IRC-Galleria

Jyväskylästä Helsinkiin päästyämme hyppäsimme Tolstoi-junaan; aseman rähjäisin vempelehän se oli, ja jo ovella alkoi passien ja papereiden hirmuinen syynäys. Makuuvaunussa vaunupalvelija keräsi oitis kaikkien passit matkaansa, mutta tilalle saatiin täytettäväksi maahantulokortti-lipare, jossa udeltiin sekä kyrillisin että tavallisin kirjaimin kaikki mahdollinen.



Muut majoittuivat yhteiseen hyttiin, mutta naapurihuoneessa matkanneen rumpalimme Markuksen matkatovereiksi sattui ruotsalainen opiskelijapoika, joka oli menossa vuodeksi Koreaan sekä venäläinen mies, joka ei osannut sanaakaan englantia. Huoneessa saatiin oitis aikaiseksi äänekäs riita makuusijoista sekä siitä, että venäläinen olisi välttämättä tahtonut rusentaa ruotsalaisen jättimäisellä matkapakaasilla rumpalimme pedaalin… ”Njet njet njet!” ei auttanut, ilman raisuhkoa selkään hyppäämistä ja sitä seurannutta pientä käsirysyä pedaali olisi rusentunut JO Helsingissä.

Suomen tulli kävi morjenstamassa meitä leppoisasti ravintolavaunussa (josta basistimme ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta saanut ostettua omenasiideriä, omenamehu oli lähin vastine siiderille. Kaljaan oli siis tyytyminen.) Venäjän puolella rajaa tullimiehiä ja -naisia ei sen sijaan juuri hymyilyttänyt. Tietysti rumpalimme huoneessa suoritettiin myös tarkempi matkatavaroiden tarkastus.



Nallelimsa maistui niin kauan kuin sitä riitti, sitten yritimme nukkua hetken aikaa ennen kuin Tolstoi kello 8:25 olisi Moskovassa. Se osoittautui kuitenkin odotettua vaikeammaksi tehtäväksi: herra junailija hurjasteli rähjäisellä ajokillaan pitkin kuoppaisia kiskoja niin että vaunu vaan ryskyi. Yksi jos toinenkin heräsi kesken unien varmana siitä, että seuraavaksi ollaan venäläisessä metsässä.

Moskovaan kuitenkin päädyttiin, ja järjestäjä-Marina saapui meitä vaunun ovelle asti vastaan. Matka kohti hotellia alkoi – samoissa merkeissä kuin matkaa oli siihenkin saakka kestänyt. Mustissa autoissa oli tummennetut lasit, mutta ei turvavöitä, ja kuskimme kaahasivat normaalina kaupunkinopeutena noin sataakolmeakymppiä. Kaistoja tiellä oli neljä-viisi vierekkäin, ja autoja kaiken aikaa ainakin yksi enemmän kuin kaistoja. Ratikkakiskoillakin voi ajaa, jos jonot liikkuvat liian hitaasti, ja jos auton ympärille jää tilaa kymmenen senttiä, voi risteyksen yli kääntyä ihan silloin kun siltä tuntuu. Tolstoista ja kuskeistamme huolimatta selvisimme kuitenkin hengissä hotellille saakka, ja aamukahvilla jopa heräsimme hetkeksi. Hotellihuoneet saatiin onneksi heti: hetki unta ja suihkua ennen keikkapaikalle siirtymistä.

XO-klubi sijaitsi tietenkin aivan vastakkaisella puolella kaupunkia, ja saimme jälleen nauttia runsain mitoin paikallista liikennekulttuuria. Keikkapaikka näytti samalta kuin kuvissa: suuri klubi kahdessa kerroksessa, korkea korkea lava ja sen takana tilava bäkkäri. Kitara- ja bassomööpelit toimivat hyvin, mutta rumpujen kanssa oli heti pieniä ongelmia: bassarin kiristysruuvit olivat irti-poikki rikki. Onneksi uudet ruuvit löytyivät kotvasen kuluttua... Soundcheckissä meitä auttoi järjestäjä-Alex, joka toimi ansiokkaasti tulkkina meidän ja ummikkovenäläisen miksaajan välillä.

Meidän siinä tsekkaillessamme järjestäjä passitti apurinsa kantamaan bäkkärille meille evästä: hedelmiä ja suklaata, pistaasipähkinöitä ja vodkaa, sekä runsain mitoin kaljaa, kaljaa ja kaljaa. Myöhemmin saatiin vielä varsinaiset ruoat, ja syömistä lopetellessamme huoneeseen marssi toimittaja valokuvaajineen meitä haastattelemaan. Taas kerran haastattelija halusi tietää, miksi Suomessa on niin paljon metallibändejä, ja bändejä ylipäänsä. Mitäpä siihen vastaisi? Haastattelijaa myös hieman huvitti, kun kerroimme, että kaikenlisäksi koko kotomaassamme ei ole edes puoliksi niin paljon väkeä kuin Moskovassa. Ei ole normaalia, että maassa on vain muutama ihminen ja he kaikki soittavat jossain bändissä, tuumi hän.



Siinä haastellessamme paitamyyjämme singahteli edes takaisin bäkkärin ja salin väliä; yhdessä hujauksessa oli myyntipöytämme ostettu tyhjäksi levyistä ja paidoista, ja lisää levyjä kaivettiin kitaralaukkujen pohjilta hyvillä mielin.

Samaan aikaan toisaalla, bäkkärin toisen oven takana nimittäin, hääri pienenpieni kiinalainen mies korjaamassa jonkun tukkimaa vessanpönttöä.

Kummasti reissun aikana alkoi pitää normaalina sitä, että ”toimii niin kuin junan vessa” -sanonta on muokattava (hieman toisessa merkityksessä) muotoon ”toimii kuin Tolstoin vessa”, ja tämä päti hotellia lukuun ottamatta miltei kaikkiin tapaamiimme vessoihin. Klubin toisessa vessassa lennähti vastaan kärpäsparvi. Mikäs sen mukavampaa!

Lämppäribändimme, paikallinen Inside You soitti lyhyehkön setin hyvänkuuloista doomahtavaa metallia, minkä jälkeen oli meidän vuoromme. Alku meni loistavasti – kunnes toisen biisin toisessa säkeistössä rumpalimme tuplapedaali päätti lopettaa yhteistyön omistajansa kanssa.



Avulias Alex hääri rumpalin jalkovälissä erilaisine työkaluineen kaikki seuraavat biisien väliosat ja tauot, kosketinsoittajamme yritti pelata lisää aikaa korjuulle soittamalla pitempiä introja biiseihin, mutta mikään ei auttanut. Lopulta päätimme heittää hyvästit tuplabassareille ja soittaa keikan loppuun ilman niitä. Yleisö ei tainnut täsmälleen huomata, mikä oli ongelmana, mutta jaksoi loistavasti tunnelmassa mukana pienistä tauoista huolimatta. Ensimmäisen levyn biisit saivat riehakkaimman vastaanoton, monet jaksoivat huutaa laulajamme mukana koko keikan, mutta uuden levyn nettisinglejen ohella Alone, Sleeping Beauty sekä Away saivat porukkaan eniten vauhtia, samoin kuin encoret Cold Dawn ja Like Angels and Demons.

Keikan jälkeen luulimme jo pääsevämme bäkkärille hörppimään kaljaa, mutta toisin kävi: hihasta ja kädestä nykien meidät pyydettiin kirjoittamaan nimmareita levyvihkoihin, pääsylippuihin, metrolippuihin... Yksi kynä tuli tiensä päähän siinä puuhassa, ja sitä sekä puolta tuntia myöhemmin hymyilevät fanimme marssivat kohti ulko-ovea ja me marssimme hymyillen kohti bäkkärin ovea.



Ilta jatkui vielä yläkerrassa Darkkis-paitoihin sonnustautuneen synttäriseurueen (juomia) notkuvassa seurassa ja pöydässä sekä hotellillamme.



Lauantaina basistimme patisti muuta joukkoa kiertoajelulle kaupunkia ihmettelemään; säästäväisinä henkilöinä päädyimme halpaan ajeluun rotiskobussilla, hintaa tosin laski rotiskouttakin enemmän se, ettei saatavilla ollut englanninkielistä opastusta, vain venäjää. Reissusta tulikin ikimuistoinen: bussin keskilattialla eläkeläismummo posmensi suurella paatoksella koko kaksituntisen reissun, ja kun kaiuttimet alkoivat säristä huudosta - sen sijaan että olisi hiljentänyt ääntään - rouva päätti korottaa sitä peittääkseen särinän. Näppärää! Korvat soiden ihmettelimme toinen toistaan kolhompia asuinseutuja, ihmeellisiä sähkövirityksiä niiden seinillä ja kadunvarsilla, ränsistyvänharmaita kerrostaloja, niiden seinässä kuoriaisten lailla nököttäviä ilmastointilaatikoita sekä näiden läävien vastapainoksi muutamia jättisuuria, moderneja ja lasisia liiketaloja sekä jylhänoloista yliopistorakennusta. Tavallaan hauskaa oli myös se, että rauhan patsaitten ja enkelhahmojen ympärillä oli sotakoneiden näyttely.




Söimme, paljon, ja joimme, olutta (joo, ja kaljaa!), ennen kuin oli aika lähteä takaisin hotellille hakemaan kamoja. Alex kuskiystävineen saapui noutamaan meitä ja kiidätti meidät hotellille. Tavarat autoihin ja kohti rautatieasemaa. Päivän seikkailujen piti olla aikalailla seikkailtu, mutta siitä se lysti vasta alkoi. Puolet porukasta lähti vielä kauppoihin, puolet jäi istumaan asemarakennuksen yläkertaan kamojen kanssa. Yhtäkkiä laulajamme-kitaristimme Mikko huomasi, että ympärillämme alkoi parveilla tismalleen samaa miesporukkaa kävelykierros toisensa jälkeen, ja aina vain lähempänä tavarapaljouttamme silmät pyörien soittopelien ja niitä vahtimaan jätettyjen välillä.

Samaan aikaan herätimme ilmeisesti riittävästi huomiota myös miliisin mielessä, yksi ei-niin-kivan oloinen kaveri tuli vahtiin meitä vastapäätä ja syynäsi tavarapinoa kovin arvioivan oloisena, ja pian huoneessa alkoi kiertää parvi sekä rosvoja että poliiseja. Kun toinen puoliskomme saapui ostoksineen, kärräsimme silmien välttäessä ja vähin äänin omaisuutemme takaisin autoon ja luikimme kahvilaan. Tiedä sitten, mitä rautatieaseman hässäkästä olisi seurannut, mutta emme viitsineet jäädä ottamaan selvää. Viivästyskin olisi tullut hankalaksi: kaikkien viisumit umpeutuisivat joka tapauksessa seuraavana päivänä. Lopulta Alex saatteli meidät junaan, ja kotimatka alkoi.



Kun Tolstoi lopulta lähti passinkeruun jälkeen puksuttamaan kohti Helsinkiä, me puksutimme ravintolavaunuun vaihtamaan loput tuhannet ja taas sadat ruplamme miellyttävämpään valuuttaan: joo ja kaljaan. Venäjällä ei tunnuta harrastavan siiderinjuontia, sitä ei saanut ravintolan uumenista tälläkään kertaa, eikä paikallisissa ruokapaikoissakaan sitä tarjoiltu. Tästä vastoinkäymisestä huolimati jaksoimme näyttää iloista naamaa, kunnes uni aamuyöstä yllätti.



Aamunkoitteessa vaunupalvelijamme kävi ovea ryskytellen herättämässä meidät: nokka solmussa marssivat viranomaiset olivat tulossa tarkastamaan hyttimme asujaimistoa ja - toivon mukaan - luovuttamaan passimme takaisin. Ilman suurempia hankaluuksia selvisimme tälläkin kertaa, vaikka yksi viranomaistädeistä jäikin loputtoman pitkäksi aikaa päivystämään ovemme pieleen tovereilleen mystisesti viittoillen. Iloisen joukon jatkettua matkaansa uni yllätti uudestaan, ja nautimme vielä viimeisistä kuoppaisista kilometreistä kohti kotisatamaa. Helsingissä paistoi aurinko, kun Tolstoi rysäytti samalle raiteelle, josta pari päivää ja pari tuhatta kilometriä aikaisemmin olimme sen kyytiin hypänneet.