IRC-Galleria

Oon tehny paljon töitä. Enemmän ku koskaan ennen. Oon myös ollu väsyneempi ku koskaan ennen. Eikä se johdu pelkästään työstä. Oon koittanu opetella pikkuhiljaa jakamaan elämääni yhen kivan pojan kanssa. Välillä se on vaikeeta, ku on tottunu kuulumaan vaan itelleen. Tuntuu, et vuorokaudesta loppuu tunnit.

Mut ei kaikki oo noin synkeetä. :) Oon ollu aika onnellinen. Välillä tulee pieniä hetkiä, ku voi unohtaa ihan kaiken muun, sulkee silmät ja nauttii sateen tuoksusta, märistä kengistä ja siitä tunteesta, mikä tulee ku aurinko tuleekin esiin pilven takaa ja hyväilee hellästi kasvoja.
Mietin, et pitäskö ostaa joku piirtelyvihko ja koittaa kaivaa itestäni joku keino purkaa.

Sillon ku olin yksin, olin harvoin yksinäinen. Nyt tuntuu, et mulla ei oo tarpeeks aikaa itelleni, kuunnella ajatustenkulkua ja elämän runollisuutta. Kaipaan sitä. Välitän ihmisistä mun ympärillä ja haluisin olla jokaiselle mahdollisimman hyvä ystävä, työkaveri, tyttöystävä, lapsi tai sisko, mut ei oo aikaa revetä jokaselle. Mulla on enää harvoin hetkiä, kun oon vaan omassa seurassani. Mitä mulle kuuluu? Oonko mä kasvanu, taantunu, tullu paremmaks vai huonommaks? Toisaalta on mukavaa, kun on joku josta pitää kiinni. Saa välittää siitä ja se välittää takasin. Hassua, mut se on uus tunne. Joku itseasiassa pitää mun puolia. Huolehtii. Rakastaakin.

PS: oon ajatellu lopettaa pian jossain vaiheessa tupakoinnin. Ehkä alottaa laulun uudestaan. Harva asia tuntuu niin hyvältä, kun tilan täyttäminen tunteella.

Heräsin n2 min sitte elämäni ahistavimmasta painajaisesta. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi mun tuhansilta lukijoilta jo etukäteen, koska varmasti typotan unenpöppörössä.

On yks tapaus. Se ei oo vielä edes varhaisimmallakaan asteella, että vois puhua mistään todellisesta, mut kuhan nyt vaan on. Se pyys mua bisselle tossa jokunen päivää sitten, ei me viel olla sovittu päivää (melkein alkaa pelko hiipiä puseroon, ettei se sovikaan..) Mut kuitenkin. Ollaan vaan juteltu, et joo lähtään joku kerta jonnekin. Ja nyt se sitten hiipi mun uniini jo.

Tosiaan tässä unessa tämä Prinssi Uljas, Herra Hurmaava, Se Oikea tuli hakemaan mua kotiovelta ja kun ei tiedetty, minne suunnataan, ni istahdettiin siihen talon edessä olevaan leikkipuistoon miettimään asiaa. Kaikki on ihan hyvin ja ruusunpunasta ja linnut laulaa ja viulut soittaa, kun yhtäkkiä koko mun perhe, mummut ja vaarit, kummitädit, duunikaverit ryntää paikalle! Ne oli kattonu ikkunasta, että kappas kappas, Ellillä on mies, josta me ei tiedetä. JÄRKYTTÄVÄÄ! Mennään heti tuhoamaan kaikki. Tässä unessa niillä oli mukanaan vielä semmoin iso musta villakoira (meillä oli pienen pieni valkonen lattiamoppi, nimeltä Antti, mut se lopetettiin kun olin 14!), joka ahisteli Herra X:ää ja käyttäyty huonosti. Mun faija pääty istumaan yhen duunikaverin, Pepen, kanssa ja puhumaan musta pahaa. Tottakai Herra X:n kuullen. Mun äiti alko suureen ääneen taivastelemaan, että kun ei Elli kerro ikinä mitään ja sitten tivaamaan siltä mieheltä, että noooh... Jokos te olette harrastaneet seksiä?
Jostain syystä mä sain tän kaiken keskellä päähäni ottaa palan purkkaa suuhun. Yhden palan. Otin pussista yhden normaalikokosen palan. Mutta sitten se pala turpos mun suussa nyrkin kokoseks, nii etten pystyny edes puhumaan. Lopulta mun oli pakko sylkästä se purkka pois, mutta jostain syystä linkosin sen suoraan pöydälle Tapauksen eteen. Se katto sitä kauhistuneena..

No, eipä hätää. Kaikki päätty siinä vaiheessa, kun mun mummivainaa tuli valittamaan, että mulla on ruma hame päällä. Potenttiaalinen ihastukseni katto sitten, että njoo, aivan hirveä hame. Sit se istu pieneen myrkynvihreeseen kuplaansa ja huristeli auringonlaskuun.

Heräsin hikisenä yksin omasta sängystäni ja mietin vaan, että luojan kiitos mun perhe ei oo vielä kerenny nolaamaan mua tän tyypin edessä. Onneks tää tapaus ei taida tietää mun päiväkirjasta vielä.. Raukka pelästyis varmaan puolkuoliaaks, kun lukis tän.

Kävelin eilen pahaa-aavistamattomana keskustassa, kun se tapahtu taas. Katukerääjä, tuo asfalttiviidakon armoton metsästäjä, iski silmänsä laumastaan harhautuneeseen veronmaksajaan. Iltapäiväaurinko lämmitti savannia (kolmen sepän patsaan aukio) ja siellä laiduntavia märehtijöitä suloisesti, kun joukko yhdessä liikkuvia saalistuseläimiä asettui heinikon reunoille seurailemaan tilannetta. Ilmapiiri muuttui hetkessä. Veronmaksaja-märehtijät valpastuivat hetkessä, laskivat päänsä katsekontaktin pelossa, hakeutuivat pieniin ryhmiin ja nopeuttivat askeltahtiaan.

Yhtäkkiä huomasin olevani yksinäni keskellä savannia suuntaamassa toisella laidalla sijaisevalle keitaalle (Vanhan kuppila). Tajusin tilanteen liian myöhään. Katse ylös, tilannearvio, paniikki, katse alas, varmistus vilkaisu ja silloin se tapahtui. Epäonninen välähdys ja minut oli huomattu. Saalistaja lähestyi uhriaan, otti väijymisasennon ja avasi suunsa: "Oisko hetki aikaa?"

Kohtalokas hetki kesti vain n. 7minuuttia. Kävelin suoraan ansaan. Pyristelin vastaan, mutta siinä vaiheessa, kun katukerääjä alkoi laskea kuinka monta lasta kuoli keskustelumme aikana, ei pakoreittiä enää ollut..

Nojaa, eipä sinänsä Pelastakaa lapset ry on ihan jees organisaatio, ihan hyvä, että niitä tuetaan. Mut lupauduin sitte antamaan prosentin bruttopalkastani, eli jotain 20€. Laskujeni mukaan se tekee nyt yhteensä 17% koko palkastani ns hyväntekeväisyyteen. Ärsyttää, kun mä olen niin helppo saalis noille. Jos mut saa pysäytettyä, ni ei vaadi kummosta, että mulle tulee huono omatunto maailman kurjuudesta, ja helpoin tapa päästä tilanteesta on antaa rahaa. Hmph..

Onneks mulle jää ees sen verta rahaa, että saan ostettua tarpeeks kenkiä. :D

..Molen pinnallisuuden huippu.. Note to self: hanki selkäranka.

Tänään tulin duunista samalla dösällä yhen kaverin kanssa ja pitkästä aikaa pääs uppoutumaan järkevään, syvälliseen ja soljuvaan keskusteluun. Se oli niin mahtavaa. Me juteltiin kirjallisuudesta, kommunismista, politiikasta, valtio-opista, kyynisyydestä ja altruismista. Ja kaikki oikeen käypässä 20min paketissa. :D

En oo viime aikoina jaksanu lukea kirjoja tai Hesaria yhtä uskollisesti mitä ennen. Lisäks muutenkin ku seura on muuttunu aika radikaalisti, mä oon muuttunu, ni harvemmin löytää ihmisiä, joiden kanssa voi ja jaksaa keskustella "älykkäästi". Just sanoin toissa päivänä Jykälle, että mua on alkanu vähän pelottaa, että oonkohan mä enää fiksu, kun en enää harrasta mitää fiksua. Kävin viimeks taidemuseossa joku 1½kk sitten. Kirjoihin en oo jaksanu koskeakaan aikapäiviin saatika Hesariin Nyt-liitettä pidemmälle. Lukio aikana koko mun elämä pyöri sen ympärillä, että mä kehitän päätäni ja opin mahollisimman paljon. Ja että musta tulis niin älykäs ku mahollista. Nyt en enää jaksa. En jaksa vakuutella itelleni ja muille, että oon "hyvä".

Siks työkin on niin mukavaa, koska mä tiedän, et saan tietynlaista kunnioitusta, kun vaan teen ahkerasti duunia. Ilman, että mun täytyy oikeesti yrittää mitään.

Kevät alko nyt. Kävin eilen kevätkävelyllä Jykän kanssa, mentiin Alppipuistoon, ostettiin limujäät ja sitten mentiin Lintsille. Sain sen pelkuripojan ylipuhuttua Spaceshottiin ja sit loppujen lopuks se oliki enemmän innostunu ku mä. :D Sit mentiin ja tuhlattiin rahaa pelikoneisiin. Ei voitettu mitään. :) Ja tavallaan osa sen päivän viehätystä olikin just siinä, että se oli vaan tavallinen päivä. Ei tehty mitään erikoista oikeestaan, kuhan hengattiin. Käveltiin auringon paisteessa niillä kallioilla ja naurettiin sille, miten luusereita me oltiin ku ei voitettu yhtään mitään. Ja ehkä just sen tunnelman takia se hetki oli muistamisen arvonen. Kun minnekään ei oo kiire ja missään ei tapahdu mitään, on vaan helppo ja kevyt olla.

PS: musta tulee täti

Heräsin aamulla ja mun ihmetyksekseni olin saanu tekstiviestin. Taino, se ny viel nii erikoista, mut sitte alko vaivaamaan, ku luin sen. Herutusviesti Fonecta Finderin kautta TSome1..

Nice... Vaihtoehdot: joku kaveri pelaa pelejä mun mielenrauhalla, joku puolituntematon tyyppi on kaivanu mun numeron, eikä uskalla omalla nimellään viestiä tai sitten joku täysin tuntematon stalkkaa. Samalla äärimmäiset häiritsevää ja koomista. :D

Jos se o kaveri, ni haist! :D Okei, sait mut hämääntymään, voitit!
Jos o joku puolituntematon, ni paremman kuvan itestäs antasit, jos viittisit kasvotusten sanoa. Emmä jänöjusseista huoli kuitenkaan.
Ja jos se oli joku stalkkaaja... Huihkamalah! :D Hihih! Ei kannata mua stalkkaa, moon ihan liian tylsä ihminen siihen.

Eilen oli upeeta. Olin Jykän kaa kattomas asuntoi ja sen jälkeen sen kämpillä hengaamas. Käytiin ajamassa sen motskarilla (ai, auta armias, se on ihanaa!) ja sitte kateltiin leffaa. Jykä on ihan huippu jätkä.

Espanjassa ollessa en paljoa kaivannu Suomesta, perhettä ja Jykän seuraa. Kesällä me hengattiin melkein joka päivä, ihan vaan juteltiin. Parasta siinä on se, että mä tiedän, ettei Jykä koskaan vois ihastua muhun ja mä en koskaan vois ihastua siihen. Meillä on niin ääriplatoninen suhde, et sitä on vaikeeta välillä käsittää. :D Ja huolimatta siitä, et mua säännöllisesti hiillostetaan meidän kaveruudesta, ni se on silti kaiken sen arvosta.
Välillä etukäteispanikoin ja mietin, et jos joskus löydän jonkun, niin mitenköhän se suhtautuu mun ja Jykän ystävyyteen? Olettaen, että siis ollaan viel kavereit sen kanssa. Nojaa... Sen ajan murhe. :) Mut joo.. Elämä on ihanaa.

Huomenna taas neljältä tullaan hakemaan töihin. Koitan päästä tunnin aikasemmin pois, et pääsisin kattomaan Pengerkadulle yhtä kämppää. Pakko päästä pian muuttamaan...

Välillä, kun meen nukkumaan, käperryn niin pieneks kun osaan ja sitte mä kuvittelen itelleni oman maailman. Ei töitä, ei ruokaostoksia, ei hiertäviä kenkiä. Mulla on tyytyväinen olo, joku on mua lähellä ja haluaa vielä lähemmäs. Kunnes ei enää oo kahta erilaista. Musiikissa ei ikinä oo taukoja, biisit ei lopu koskaan. Ja kun suljen silmät, pimeys on ainoo todellisuus sillä hetkellä. Kun mä nukahdan, koko maailma nukahtaa. Ja yö jatkuu, niin pitkään, kun pidän silmäni kiinni. Turvassa. Lämpimässä, missä varpaat ei ikinä tunne kylmää. :)


Mä olen niitä ihmisiä, joista täytyy pitää kiinni. Jos sitä ei tee, ni mä takerrun. En halua takertua, mut oon vielä kai liian nuori osatakseni näitä leikkejä.

Mun äiti sano mulle kerran, et mä katon julmasti ihmisten läpi. Ja välillä niin mä teenkin. Nään selkeesti niitten motiivit ja osaan järkeillä, et miten semmosia ihmisiä pitäis käsitellä, mut en silti osaa ohjata omaa toimintaani sen mukaan. Toisaalta oon ihan tyytyväinen siihen, etten yritä olla jotain, mitä mä en oikeesti ole tai halua olla. Nään omatkin motiivini suht selkeesti. Kyl mä tiiän, mitä mä haluan ja mitä haen. Mut en silti onnistu löytämään sitä. Se on yksinäinen fiilis, ku pää tietää, miten pitäis toimia, mut sielu ei taho luovuttaa omaa aluettaan. Osaisin olla laskelmoiva, mut se kylmyys pelottaa liikaa.

Kun kohta nukahdan, muut nukahtaa myös. Autotkin pysähtyy keskelle tietä ja linnut jähmettyy taivaalle. Jos joku jossain liikkuu, se on vaan harhaa. Kun pistät kellon sekunttiviisarin tielle sormen, se pysäyttää koko ajan.

Mä kaipaan Espanjaan. Olin tulossa duunista eilen ja kuuntelin musaa, mut sit hoksasin, et käytävän toisella puolella kaks jätkää puhu espanjaa. Mä pistin musat pois ja keskityin kuuntelemaan, ku ne puhu säästä ja Suomesta. :D Toinen tais olla ihan espanjasta, mut toinen oli jostain etelä-amerikasta aksentista päätellen.

Niiten elekieli ja puhenuotti oli nii uskomattoman tuttu, et melkein menin juttelemaan. :D
Mietin omaa aikaa Madridissa. Mun kavereita ja vakikahvilan työntekijöitä. Jossain ne nytkin on. Luultavasti syömässä illallista, tai pelaamassa kaverin kansas XBoxia tai jotain yhtä turhaa. Ehkä mun tutun bändi harjottelee, polttelevat vähän pilveä siinä samalla ja juovat. Huomenna kukaan ei oo kuitenkaan tekemässä mitään. Javier saattaa olla käsipallotreeneissä tai myös harjottelemassa bändinsä kanssa. Tai sit ne lukee Hectorin kanssa johonkin ihme astrofysiikan kokeeseen.

Mun jenkkikaverit on jossain Tribunalin kahvilassa puoleen yöhön. Mä voin oikeesti nähä, miten ne lähtiessään antaa toisilleen poskisuudelmat ja juoksee metroon. Linja 10, Plaza de Castillaan. Metrot on siistejä ja tilavia. Siniset penkit. Plaza de Castillalta mä otan dösän. 716, 717, 712 tai 713. Kello on puolta yhtä ja kotiin palaavat yläasteikäset nuoret alkaa laulaa flamencoa takaosassa. Ne taputtaa rytmiä ja laulavat intialaisen sävelasteikon mukaan.

En tiiä, mitä on tapahtumassa. Jostain syystä kaikki, mihin oon ennen uskonu tai luottanu, tuntuu nytte jotenkin hataralta. Oon niin väsyny tähän kaikkeen. Mä tahtosin saada yhden varman asian elämääni. Jotain, johon luottaa täysin.
Mutta, kun kattelen ympärilleni, emmä uskalla luottaa koko sydämellä mihinkään tai keneenkään. Ja se on pelottavaa tajuta. Mimmoin ihminen mä olen, jos oon koko aika varautunu, enkä uskalla vaan olla? Luulen, että kadotan itteni tässä kaikessa hässäkässä.

Mulla on itteeni ja omaan elämääni loputon valta ja vastuu nyt. Enkä haluis mitään enempää, ku että saisin jakaa sitä jonkun kanssa. Vaihtokauppa: "Pidä sä huolta musta, älä anna mun kadota, niin mä pidän huolta susta, enkä kadota sua."

Mitä, jos sitä ei löydäkään? Tai jos sitä ei oo ees olemassa? Maailma on pelottava, jos on ihan yksin.

Nojaa.. Syvällistä, juu-uh. I've got the depth of a glass of water. :)
Huomenna on kuvakoulutuksen kirjallinen osa. Jäiks.. Jos jaksais ees hermoilla. Tai lukea. :(

Jesh! kesä tulee! Kohta kaivan fillarin kellarista. Ihanaa! :)
Tänään on helvetin hyvä päivä. Jätkät duunissa flirttaillu iha sikana, mikä toisaalta vois olla ahistavaa, mut tänään se oli vaan hauskaa. Upee fiilis...