IRC-Galleria

Aloitan siitä päivästä kun ylitin Suomen rajan ensimmäistä kerta elämässäni ja minulla alkoi toinen elämä. Eli 14.08.92. Jätän tietoisesti kaiken ennen sitä tapahtuneen pois. Se oli minun lapsuuteni ja antaa sen olla.

Heti ensimmäisenä elokuisena lämpimänä iltana me siskon kanssa emme malttaneet istua paikallaan ja juoksimme pihalle – siellä oli niin hienot keinut! Muutaman minuutin päästä meitä kohti lensi aika kookkaita kiviä ja niitä saattelivat huudot ”ryssäpaskat”. Emme ymmärtäneet mitä ne sanat tarkoittivat, mutta tiesimme, että meitä loukattiin. Olin aivan hämmästynyt ja pelästynyt. En ole koskaan edes nähnyt muiden lasten olevan näin agreesiviisiä koskaan! Myöhemmin selvisi, että osa niistä lapsista oli itse ulkomailta. Tällainen suhtautuminen seurasi sitten seuraavat 4v. Minulta kysyttiin mm. paljonko äitini maksaa. Koulussa joutui turvautumaan toiseen venäläiseen kaveriin. Ihmisenä emme varmaan koskaan alkaisi kaveerata, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja, olimme kummajaisia molemmat. Joskus seiskalla vedin turpaan yhtä ”kovanaama”, jonka jälkeen koulun rehtori totesi ”hyvä, pidä puoliasi!”. Olin hämmästynyt, sillä pelkäsin, että minua erotettaisiin koulusta tai jotain muuta.

Elin edelleenkin henkisesti eri kulttuurissa ja se myös vaikeutti sopeutumista. Kasiluokalla en enää kestänyt, olin kahden eri maailman välissä, enkä kulunut kumpaakaan. Karkasin kotoa Venäjälle. Tein feikkipäästötodistuksen ja lupalapun vanhemmilta. Kerkesin olla Pietarissa, ”kiven alla” melkein viikon kunnes isoisäni löysi minut. Ja ei kun maitojunalla takaisin. Aloin pyörimään paikallisessa eläinsuojeluyhdistyksessä. Sain ajatukset muualle ja oli ihmisiä, jotka kohtelivat minua ihmisenä. Eräs mukana ollut homeopaattinen lääkäri asui ihan kouluni vieressä ja tarjosi aina kyydin eläintalolle. Hän oli hyvin limainen tyyppi, joka yritti keinolla millä tahansa päästä minun housuihini. Kyseli myös välillä muista pojista kun ne kävelivät koulusta bussipysäkille hänen ikkunoiden alta. En ollut enää tyhmä lapsi ja tajusin katkaista välit ennen kun olisi ollut liian myöhäistä. Vuoden päästä minuun otti poliisi yhteyttä ja kyseli tarkemmin. Olivat jututtaneet häntä. En tiedä saiko hän syytettä koskaan, mutta selvä pedofiili kuitenkin oli. Hän myös muutti paikkakunnalta pois samoihin aikoihin.

Poltin tupakkaa, join viinaa ja lintsasin koulusta, mutta jopa opettajat pitivät minua kilttinä nörttinä. En edes joutunut koskaan selittämään poissaolojani. Tämän takia tilanne meni niin pahaksi, että tajusin jääväni luokalle ysillä, ellen ryhdistäytyisi. Tiesin, että haluan AV-alalle, mutta OPO:n mielestä minulla ei ollut tarpeeksi eväitä siihen eikä lukioon (hän tarkoitti sillä silloin kielitaitoani). Uskoin sokeasti kaikkeen mitä minulle sanottiin, sehän oli ammattilainen! Edelleenkin Neuvostoliiton auktoriteetit kummittelivat. Joten tottelin kiltisti ja hain sinne minne sanottiin. Mieleen ei edes tullut tehdä niin kuin halusin ja uhmata toisen mielipidettä.

Eli Kouvolaan, merkantti linjalle. Opetus oli venäjänkielellä. Olin luokassani ainoa, joka puhui jo suomea, mutta en tullut toimeen suomenkielenopettajan kanssa joten hän pakotti minua olemaan tunneilla ihan vittuillakseen. Niinpä istuin tuntitolkulla kuunnellen ”Jukshi, kakshi, kolmä… Tämperjä, kannukka” yms. Kaikki oli kuitenkin valoisaa ja tulevaisuus näytti täydelliseltä. Eka oma kämppä, omat rahat ja uudet ystävät. Vanhempien kansa välit olivat hetkellisesti huonot, mutta kai se siihen teinielämään kuuluu. Tapasin reilusti vanhemman naisen, joka oli tyttöystäväni kaveri. Myöhemmin naisesta tuli minun puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ennen sitä kuitenkin elettiin railakasta elämää ja matkustettiin viikonlopuksi Pietarin hienoimpiin yökerhoihin. Kerran jossain tentissä kaveri vieressä kuiskasi, että tekisi mieli Pietariin. Tunnin päästä olimme hänen kanssa jo matkalla, jäimme sinne kolmeksi kuukaudeksi. Jotenkin ihmeen kaupalla me ei koulussa saatu mitään sanktioita siitä ja valmistuin ajoissa. Myös ensimmäinen seksikokemus miehen kanssa tapahtui ”pienissä sievissä”. Hän oli puoliksi aasialainen, 25v urheileva kundi, joka myöhemmin vuosien päästä sai syytteen alaikäisten hyväksikäytöstä. En ole ihan varma saiko koskaan tuomiota.

Ammattiopiston jälkeen minusta tuli isä ensimmäistä kertaa, olin 19v. Tyttäreni synnytys kesti kolme vuorokautta. Poltin tupakkaa niin paljon että minut haistoi seinien läpi. Kirjaimellisesti! Tulevaisuus näytti taas täydelliseltä ja mikään voinut olla esteenä onnelle. Paitsi anoppi, joka inhosi yli kaiken minua ja teki kaiken eromme eteen. Mutta silloin se ei vaikuttanut kovin todelliselta uhkalta. Ihana perhe-elämä romahti, kun puoliso alkoi odottaa toista lasta parin vuoden päästä. Hän muuttui aggressiiviseksi ja suorastaan skitsofreeniseksi. Kyse oli kait hormoneissa, mutta suhteemme koki pahan kolauksen eikä koskaan palanut ennalleen. Hän oli yllättäen väkivaltainen ja mustasukkainen jopa kasveille. Aloimme elää omaa elämää ja minä masennuin kovasti. Aloin juomaan päivittäin. Tapasin erän vanhemman miehen chatissa, josta myöhemmin tuli erittäin läheinen ystävä, mutta vasta vuosien päästä. Hän mainitsi, että tuntee erään pojan meidän pihalta. Arvasin kenestä oli kyse, sillä olen itse yrittänyt löytää jonkunlaista kontaktia häneen, hän oli naapurini. Kun tämä mies oli käymässä jossain, hetkellisesti huomasin, että hänen puhelimensa oli jäänyt pöydälle. Varastin sieltä naapurin numeron. Samana päivänä otin häneen yhteyttä. Näin alkoi romanssi. Olin taas onnellinen ja elämä hymyili. Ihminen antoi minulle kaiken sen minkä kaipasin. Häntä kiinnosti miten päiväni meni, mitä kuului minun läheisille. Tunsin itseni halutuksi ja riittäväksi. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin jättää raskaana oleva puolisoni ja tyttäreni. Päätös oli erittäin vaikea, mutta sydän sanoi, että näin on parempi. Paras ystävä tuki minua. Kuunteli minun pohdintoja joka päivä, monta tuntia putkeen. Käytännössä joskus olin puhelimessa hänen kanssa koko työpäivän. Samana iltana kun kerroin päätöksestäni lasten äidille, tämä poika jätti minut. Hänen ”syy” oli – en halua rikkoa perhettä. Oli myöhäistä. Jatkoimme yhteistä elämää puolison kanssa saman katon alla, muttei enää parina. Muutaman viikon päästä tapahtuneesta minun paras ystävä muutti tämän miehen luokse – he ovat edelleenkin yhdessä. Meni monta vuotta päästä yli tästä jutusta. Monta. Vasta nyt pystyn kohtaamaan molemmat tuntematta sen kummempia.

Samoihin aikoihin tutustuin ihmiseen, joka rakastui minuun, mutten tuntenut mitään ystävyyttä enempää häntä kohtaan. Tällä hetkellä hän asuu Saksassa ja olemme erittäin hyviä ystäviä. Hän on edelleenkin rakastunut minuun.

Isoisäni kävi luonani viimeisen kerran samana kesänä, hän matkusti Pietarista Kouvolaan ilmoittamatta mitään etukäteen. Tiesin hänen olevan hyvin hyvin sairas, kuoleman sairas ja sanomatta toisillemme mitään hyvästelimme silloin. Hän sai leikkiä lastenlastensa kanssa ja lähti seuraavana päivänä takaisin. En kertonut, että olemme puolison kanssa eroamassa, hän luuli että kaikki oli hyvin. Kun saatoin hänet junalle, Kouvola-Pietari, maksoin salaa junan konduktöörille käteistä, että isoisäni saa olla rauhassa ja, että hänen hyvinvoinnista huolehdittaisiin.

Sitten oli sivari. Heti ensimmäisenä päivänä huomasin aasialaispojan, jossa oli jotain puoleensa vetävää. Ei seksuaalisesti vaan ihmisenä. Heti kun näin hänet viereisessä pöydässä tiesin, että haluan tutustua häneen. Nyt hän on minun paras ystävä! Hänen kanssa voi olla rehellinen ja oma itsensä. Voi haukkua hänet pystyyn ja olla vetämättä herneet rehellisyydestä.

Ensimmäisellä kerralla Lapinjärvellä ollessa en saanut siviilipalveluspaikkaa niin otin lykkäyksen. Kun palasin kotiin kk päästä, minulle oli hommattu vaimon toimesta oma asunto. Se oli naapuri asunto. En kuitenkaan kauan siellä asunut, sillä aloitin työt eri kaupungissa. Eräässä hotellibaarissa. Elämä oli railakasta taas. Asuin paikan päällä ja viinaa virtasi tietysti yllin-kyllin. Myös tyhmyyksiä tuli tehtyä. Kuten esim. makasin naistyökaverin kanssa kun hänen mies nukkui samassa sängyssä. Ja tietenkin heräsi siihen. Edelleenkin ihmettelen miten selvisin elossa siitä. Tämä nainen ja mies ovat edelleenkin tärkeä osa elämästäni. Sain myös ulosottoon aika huikean summan, jonka maksan loppuun näillä näkymin.

Sitten isoisäni kuoli, uuden vuoden aattona. Tein pikaviisumin (mikä ei kovin helppo ollut juhlapäivien aikana) ja matkustin hautajaisiin, ne pidettiin jo muutaman päivän päästä. Ollessani samalla reissulla tämä, nykyään Saksassa asuva kaverini soitti. Hän halusi nähdä, hän oli myös Pietarissa. Oli kavereidensa kanssa menossa mökille ja pyysi minut mukaan. ”Mökki” olikin kuorma-auton katettu kuorma, keskellä mahdottoman isoa peltoa. Yli 50km:n säteillä ei ollut yhtään puuta. Meitä oli viisi (4 jätkää ja 1 nainen) ja koira, englanninsetteri. Auton takakontti täynnä viinaa–ne oli tarkoitettu johonkin häihin. Pakkasia oli siinä talvena yli 40C ja tietenkin automme ei enää käynnistynyt aamulla. Jäimme loukkuun viideksi päiväksi. Ei ollut polttopuita, ei ruokaa, ei sähköä, ei gsm kenttää (tosin virta ei kovin kauan siinä pakkasessa kännykässä pysynyt), vain viinaa. Viimeisenä päivänä nainen luovutti ja meni makaamaan hetekalle – luuli että jää sinne lopullisesti. Me pojat tosissaan harkittiin koiran syömistä. Aivan onnen kaupalla päästin pois, jotkut eksyneet turistit pelastivat meidät. Sen jälkeen en ole kotimaassani käynyt. Mutta haluaisin!

Seuraavana syksynä työpaikalleni ilmestyi äiti, isä, mummo ja kuollut isoisä! Tajun lähtö oli aika lähellä. En pystynyt puhumaan ja kädet tärisivät niin kovaa, ettei rööki pysynyt kädessä, sen sytyttämisestä puhumattakaan. Noin 15min piinan jälkeen minulle selvisi, että kyseessä oli äitini nuorempi velipuoli, kuollen isoisäni poika, jonka olemassaolosta perheeni sai tietää vasta hänen kuoleman jälkeen. Myös moni muu asia paljastui. Nykyään hän (uusi enoni) on osa perhettämme ja mummolleni yhtä läheinen kuin olisi oma poika. Hän muistuttaa isoisääni niin ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltään vaikkei kovin monta kerta elämässään ole isäänsä tavannut.

Seuraavan vuoden keväällä olin taas Lapinjärvellä. Sillä kertaa ei ollut niin kivaa, eikä kenestäkään siellä tullut mitään merkittäviä kavereita. Sain kuitenkin onnella paikan Helsingistä ja olin tietenkin ihan innoissani. Stadiin! Nyt elämä muuttuu! jaaah..

Tunsin itseäni taas teiniksi. Taas kaikki oli uutta ja suurta. (hassua kun aluksi todellakin Stadi tuntui suurelta, vaikka olen asunut kaupungissa jossa on enemmän ihmisiä kun koko Suomessa) Ja taas kaikki alusta asti. Uudet ystävät ja uudet kujeet. Onneksi oli kuitenkin parhaat kaverit jo siinä vaiheessa täällä. Joten en ollut kovin yksinäinen. Silti pian huomasin tämän kaupungin pinnallisuuden ja petollisuuden. Ei ihmissuhteet olleetkaan niin vakavia ja pysyviä. Ei ollutkaan ihmisiä, jotka ajattelisi jotain muutakin kun oma napaansa. Tai siis oli, mutta harvat ja valitut. Muutuin itse samanlaiseksi. Sopeuduin ympäristöön. Opin olemaan ilkeä muille, varsin täysin vieraille ihmisille. Ystäväni välillä ihmettelevät kuinka paha suustani pystyn olemaan. Nyt minulla sentään oli itsevarmuutta ja tiesin olevani hyvä ja itseriittoinen ihminen. En ollut enää se harmaa hiiri. En pelännyt olla oma itseni, enkä istunut kaapissa.

Sivari sujui aika leppoisasti, työ ei ollut kovin vaativa ja eräs työkaveri tuli hyvin läheiseksi ystäväksi. On edelleenkin. Sain palveluspaikan puolesta asunnon, se ei maksanut minulle mitään tietenkään ja oli hyvällä paikalla. Pian luonani alkoi ensin viihtymään ja sitten jäi asumaan vanha kaveri, jonka kanssa asuimme opiskeluaikoina samassa talossa. Hän oli minua vuotta nuorempi. Noin puolen vuoden päästä hän muutti tyttöystävän luo, joka oli hänen äitiään vanhempi. Myöhemmin hän avioitui tämän naisen tyttären kanssa. Tosin tällä hetkellä hän on eronnut ja asuu vanhempien kanssa.

Pian hänen muuton jälkeen tapasin Korkeasaaressa tytön, jonka ”tunsin” meidän yhdistyksen foorumin kautta. Eli netin kautta vain, en ole henkilökohtaisesti ollut tekemisissä ennen tätä reissua. Pidin häntä täysin teininä, joka yrittää päteä. Erehdyin pahasti! Pian meistä tuli läheisiä ja hän muutti luokseni. Nukuimme samassa sängyssä ja söimme samasta vadista. Välillä riideltiin kun suurimmat viholliset, mutta kumpikin osasi pyytää anteeksi ajoissa. Myös hänen perhe, varsinkin äiti tuli läheiseksi, olemme hänen kanssa samanlaiset friikit. Myöhemmin tyttö löysi miehen saman yhdistyksen aktiivitoiminnan kautta ja muutti asumaan eri paikkakunnalle. Hän ja hänen äiti ovat edelleenkin minulle läheisimpiä ihmisiä.

Samana syksynä Saksassa asuva kaveri taas kerran kutsui minua. Tällä kertaa Saksaan, Octoberfestille. Lähdin. Matka oli mieletön. Kävimme kiipeilemässä Alpeilla, samalla reissulla poikkesimme Italian ja Itävallan puolella. Näin vihdoin livenä Neuschvanshtain linnan. Linna, jonka esikuva on ”Prinsessa Ruusuinen” sadun linna ja joka on myös Disney yhtiön logo. Joten se on satulinna kirjaimellisesti.

Paluumatka ei sujunutkaan suunnitelmien mukaisesti ja sunnuntai-iltana olin Amsterdamissa enkä Helsingissä. Koneessa oli joku vika ja jouduimme laskeutumaan siellä. Maanantaina kuudelta minun piti olla Helsingissä siviilipalveluslain mukaan. Se oli mahdotonta. Minua saattoi odottaa karkurisyyte ja puolenvuoden vankilareissu. Hakkasin päätäni ja raivosin lentoyhtiön edustajille. Lentoja ei enää ollut Suomeen muillakaan yhtiöillä, joten hyvitykseksi minulle tarjottiin sviitti hotellista ja avoin lasku hotellin ravintolasta. Muut saivat tavalliset huoneet ja kolmen minuutin puhelinkortin. Lentokoneessa vieressäni istunut nainen keräsi minulle bussissa näitä puhelinkortteja kaikilta kuka niitä ei tarvinnut, jotta minä voisin varmasti ilmoittaa tarpeeksi monelle henkilölle, etten ole karkuteillä vaan epäonnen uhri. Sain kymmenittäin näitä. Niinpä makasin poreammeessa, kattohuoneistossa, edessäni koko öinen Amsterdam, vasemmassa kädessä shampanjaa ja toisessa jekku ja soittelin ympäri maailma, miettien millainen kohtalo odottaa muutaman tunnin päästä. Onneksi pomoni oli ymmärtäväinen henkilö ja selvisin säikähdyksellä.

Sivarin loputtuaan jouduin muuttamaan pois. Oli vaikeuksia saada asunto, mutta taas onnella löysin halvan ja hyvän nurkan itselleni ja papukaijoilleni. Vietin taas menevää elämäntapaa. En pysynyt paikallani ja halusin tehdä ja kokea kaikkea. Tutustuin vahingossa, ollessaan hieman ”pienissä pieruissa” vanhempaan mieheen joka oli erittäin hyvin toimeentuleva. Aloimme viihtyä yhdessä, muttei kyse ollut suhteesta. Enemmän vakipanosta. Samoihin aikoihin tapailin nuorta kaveria, joka oli ”hieman” erilainen minun ystäviin verrattuna. Ehkä juuri se minua viehätti hänessä. Mitään suhdetta ei tullut, mutta välit säilyivät. Tällä hetkellä se kaveri on syytettynä erään professorin murhasta. Suhde toisen, vanhemman henkilön kanssa, taas puolestaan vahvistui ja kasvoi vakavaksi, vaikkei koskaan ollut tarkoitusta sellaista tehdä. Minä elin kun veitsi voissa. Sain melkein kaiken tarvittavan ja enemmänkin. Tulevaisuuden suunnitelmat olivat huikeat.

Oli jo kulunut vuosi edellisestä Saksan reissusta ja olin taas Münchenissa. Reissu taas kerran oli mahtava. Taas vuoria, kiipeilyä ja hauskanpitoa. Paluulento oli taas hieman omalaatuinen. Nimittäin kone ”joutui tekemään pakkolaskun” virallisesti, käytännössä tipuimme pellolle melko heti ilmaan noustua. Kovin suurta juttua ei viranomaiset asiasta tehneet ja olin Suomessa samana päivänä. Tosin kuvata en saanut kun harhailimme pellolla ”laskeutumisen” jälkeen. Vain yksi nainen joutui sairaalaan, sekin shokin takia.

Puolenvuoden päästä sain yllättäen tietää, että pääsen Havaijille kahdeksi viikkoa! Olin aivan sekaisin ja jopa oksensin jännityksestä. Juuri ennen lähtöä tapasin baarissa erään kiharatukan. Koko matkan ajan en saanut hänet mielestäni. Honolulussa kävin LOSTin kuvauspaikoissa, Perl Harborissa. Näin Cindy Crawfordin ja Täydellisten naisten Breen (mikä sen näyttelijän nimi olikaan). Tutustuin moneen amerikkalaiseen ja totesin, että ovat tosiaan monessa asiassa tyhmiä kun saappaat. Eräs baarimikko kysyi mistä olen. Sanoin, että Suomesta ja lisäsin, ettei hän varmaan tiedä. ”Kyllä tiedän missä se on, en ole jenkki ”– vastasi hän. Myös japanilaiset tiesivät hyvin Joulupukin kotimaan. Paluumatkalla Honolulusta Los-Angelsiin, jouduinkin San-Frasiscoon sillä Miamissa riehui ”terroristi”, joka paljastui myöhemmin lääkkeensä unohtaneeksi henkisesti sairaaksi ihmiseksi. Paluuni viivästyi melkein vuorokauden ja näin mitä tarkoittaa käytännössä amerikkalaisten valmius terrorismiin. Sotilaita oli lentokentillä enemmän kun asiakkaita. Jouduin olemaan monessa eri lentokentällä (Honolulu, SF, LA, Atlanta, Pariisi) ja jokaisella niistä baareissa väitin olevani häämatkalla, mutta morsiameni kuoli juuri ennen häitä. Sain säälistä mielettömän määrän drinkkejä, joten minua kauheasti haitannut viivästys aikatauluissa. Pariisissa sama temppu ei mennyt läpi… Eurooppalaiset! Hih!

Palattuani Suomeen päädyin heti-välittömästi baarin. Siellä se kiharatukka oli taas. Pyysin hänet jatkoille. Viikon päästä jätin kumppanini miettimättä, että luovuin mahdollisuudesta elää mukavasti loppuelämän, se ei ollut niin tärkeää, kuin se tunne minkä tunsin vihdoin toista kohtaan ja valitsin köyhän opiskelijan. Hän herätti minut jostain horroksesta. En edes tiennyt olleeni sellaisessa. Rakastuin taas yhtä vahvasti kuin vuosia sitten, ehkä enemmänkin. Olin onnellisempi kuin koskaan koko elämäni aikana. Asiat sujuivat hyvin muillakin saroilla ja tuntui, että olin pienessä henkisessä humalassa koko ajan. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppani, jonka esittelin perheelleni lasteni äidin jälkeen. Kuukausia jaksoin jauhaa ihmisille kuinka onnellinen olen ja kuinka mahtava ihminen on vieressäni. Kunnes häntä alkoi ahdistaa. Ensin oli tekosyitä ja tekosyitä. Hän ei edes uskaltanut sanoa suoraan ja sitten kun sanoi, antoi ymmärtää, ettei se välttämättä lopullista ole. Siitä on jo kuukausia ja tällä hetkellä tunnen vuorotelleen syvää kaipuuta ja vuorotellen syvä vihaa. Tekemisissä ei olla, vältän sitä mahdollisimman paljon. En pysty kohtamaan. Ensin yritin pitää yhteyttä, mutta se vaan satutti entistä enemmän. Tekee pahaa jopa ajaessa bussilla hänen pysäkin ohi. Hän on puolestaan jatkanut elämänsä eteenpäin. Olen koko kesän ollut elämäni pahimmassa masennuksessa ja käynyt aika pohjalla. Yritin jopa itsemurhaa, mutta epäonnistuin. En ole kertonut siitä kenellekään koska olen itse haukkunut sellaisia ihmisiä heikoiksi ja itsekeskeiseksi. Ja olen kyllä samaa mieltä edelleenkin.

Sittemmin olen yrittänyt saada ajatukset muualle ylettömällä seksillä, seksillä ilman tunteita. Päivittäin ja useamman kerran, monien eri kumppanien kanssa. Tällä hetkellä suoritusseksi ällöttää minua ja kaipaan taas sitä tunnetasolla. En tiedä kuinka kauan saa odottaa ennen kun moiseen pystyn kenenkään kanssa. Hän on mielessä.

Nyt näyttää siltä, että elämäni saa uuden suunnan. Olen tavannut uusia ihmisiä viimeisien parin viikon sisällä. Erittäin mielenkiintoisia ja varsinkin eräs on tietämättään inspiroinut minua valtavan paljon. Saa nähdä miten tämä tästä edistyy. Mutta uskon huomiseen ja siihen, että minunkin kadulle saadaan karnevaalit. Kenties tänä syksynä Saksareissun paluulento päättyy johonkin mahtavaan paikkaan ja saan taas vaihteeksi uutta perspektiiviä elämääni. Onko elämäni tuhkimotarina vai jäänkö lakaisemaan lattiat loppuun asti – aika näyttä. Minä uskon valoon!

Nyt sit tuli päätös... Yhteishuoltajuus säilyy. Tapaamiset joka 2. vkl siten että kerran kuussa käyn lasten luona ja kerran kuussa lapset minun luona. Lasten matkakustannukista vastaan kokonaan itse... Loppujen lopuksi aika hyvä päätös ottaen huomiin että vastapuoli halusi kieltä kokonaan lasten näkemisen ja yhteydenpidon...

ei kannata lähteä etsimään rakkautta, sillä joku päivä heräät ja tajuat että se löysi sinut!

No niin, 7h:n oikeusistunto juuri takana (ja useampi kirjallinen syyttely mm. minua syytetiin henkisestä ja fyysisestä uhkailusta, elatusmaksujen laiminlyönnistä, moraalittomasta käytöksestä lasten kanssa ja jopa väitti minun olevan koditon samalla totea että, asuntoni on täynä myrkkykäärmeitä, en omista ruokailuastioita ja kaikkea muuta yhteensä 10kpl A4). Vastapuoli odotetusti oli riitaisalla päällä kun minä taas olin vastaan tuleva ja joustava. Taisi tepsiä, ainakin jos voi päätellä tuomarin suhtautumisesta meihiin. Vastapuolen lakimies yritti saada saliin toidstajan jolla on "vankka tietoa minun sairaudesta joka vaikuttaa siihen etten kykene huolehtimaan lapsista", useamman kerran niin asianajajani kun tuomari kyseli mikä se moinen sairaus on - vastausta emme saanet. Kuitenkin myöhemmin totesivat ettei minuun voi luottaa koska olen edelleenkin hyvin sairas mieleltäni - homo! ONNEKSI tuomari oli hyvin järkevä ihminen (mikä hämmästytti sil'ä hän oli reilusti yli keksi-ikänen herra) ja katkasi keskustelun siihen todeten ettemme ole 60-luvulla ja kukaan ei kysy lastenäidiltä mitä hän tekee sängyssä ja vaikuttaako se siihen miten hän kykene huolehtimaan lapsista. Myöhemmin vastapuolen edustaja useamman kerran toisteli ettei mies-mies suhde ole terve ja viittäsi psyykiseen sairauteen. Lopuksi tuomari uhkasi poista hänet salista ja hyväksyä sokeana KAIKKI minun vaatimukset jos he jatkavat samaa lapsellista linja!
Että näinkin välillä! Huomenna tulee lopullinen päätös. Oikeastaan hyvin helpottunut olo, toivottavasti päätös tule olemaan yhtä positiivinen kun hänen suhtautuminen minuun.

p.s. siis jos joku ei tajunu niin ex-vaimo yrittää viedä holto- ja tapaamisoikeudet...

Uusi aamu ja taas kaikki kuten koko kesänä, väsyttää henkisesti, ei vaan jaksaa olla. Jos olisin rohkeä - heitäytyisin ikkunasta ulos, mut pelkään etten kuolekkaan heti. Päässä pyörii vaan keskustelujen pätkät uudestaan ja uudestaan, ne vaihtavat merkitystä joka minuutti, välillä helpottavat ja välillä pahentavat oloa...

- mä välitän sinusta, olet parasta mitä minulle on tapahtunut, olet todella tärkeä mutta...
- mä unohdin että meidän piti nähdä - inhmillistä...
- kunnes olen kihloissa...
- ei se johdu susta, se johtuu musta...
- mä en oikeesti ole hankimassa ketään itselleni...
- en aijo seurustella..
- mun piti käydä trehveillä, mutta jätin sen väliin kun sä soitit...
- luitkos mun textiviestit?!?
- entäs jos me alettaisi uudestaan olla yhdessä?...ei, en minä voi - olen liian nuori vakavaan...
- me olemme vain ystävät..
- en olisi täällä jos et olis mulle tärkeä...
- haluan nukkua yksin...
- oli kiva herätä sun vierestä..
- mä viihdyn paremmin yksin..
- oli taas koko viikko matala lentoa kun niin monta ihmistä piti tavata..

... ja sata muuta pätkää tai kokonaista lausetta. Väsyttä, en tiedä mitä tekisin, en tajua miten eläisin, miten saisin sen kaiken vaan päästä pois, suhtautua terveesti... en voi... en voi katsoa ketään muuta silmiin ja nähdä sitä mitä näen kun katson noihin silmiin, en tunne mitään verrattuna siihen mitä tunnen kun nojaan olkapäätä ja tuoksu tunkeutuu mun nenään. Välillä vihan ja välillä rakastan. Mutta pelkän, pelkän etten saa, etten tule onnelliseks ja joudun katsomaan vierestä toisen elämää, toisen onnea. Pelkän ettei hän koskaan tulee ymmärtämään mikä mun sisällä myllertää, miten paljon minuun sattuu ja kuinka paljon haluan vain häntä.
Mitä mä teen?!

tasan 7v sitten:

Olen jo pienessä hiprakassa, takana vaikea mutta onnellinen viikko. Tänään koin jotain ihmeellistä, jotain sellaista mikä sai minut ymmärtämän miksi olen täällä! Mä olen onnellinen! Tänään pidin kädessä maailman kallimman aarren-tyttäreni! Hän syntyi klo 13.07, kolmen tuskallisen päivän jälkeen. Ihana oma rakas pikku tytteli! Elämä on ihanaa ja tulevaisuus toivottavasti hymyile. Näen oikein jo nyt kuinka hän marssii kouluun, tuo ensimmäisen poikäystävän kotiin ja juhlitaan häitä. Vähän pelottaa, hän on niin pieni ja hauras. Mutta NIIN kaunis! Miten olenkaan elänyt ilman häntä nämä vuodet?!

tänään:

Joo, rakas pikkutytteli on jo koulussa ja ymmärtää enemmän kun voi uskoakkaan. Miten fiksu lapsi minulla onkaan! En voi edes onnitella rakasta kun puhelimen kautta, vaikka niin kovasti tekee mieli rutista häntä. Hän ei edes arvaa kuinka paljon hänen olemassa olo merkitsee minulle! KUinka monelta se on pelastanut minut ja kuinka paljon iloa se on antanut minulle. Rakas pikku tytteli.

N. vuosi sitten Pikkulanttu esitteli silloisen poikaystävän, otettuan pinenet näkäräiset olimme siirtymässä linja-autolla muualle. Yhteinen ystävä soitti ja tietty piti juoruta sille, että matkassa uusi ja komea mies. "Se on ihan ku Mikko Leppilampi, mutta musta" -totesin minä niin kovan ääneen että koko bussi repeili.

Joskus aikoinaan menin Pingiksen kanssa DTM:ssa naisten vessaan. Eräs tyttö kattoi suuttunesti ja erittäin epäystävälliseen sävyyn sanoi, että olemme väärässä vessassa. Minä tokasin takaisin että tyttö taita olla väärässä baarissa. Koko vessa hiljeni hetkeksi

Kävimme edellä mainitun kanssa maantai iltaisin teellä kaupungilla. Joka kerta sovittiin ettei otetaan mitään alkoholipitoista ja mennään ajoissa kotiin. Joka ikinen krt päädyimme taksilla kämpille sen jälkeen kun pari-kolme scumppa pulloa oli tuhottu. Seuraavana päivänä tietenkin piti ottaa sairaslomaa, huoh...

Pih-pah, oijoi! ....ei jaksaaaaaaaaaaaaaaaaa.... Rutto on syövyttänyt sisintäni, olen saastunut tuhoeläin...

Eilen illalla menneisyyden haamut vieraili mun luona, hämmästyttävä, mutten pelänyt niitä enää, tietenkin ne herätti paljon-paljon tunteita, mut se ei enä sattunut. Ehkä jona päivänä en edes huomaa niitä kun ne päätävät tulla käymään. Ehkä joskus mulle voi joku sanoa etten arvostele, enkä pidä kaukana uusia tuttavuksia vaan otan avosylin vieraitakin ihmisiä. Ehkä jona päivänä...

rakstan ja hakkan päätäni seinään, mutta rakastan ja on ihana tunne kun saat tunteillesi vastauksen, edes vähäsen, edes hetken, mut se pistä jaksamaan! Olet mulle kaikki kaikessa ja tiedät sen...