastani vihainen opettaja kyylää minua kuin vanha haaska. Haukkuu minua saamattomaksi vätykseksi. Kaikki katsovat. Kukaan ei naura, ei edes hymyile. He pelkäävät tuota haaskaa. Nostan halveksivan katseeni opettajaan. Tyynesti ja hiljaa, tuskin kuuluvasti, kuiskaan "Zau". Nousen, otan kamani ja kävelen ulos. Katsomatta taakseni.

Istun lempipaikallani jonkin matkaa kaupungista. Korkealla kalliolla meren rannassa. Katselen laivoja, joissa monet ihmiset matkaavat lomalle, irti ankeasta elämästä. Pohdiskelen mitä minä teen seuraavaksi. Siihen rumaan, homehtuvaan luolaan, jota lukioksi sanotaan, en astu enää koskaan. Se ei ole minua varten. Mutta mitä minä sitten teen? Olisi pitänyt mennä datanomiksi niinkuin kaikki laiskat kaverit. Nyt olen kävellyt jo harhaa. Eksynyt polulta. Mitä seuraavaksi? Oppisopimuskoulutus? Siwan kassa? Turhaaturhaaturhaa. Ei elämisen arvoista.

Monta tuntia istun paikallani ajattelemassa. Ahdistaa. Sattuu. En mä osaa päättää. Miten voi saavuttaa mitään, jos ei osaa ottaa edes ensimmäistä askelta? Uupumus. Kaksi tietä alas. Minun valintani. Toinen turvallinen reitti alas. Takaisin entiseen, uudelta pohjalta, uuteen alkuun. Tai voin ottaa yhden voimakkaan askeleen suoraan eteenpäin. Suoraan kohti niin kauniisti kimaltelevaa merta...