Selailen hitaasti puhelimellani Facebookin etusivua alaspäin. Päivitykset liukuvat ohi enkä kiinnitä niihin mitään huomiota. Hitaasti vaihtuvien tekstien seasta ilmestyy kuva. Jostakin syystä pysähdyn silloin. Näen silmissäni muutaman ihanan muistikuvan keskusteluista ja muistoista mitä joskus oli. Muistoja, joita en haluaisi unohtaa. Samassa tunnen kuinka hengitykseni pysähtyy hetkeksi, tunnen painon mikä tekee hengittämisestä vaikeampaa. Ne ovat vain muistoja, ei niitä enää ole. Kuinka jonkun niin läheisen ihmisenkin on pystynyt menettämään. Pikkusiskoni vilkaisee puhelinta käsissäni.
- "Voi kuinka kaunis. Kuka on noin uskomattoman kaunis?"
Yritän hieman hymyillä, mutta epäonnistun yrityksessäni. Pystyn katsomaan vain kuvaa. Toistan kysymykseni mielessäni: Miten jonkun niin tärkeän ja läheisen ihmisen on vain pystynyt menettämään, päästänyt katoamaan. Hetket mitä ei ikinä saa enää takaisin, ehkä muistojen avulla pääse vähän pidemmälle.
