IRC-Galleria

Otin nyt pakkasviikosta ilon irti ja käytin hyödykseni tarjousta pilvettömästä taivaasta ja menin katselemaan tähtiä. Makasin viimeviikonloppuisen lumienkelin päällä ja tuijotin ylläni aukeavaa näkyä. Oli kummallista ajatella, että nuo kirkkaat pisteet todella olivat suuria aurinkoja kaukana, valovuosien päässä. Minusta ne näyttivät pikemminkin tummaan pahviin pistellyiltä rei'iltä, joista toisella puolella oleva valo pääsi livahtamaan meidän öiseen ja pimeään maailmaamme.

Lopuksi vielä kiikaroin tähtisumuja ja yritin etsiä Orionin vyötä, mutta en löytänyt. Otava erottui kirkkaana, mikä oli aika hassua, kun ajattelee, että siinä ympärillä on niin paljon muitakin tähtiä. Otavan tähdet ovat vain niin paljon kirkkaampia, että selkeä kuvio muodostuu.

Mutta oli niitä tähtiä tosiaan paljon! Tähdet ovat itse asiassa herättäneet minussa pienestä pitäen selittämättömän kauhuntunteen. En ollenkaan ymmärrä, mistä se johtuu, sillä eihän tähdissä nyt ole mitään pelättävää. Saattaahan se tietenkin johtua pimeydestäkin, mutta kuitenkin. Aina tähtiä katsellessani tuo kauhu hiipii luokse ja minun täytyy se hätistämällä hätistää.

Kaikesta huolimatta tähdet kuitenkin kiehtovat minua. Avaruuden arvoituksellisuus kiinnostaa ja innostaa minua, ja rakastan kuvia tähtisumuista ja galakseista. Yläasteella koulussamme kävi erikoinen mies nimeltä Arkki. Hänellä oli mukanaan suuri "kupu", jonka sisään menimme. Luokassa oli aivan pimeää ja sitten hän sytytti kuvun sisäpuolelle tähtitaivaan. Hän kertoi meille hyvin mielenkiintoisia asioita tähdistä ja maailmankaikkeudesta.

Olen siis todella kiinnostunut tähdistä ja minusta olisi mukavaa harrastaa tähtitiedettä. Mutta ihmettelen, miksi olen toisaalta sitten niin kauhuissani tähtitaivaan alla. Ehkä se onkin yksinäisyyden tunne? Tunnen olevani kovin suojaton ja yksin kaikkien noiden tuijottavien valojen alla? Vaikka toisaalta tiedän, etten ole. Reaktion syyt jäänevät loppujen lopuksi pelkkien arvailujen varaan.