tajunnanvirtaa
Vihaan. Nuorempaa sisartani. Täydellinen esimerkki ihmistyypistä, jota en vain voi sietää. Lissu, diiva, pissis, s-kirjainta korostava naamanrääpijä. Luulee olevansa joku prinsessa, joka haluaa malliksi ja varmaan laulajaksikin. Enhän mikään täydellinen itsekään ole, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että vihani on täysin oikeutettua. Olen yrittänyt kaikkeni. Liikaa aikaa käyttänyt yrittäessäni olla ystävällinen. Siskoni ilkeyttä ei voi syyttää teinivuosista. On hänen oma tietoinen valintansa tykätä vain sellaisista asioista, jotka ovat muodissa ja pitämään sellaisista ihmisistä, jotka ovat muodissa. Perhettä ei missään nimessä voi laittaa etusijalle ja herran jumala sitä huutoa, kun sitä käskee tekemään jotain. On kuolema jos siskon vaatteiden päälle istuu sohvalla, jolle ne heittää joka päivä uudestaan, vaikka käskisi niitä siirtämään, onhan kyseessä sohva, eikä vaateteline. Olen hänen mielestään saastainen. Joudun kuulemma aina pesemään ja silittämään vaatteet, joiden päälle istun. Haistakoon paskan. Minäkö hänen vaatteita pesisin. Saastaisuus on vain synonyymi idealle, kuinka vastenmielisenä minua pitää. Ostaa salaa vaatteita muutenkin. Ties mistä saanut rahansa. Vaikka en ole vielä saanut kiinni juomisesta, enkä välillä sitä edes usko, on parempi olla pessimistinen ja varautua siihen, että vielä joskus siitä narahtaa. Onhan siskon kaveritkin sellaisia samanlaisia naurettavuuksia. Nykyään olen luovuttanut turhanpäiväisen väittelyn ja sanon suoraan, että joutuu helvettiin, jos sellainen on olemassa. Nykyään olen hyvä jo väittelyssä, jos sitä jaksan tehdä, onhan se kaikesta järkevyydestään huolimatta täysin sama, mitä suustani päästän. Kun olen perustellut väitteeni paremmin, vastauksena huutoa: "Olehiljaaolehiljaaolehiljaa." Sitten ainakin tiedän olevani erittäin oikeassa, kun saan iskun selkääni täysillä voimilla. Kakaroina tapeltiin aina verta kynsien alla. Nykyään vahingoitettava osapuoli olen yksi minä. Toivoisin vaan, että pinnallisuuden irvokuva kuolisi pois ja joutuisi sinne helvettiin, minne kuuluisikin. Sen ääneen sanominen on tietysti vielä syntisempää, mutta näin minä kaikesta sydämestäni palan sanoa ja vielä mielummin tarkoittaa. Minun haukkumasanani liikkuvat teemoissa pissis, diiva ja lissu. Sanasodassa saan niskaani läskittelyä. Pitää ulkomuotoa kuvaavia pinnallisia sanoja vastikkeena ihmisyydelle. Pienestä asti minulle on hoettu "Sisaret ovat pisin ihmissuhde elämässäsi, pidä niistä siis huolta." Se on kirous. Tiedän, että kun olemme muuttaneet kaikki kolme lasta omillemme, emme tule koskaan enää pitämään yhteyttä keskimmäisen kanssa. Ette muuten tiedä, miten kova kostonhimo siskollani. Uhkailee vaikka millä omaisuuden tuhoamisella ja piilottelulla. Joskus löydänkin tavaroitani toisen huoneen puolelta laatikoista ja muista. Mitä minä siitä välitän, suurin osa materiasta ei merkitse minulle paljoa. Äitikään ei kykene mihinkään kuriin ja äidin miehen sanojen mukaan pelkää siskoani. Kun siskoni toi ensimmäistä kertaa virallisen poikaystävänsä kotiin, en koskaan kuullut niiden puhuvan pienemmästäkään vakavasta asiasta. Suurimman osan ajasta kuulin vain suiden limakalvojen kosketuksen vaihdon ääntä ovettomasta huoneestani. Arvaan, että tyyppi lähti ensimmäisenä. Kun olin ehkä kuusivuotias, tein siskolleni testin, josta selvisi jo aikaisin hänen ilmenevä tapansa olla minua kohtaan erittäin vittumainen. Piirsin jonkun kuvan. Menin näyttämään kaksi vuotta nuoremmalle siskolleni kuvaa ja kerroin sen olevan isoisän tekemä. Oli kuulemma tosi hieno. Paljastin pilan. Reaktio, hyyyyi ruma, ihan totisella naamalla. Jos tekisin saman testin tänä päivänä, tulos olisi sama. Äiti on varmaan ihminen, joka pahentaa tilannetta rankimmin. Meillä ei saa näyttää, että perhe on rikkoutunut ulko- eikä sisäpuolella. Edellisessä asunnossa ollessani varmaan 14-vuotias, äiti lukitsi meidät samaan vessaan niin pitkäksi aikaa, että molemmat näyttelivät uskoteltavasti pyytävänsä toisiltaan anteeksi tosissaan. Eihän se merkinnyt mitään kummallekaan. Tiedän, että siskoni käytös erityisesti minua kohtaan voi olla pelkkää sisarkateutta. Minä olen vapaasti juuri se, kuka oikeasti olen, minä olen lopulta se taiteellisempi yksilö ja minulla on sisältöä elämässä, tavoitteita ja unelmia. Siskoni on aivan samanlainen tapaus, kuin minulla on ollut ranskankielinen linja peruskoulussa, sekä Tampereen konservatoriolla pianon ja harmonikan soitto. Vihasin niitä, mutta en uskaltanut muiden painostuksesta päästää irti. Minulle sanottiin, että tulisi katumaan niistä luopumista, mutta sitten kun tein sen, en ole katunut hetkeäkään ja olen pystynyt vihdoin jatkamaan elämääni ja kehittymään ihmisenä. Siksi varmaan toivon siskonikin kuolemaa. Se tuntuu ainoalta ratkaisulta tähän niskaani piinaavaan kiroukseen, jonka äitini päästi toisena lapsenaan maailmaan, kiroukseen, joka ei suostu muuttumaan millään keinolla. Ei hyvällä, ei pahalla, ei ajalla. Palakoot sitten helvetissä, kun aika vihdoin koittaa. Siihen asti, tyydyn pelkkään ajatukseen tulevasta. Ilman tekoja.
