Mä luulin, aina jotakin jää,
Jota ei pysty hävittämään.
Edes silloinkaan repimään,
Kun sanoo näkemiin,
Mut se ei olekaan niin.
Ja ulkona jossain oot sinä ja uus,
Kireä, teennäinen valoisuus.
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa.
Mä haluan huutaa ja satuttaa.
Mä luulin, että viha väsyy,
Suru sammuu tai himmentyy.
Mä luulin, että kipu häipyy,
Menee kadoksiin,
Mut se ei olekaan niin.
Mä luulin, että hallitsen tän
Mun mielen ja mun elämän.
Joo, mä luulin, että sinä ja hän
Jäätte unohduksiin,
Mut se ei olekaan niin.