IRC-Galleria

Eilen oli upeeta. Olin Jykän kaa kattomas asuntoi ja sen jälkeen sen kämpillä hengaamas. Käytiin ajamassa sen motskarilla (ai, auta armias, se on ihanaa!) ja sitte kateltiin leffaa. Jykä on ihan huippu jätkä.

Espanjassa ollessa en paljoa kaivannu Suomesta, perhettä ja Jykän seuraa. Kesällä me hengattiin melkein joka päivä, ihan vaan juteltiin. Parasta siinä on se, että mä tiedän, ettei Jykä koskaan vois ihastua muhun ja mä en koskaan vois ihastua siihen. Meillä on niin ääriplatoninen suhde, et sitä on vaikeeta välillä käsittää. :D Ja huolimatta siitä, et mua säännöllisesti hiillostetaan meidän kaveruudesta, ni se on silti kaiken sen arvosta.
Välillä etukäteispanikoin ja mietin, et jos joskus löydän jonkun, niin mitenköhän se suhtautuu mun ja Jykän ystävyyteen? Olettaen, että siis ollaan viel kavereit sen kanssa. Nojaa... Sen ajan murhe. :) Mut joo.. Elämä on ihanaa.

Huomenna taas neljältä tullaan hakemaan töihin. Koitan päästä tunnin aikasemmin pois, et pääsisin kattomaan Pengerkadulle yhtä kämppää. Pakko päästä pian muuttamaan...

Välillä, kun meen nukkumaan, käperryn niin pieneks kun osaan ja sitte mä kuvittelen itelleni oman maailman. Ei töitä, ei ruokaostoksia, ei hiertäviä kenkiä. Mulla on tyytyväinen olo, joku on mua lähellä ja haluaa vielä lähemmäs. Kunnes ei enää oo kahta erilaista. Musiikissa ei ikinä oo taukoja, biisit ei lopu koskaan. Ja kun suljen silmät, pimeys on ainoo todellisuus sillä hetkellä. Kun mä nukahdan, koko maailma nukahtaa. Ja yö jatkuu, niin pitkään, kun pidän silmäni kiinni. Turvassa. Lämpimässä, missä varpaat ei ikinä tunne kylmää. :)


Mä olen niitä ihmisiä, joista täytyy pitää kiinni. Jos sitä ei tee, ni mä takerrun. En halua takertua, mut oon vielä kai liian nuori osatakseni näitä leikkejä.

Mun äiti sano mulle kerran, et mä katon julmasti ihmisten läpi. Ja välillä niin mä teenkin. Nään selkeesti niitten motiivit ja osaan järkeillä, et miten semmosia ihmisiä pitäis käsitellä, mut en silti osaa ohjata omaa toimintaani sen mukaan. Toisaalta oon ihan tyytyväinen siihen, etten yritä olla jotain, mitä mä en oikeesti ole tai halua olla. Nään omatkin motiivini suht selkeesti. Kyl mä tiiän, mitä mä haluan ja mitä haen. Mut en silti onnistu löytämään sitä. Se on yksinäinen fiilis, ku pää tietää, miten pitäis toimia, mut sielu ei taho luovuttaa omaa aluettaan. Osaisin olla laskelmoiva, mut se kylmyys pelottaa liikaa.

Kun kohta nukahdan, muut nukahtaa myös. Autotkin pysähtyy keskelle tietä ja linnut jähmettyy taivaalle. Jos joku jossain liikkuu, se on vaan harhaa. Kun pistät kellon sekunttiviisarin tielle sormen, se pysäyttää koko ajan.

Mä kaipaan Espanjaan. Olin tulossa duunista eilen ja kuuntelin musaa, mut sit hoksasin, et käytävän toisella puolella kaks jätkää puhu espanjaa. Mä pistin musat pois ja keskityin kuuntelemaan, ku ne puhu säästä ja Suomesta. :D Toinen tais olla ihan espanjasta, mut toinen oli jostain etelä-amerikasta aksentista päätellen.

Niiten elekieli ja puhenuotti oli nii uskomattoman tuttu, et melkein menin juttelemaan. :D
Mietin omaa aikaa Madridissa. Mun kavereita ja vakikahvilan työntekijöitä. Jossain ne nytkin on. Luultavasti syömässä illallista, tai pelaamassa kaverin kansas XBoxia tai jotain yhtä turhaa. Ehkä mun tutun bändi harjottelee, polttelevat vähän pilveä siinä samalla ja juovat. Huomenna kukaan ei oo kuitenkaan tekemässä mitään. Javier saattaa olla käsipallotreeneissä tai myös harjottelemassa bändinsä kanssa. Tai sit ne lukee Hectorin kanssa johonkin ihme astrofysiikan kokeeseen.

Mun jenkkikaverit on jossain Tribunalin kahvilassa puoleen yöhön. Mä voin oikeesti nähä, miten ne lähtiessään antaa toisilleen poskisuudelmat ja juoksee metroon. Linja 10, Plaza de Castillaan. Metrot on siistejä ja tilavia. Siniset penkit. Plaza de Castillalta mä otan dösän. 716, 717, 712 tai 713. Kello on puolta yhtä ja kotiin palaavat yläasteikäset nuoret alkaa laulaa flamencoa takaosassa. Ne taputtaa rytmiä ja laulavat intialaisen sävelasteikon mukaan.

En tiiä, mitä on tapahtumassa. Jostain syystä kaikki, mihin oon ennen uskonu tai luottanu, tuntuu nytte jotenkin hataralta. Oon niin väsyny tähän kaikkeen. Mä tahtosin saada yhden varman asian elämääni. Jotain, johon luottaa täysin.
Mutta, kun kattelen ympärilleni, emmä uskalla luottaa koko sydämellä mihinkään tai keneenkään. Ja se on pelottavaa tajuta. Mimmoin ihminen mä olen, jos oon koko aika varautunu, enkä uskalla vaan olla? Luulen, että kadotan itteni tässä kaikessa hässäkässä.

Mulla on itteeni ja omaan elämääni loputon valta ja vastuu nyt. Enkä haluis mitään enempää, ku että saisin jakaa sitä jonkun kanssa. Vaihtokauppa: "Pidä sä huolta musta, älä anna mun kadota, niin mä pidän huolta susta, enkä kadota sua."

Mitä, jos sitä ei löydäkään? Tai jos sitä ei oo ees olemassa? Maailma on pelottava, jos on ihan yksin.

Nojaa.. Syvällistä, juu-uh. I've got the depth of a glass of water. :)
Huomenna on kuvakoulutuksen kirjallinen osa. Jäiks.. Jos jaksais ees hermoilla. Tai lukea. :(

Jesh! kesä tulee! Kohta kaivan fillarin kellarista. Ihanaa! :)
Tänään on helvetin hyvä päivä. Jätkät duunissa flirttaillu iha sikana, mikä toisaalta vois olla ahistavaa, mut tänään se oli vaan hauskaa. Upee fiilis...

Illalla sain itteni vihdoinkin vähäsen liikkeelle. Kamppiin piti mennä lauantaita viettämään. Ei menny varmaan ku kaks tuoppia, ni lähin jo menee sieltä parin kaverin kanssa. Jumankauta aamulla herään niitte lemmentouhuihin.
Joo-o. Miksette samoin tein vaikka pistä valotaulua katolle: "EB on sinkku. EB on yksin. EB ei varmaan enää edes muista, mitä seksi on!"

Njääh.. Ehken mä nyt niin pahassa jamassa vielä ole.
Mutta tuppaa se ärsyttämään. Ne, joista olisin kiinnostunu, eivät saa mitään aikaseks, tai sitten niitä ei varmaan vois vähempää kiinnostaa ja sit taas toiset ei jätä rauhaan. PRKL.

"Dr. Phil, ostanko jo riemusauvan ja luovun toivosta, vai ajanko itseni hulluksi näillä jutuilla?"

Ja mun elämä alkaa maistua pelkältä soija-kastikkeelta. Taas töihin lähössä siis.. Sunnuntai-aamuna vähä vaille viis. Eli siis siihen aikaan, kun kunnon kansalaiset palailee baareista, eikös?

Muistelen haikeena Espanjan öitä, kun baarista palattiin aamu kaheksan paikkeilla kotia. Tai vielä pari viikkoa sitten viettämäni elämä, kun liehusin ties missä, ties mihin aikaan, ties kenen kanssa. Soli ehanaa. Nojaa, katellaan, miltä elämä näyttää tossa 13h päästä, kun alan pääsee pois töistä.

"Päästä pois töistä? Mitä ihmettä... Onko sulla muka oikeesti vapaa-aikaakin?!"
Jos jaksais, ni menis pelaa bilistä.
Matalapohjasissa kengissä tosin. Kraist....

Mun jalkoihin sattuu. :( Eka duunipäivä kentällä itte hommissa ohi. Auts. Aika tappotahti. :(

Mut kyl mä luulen, et musta tulee aika hyvä viel. Toivotaan parasta, pelätään pahinta ja odotellaan potkuja. :D

Ainiin, mun lupaus käyttää sukkahousuja ja tanttautua. Hmm.. Ehkä myöhemmin? Pinkkipää purkansyöjä ihQdaa heitukka on hauskempi rooli.

Jännittää. Jännittää, jännittää, jännittää.
Kohta pitää mennä jo nukkumaan, että pystyy huomenna herätä kolmelta. Kymmentä vaille neljä tullaan hakemaan mua kotiovelta ja kuskataan duuniin. APUVA!

IIK JÄIKS APUVA APUVA AA-PU-VVA!

Lisäks mul on maailman rumin ja huonoiten istuvin työasu. :/ Huh huh..

PS. pääsin mun naistenpäivän tavotteeseeni hyvin. :) Jesh!

Naistenpäivän kunniaks mä odotan, että mulle tarjotaan ainaki kahet kahvit tänää. Jos pääsen tavotteeseen, ni lupaan.. Alan käyttää sukkahousuja ja tanttaudun.

Huomenna eka duunipäivä kentällä! Jäiks!