jumiuduin äsken tosi vanhojen päiväkirjamerkintöjen maailmaan.
hassua kuinka jotkut asiat muuttuu niin radikaalisti samaan aikaan kun toiset asiat vaan junnaa paikallaan. huomasin kun aloin oikein asiaa miettimään että ne jutut jotka muuttuu, ei niillä oo oikeesti yhtään mitään väliä. niillä jotka oikeesti muuttuu paljon, pelkkää hyttysen paskaa itämeressä.
ne tärkeimmät jutut, kipeimmät asiat ja isoimmat ilot pysyy ajan saatossa ihan samana...johtuuko se sitten kirkkaista muistoista vai siitä että pelkää unohtavansa. pelkää unohtavansa asiat jotka olis oikeesti vaan niin paljon parempi unohtaa, mutta ei silti halua koska sitten unohtaa virheet jotka on tehny ja kaiken mitä on niistä virheistä oppinut. sekö sitten pitää ihmisen mielen samoilla sijoilla vai sekö sen saman mielen tukahduttaa ja lopulta tekee sairaaksi...?
Tietäisikin vaan että olisko parempi unohtaa vai sokeesti toivoa.