Kengät, melkein valmiit. Housut, melkein valmiit. Paita melkein valmis. Kompassi valmis. Turkit, valmiit. Shaali, valmis. Rannekkeet, valmiit. Peukalonsormus, valmis.
Lähelle valmiita: miekka, pistooli, soljet, kananjalka, merenneito charm, loput sormukset
Kaukana valmiista: helmirimpsut
Ei edes aloitettuna: Käärmeen selkänikama, vyöt, miekkakotelo, peruukki, päähuivi, liivi, pitsiranneke, partaletit helmineen, joitakin muita helmiä, kolikot
Kuullostaako pahalta? Haluan tietää. Minä en nimittäin osaa sanoa.
AAAAAAAAAAAA. PANIIKKI! Miksi vitsissä näitä yksityiskohtia pitää olla näin paljon? Miksi?
Ja nyt tällaisen Gallerian capslockraiskauksen jälkeen voisin puhua jotain järkevääkin. Olen nimittäin huomannut kehittyneeni. Siis oikeasti. Ja olen myös ymmärtänyt itsestäni ja taidostani sen, että jos pelkään epäonnistumista ja työn aloittamista, (mitä teen todella usein) homma loppupeleissä kusee todella pahasti. Koska kun pelkään, samalla kun esimerkiksi leikkaan kankaita, mietin aivan liikaa ja siksi joku asia varmasti menee pieleen. Jackin housujen ja paidan kohdalla päätin vain hengähtää syvään, uskoa onnistumiseen ja leikata kankaat ja ommella. Ja niin kävi, että niistä tuli mielestäni ehkä paraslaatuisinta kamaa, mitä ole tähän asti saanut koskaan aikaiseksi ompelujäljeltäni ja istuvuudelta. Sama koski saappaita. Tämä tekniikka siis toimi minun kohdallani. Jos ei pelkää epäonnistumista, niin on ehkä vähemmän hävittävää? Ei saa ajatella liikaa kaikkea.
Hetki, jona tajusin todella vihdoin oppineeni ompelemaan, oli varsin koskettava. Jes! Tähän olen koko 3-4-vuotisen cossausurakkani aikana tähdännyt. Tai siis, onhan tässä vielä paljon edettevää ja kehityttävää tietenkin, mutta se todisti minulle, etten ole luuseri ja täysin toivoton tapaus. Minusta jotenkin myös tuntuu, että tasoni on ollut tavallisen alhaista nimen omaan siksi, että en ole oikein uskonut itseeni. Parhaalta näyttävimmät tekemäni asiat olen tehnyt vielä kyseisen cossin alkuhuumassa, kun ajattelen, että tästä tulee täydellinen ja paras cossi laatuaan. Silloin minulla on vielä yleensä aikaa, uskoa, eikä paniikkia. Aika paljon on siis kiinni psyykkaamisesta. Toinen asia on aika. Tietenkin.
Kukaan ei oikeasti taida tietää, että minä olen perfektionisti. Ei minulle oikeasti kelpaa mikään, mitä saan aikaiseksi. Tiedän, mitä täydellisyys olisi. Mutta jotta en lopulta alemmuskomplekseissani tee ompeluitsemurhaa, tyydyn ajan ja rahan tuottamaan jälkeen aivan liian usein. Aika (jälleen). Raha. Pukuja tehdessä törmää ehkä tsiljoonaan uuteen asiaan, joita ei ole tehnyt koskaan aikasemmin. Ainakaan sillä tekniikalla, kuin on juuri sitä toteuttamassa. Minun pukuihini jää aina ensimmäisen yrityksen takainen jälki, koska en yleensä ehdi korjaamaan tekemiäni virheitä. Harvoin puran tikin, joka ei miellytä minua. Tästä syystä joku saisi nujalla takoa tapin päähäni, koska useimmiten kuitenkin syypäänä tähän on liialliset paineet ja paniikki ajanloppumisesta. Toisaalta myös raaka-aineet ovat jo lopputässä vaiheessa, sillä resurssini riittävät yleensä vain siihen määrään materiaaleja, kuin puku vetää. Toisinaan saan maagisen toisen mahdollisuuden tehdä koko homman uudestaan, ja kas vain: Lopputulos on paljon lähempänä haluttua. En edes usein tee lakanakankaasta testiversioita vaatteilleni, ellei kyseessä ole jotain todella haastavaa. Kyllähän minä siitä lakanakangasversiosta usein haaveilenkin.
Mitkä ovat siis raaka-aineet hyvän puvun tekemiseen? Usko, aika, raha ja itsepintaisuus.
