En tiedä miksi. On vaan niin... Loppuun palanut olo.
Ei. Kaikki on hyvin.
Tää on taas vaan näitä, mitä mun pää tekee. Kiittää mua.
Lueskelin tossa yksien vanhempien pitämää blogia niitten tyttärestä, joka teki itsemurhan helmikuussa 2011, ja ensimmäisiä asioita joita tuli mieleen, oli että;
"Miksen itse?" ja melkeen aloin syyttämään siitä etten päättäny päiviäni kun olin yksin. Siis silloin peruskouluaikana kun mikään ei sujunut.
Onneksi sen yksinäisen kauden katkaisi seurustelu, joka sitten toi oman boostinsa elämään, joskin myös omat lisäongelmansa.
Mutta sitten tuli mietittyä, että olen saavuttanut paljon yläasteen jälkeen, joskin myös hävittänyt suuren osan itsestäni.
(kohta joku heittää hienon vitsin)
Painon muutos radikaalisti väärään suuntaan raastaa ihan perkeleesti, pelkkä ajatus siitä, mitä olin, itkettää, koska tuntuu etten koskaan pääse siihen enää takaisin.
Liikun niin paljon kun kivuiltani voin, mutta tuntuu että massaa tulisi lisää, vaikka ohjaaja taekwondossa kysyikin ohimennen että paljonko olen pudottanut.
Kukaan muu ei tunnu näkevän sitä, ja itse taidan nähdä jokaisen menetetyn 10grammaisen lisäkilona.
Leikkaus olisi niin helppo, vaan eipä mulle semmosta.
Sairaustahan tässä on pohjalla, mutta... I feel I am the big devil in all this. Minähän se elän tämän kanssa.
Perkele.
Ahdistaa.
Tällä hetkellä....haluaisin pois.
Nappaan kissan kainaloon sitten.
Äh...
~Darkie
