IRC-Galleria

Miksi minut saa yhä innostuneemmaksi lähes jokainen tiedon muru, jonka saan kerättyä koskien puvustamista, vaatteita ja pukusuunnitelijoita? Koskien alleviivaten Colleen Atwoodia. Miksi en tiedä yhtäkään ainutta puku suunnittelijaa, jonka designit tyydyttäisivät edes lähellekään yhtä paljon kuin hänen?

Jokainen elokuva, jonka puvustukseen reaktioni on "Oooooh, onpas vaikuttava", ilmenee myöhemmin olevan Colleen Atwoodin käsialaa. Siis ihan oikeasti. Mitä ihmettä? Jos ette häntä tiedä, niin tässä parikin näytettä:











Äiti avasi minulle tänään suunsa asiasta, jota osaan aina odottaa. Tänään sen kuitenkin vasta osasi laukaista ilmoille, kun eilen lähetin hakemuksia oppilaitoksiin. En ymmärrä tätä aliarvioinnin runsautta. Äidin mielestä olen ilmeisen epäviisas ja naiivi nuori, mitä voin vakuuttaa, että en todellakaan ole. Hän antoi varoituksen sanan kilpailusta alalla. Jes. Minusta se ei ole mikään este, eikä sen takia pitäisi jäädä epäröimään. En todellakaan aio hakea koulutukseen ja sitten vain odotella, että kaikki hyvä tippuisi itsestään suuhuni taivaalta. Homma vaatii töitä.

Minulla on intohimoa ja jano oppia uutta. Olen nopea pohtimaan kaikki ratkaisut läpi. Olen suhteellisen kärsivällinen, vaikka olenkin kamala stressaaja ja aikataulut tuppaavat menemään kerta toisensa jälkeen plörinäksi. Pyrin perfektionismiin. En kevyesti voi sanoa jotain asiaa onnistuneeksi tai loistavaksi, vaan kun sanon niin, myös tarkoitan sitä. En voisi kuvitella riiteleväni vieraan henkilön kanssa. Voin saada paperille aikaan paljon schaissea, mutta oikeasti inspiraation saadessani mielestäni jotkut asiat ovat enemmän kuin potentiaalista tavaraa. Inspiraatiota varten tykkään enemmin saada määritellyn tehtävänannon, kuin vapaat kädet. Uskomattoman monet asiat, joista olen pitänyt tyylillisesti jo vuosia, putkatavat jostain syystä pinnalle vasta monen vuoden jälken muodissa pinnalle. Silloin ärsyttää. Minun juttuni! Toisaalta sain vihdoin slimmit maiharityyppiset nahkakenkäni jalkaan, enkä niistä aio luopua. Etsin sellaisia vuositolkulla. Haluaisin venyttää käsitystä siitä, mikä on naisellista ja mikä miehekästä, mikä kaunista tai komeaa.

Tyylillisesti pelkään olevani vielä hukassa. Saan vaikutteita ehkä vähän liikaakiin Atwoodilta. Haluaisin aidosti oman tyylini, enkä vahingossakaan kopioida ketään toista. Toisaalta, sitä ihminen tekee aika helposti myös luonnostaan. Meidän maailmamme ja luovuutemme muodostuu rakennuspalikoista, joita me näemme ympärillämme. Poimimme niitä mukaamme jatkuvalla syötöllä, ihan huomaamattamme. Jos minun pitäisi kuvailla sanoilla lempielementtejäni, ne olisivat synkkyys, otteet menneestä, ripaus fantasiaa, epäpuhtaus väreissä (vihaan teollisen valkoista ja muutenkin teollisia värejä), epäminimalismi, runsaahko eri tekstuurien käyttö, nauhamaiset rakenteet, pitsit (inhottaa, että nekin ovat pintamuodissa), raidat, pienet kuvioinnit, koristenauhat, -nyörit, -napit, pliseeraukset, koristeellisuus, värjäämätön nahka, asteen verran erikoisemmat korsetit ja tukirakenteiden väärinkäyttö, kuolemaan liittyvät elementit. En ole runsaasti heijastavan silkin ystävä ja karsastan näin yleisesti ottaen paljetteja. En huomaa tuossa listassa ehkä yhtäkään asiaa, jota Atwood ei olisi käyttänyt tai omaksunut. Huoh. Tekisi mieli hakata päätä seinään. Toisaalta tuo lista ei vielä sano, miten noita elementtejä tykkään käyttää.

Ja kaiken tämän ajan mietin, myisikö tämä selitykseni minut jollekin töihin tai opiskelemaan.

Ajattelin, että tekisin persoonallisemman suunnitelmat Punahilkkaan, nojaten enemmän Grimmin satuihin. Jos vaikka laittaisin sitten kuvaa nettiin. Jos nyt ketään edes kiinnostaisi kommentoida.

Nyt bloggaan. Tänne. Voiko itseinholla olla todella rajoja ollenkaan?

Totuus on, että olen sulkeutunut näiksi kadonneiksi viikoiksi omaan kuoreeni. Aika on ollut pelkkä käsite. Muistan ainostaan yleisen ahdistavan, eksyneen olotilani, inhon itseäni kohtaan, koska en ole tehnyt juuri mitään. En tiedä tapahtuneille asioille syytä. Nukun yöni hyvin, mutta unta en saa tunteihin. Pelkään öisiä ääniä. Opiskellut en juurikaan ole, vaikka kriittisimmät asiat olenkin jollain ilveellä saanut hoidettua pois alta. Kavereita en ole nähnyt. Viimeksi Rosan bileissä, joissa tunsin oloni ärtyneeksi ja lievästi ahdistuneeksi sosiaalisten paineiden alla. En ole nauranut kunnolla varmaan kahteen kuukauteen.

Tai. Olenhan minä jotain tehnyt. Olen rustannut paperille jos jonkinlaisia pukudesigneja, mutta harmittaa hiukan, että en ole jaksanut tehdä niistä lopullisia, tarkkoja ja siistejä versioita portofoliota varten.

Luin ihan äsken Lahden amk:n ennakkotehtävät. IHAN PIRUN IHANIA. Vähänkö tuosta lähti inspikset liikkeelle. Juhla-asu jollekkin julkkikselle (Tein jostain syystä tuon jo eilen....... Siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin, shhhhhh), pitää valmistaa koru ja suunnitella kaksi etnistä pukua ja mitä vielä.

Hakemukset ammattikorkeatasolle aion lähettää Metropoliaan, Lahteen, Taidekorkeata aion yrittää, koska ilman katuisin, sitten pariin-kolmeen ammattiopistoon, Vantaalle, Ikaalisiin ja Jyväskylään. Kolmelle eri tasolle haen. 8D Uuuu jeah.....

Ja jatkaen siitä, mitä olen tehnyt tänä aikana. Pistin tänään toisen luvun Finiin, se löytyy tästä.

Toivon, toivon ja vielä kerran toivon, että kaikki kääntyy paremmaksi.... Ei ole ollut kehumista perheoloissa taloudellisesti tai muutenkaan viime aikoina.

En ymmärrä, miten voin olla näin passiivisen aktiivinen. Koko ajan dataan ja teen turhia asioita (välillä asioita, joilla on melkein väliä) ja siinä se päivä sitten onkin jo mukavasti pulkassa.

Oikeasti tehtävää olisi:

-lue paaaljon ruotsia
-kertaa kevyesti ja toistaen psykologiaa
-ranskan kirjoitelmat vihdoin opettajalle
-essee vihdoin äikän opelle
-yksi vanha artikkeli viestinnän opelle, niin tulee kurssi
-poissaolojen selvitys
-lisää lukuja Finiin
-kunnollisia kuvia puvuista portofolioon (tässä onkin sitten se isompi homma)
-paaaaaljon piirtämistä
-piakkoin ennakkotehtävät jne.
-BLOGGAUSTA (Cirque du cosplayihin) prkl.

Että jakautuisihan sitä tehtävää näille kahdelle jäljellä olevalle viikolle, vaikka millä mitalla.

En ymmärrä, miten voin olla näin passiivisen aktiivinen. Koko ajan dataan ja teen turhia asioita (välillä asioita, joilla on melkein väliä) ja siinä se päivä sitten onkin jo mukavasti pulkassa.

Oikeasti tehtävää olisi:

-lue paaaljon ruotsia
-kertaa kevyesti ja toistaen psykologiaa
-ranskan kirjoitelmat vihdoin opettajalle
-essee vihdoin äikän opelle
-yksi vanha artikkeli viestinnän opelle, niin tulee kurssi
-poissaolojen selvitys
-lisää lukuja Finiin
-kunnollisia kuvia puvuista portofolioon (tässä onkin sitten se isompi homma)
-paaaaaljon piirtämistä
-piakkoin ennakkotehtävät jne.
-BLOGGAUSTA (Cirque du cosplayihin) prkl.

Että jakautuisihan sitä tehtävää näille kahdelle jäljellä olevalle viikolle, vaikka millä mitalla.

And it's Colleen Atwood! Hallelujah! Olet todellinen roolimallini.

Paras puvustaja ikinä. Piste.

Pari viime aikoina PALJON kuluttamaani biisiä.

Ensimmäinen luku romaaniini

I did it!


Mutta joskus kirjoitan tuon vielä puhtaaksi. Paljon on muutettavaa ja korjattaavaa... Nyt en vaan jaksa ihan välittää.

Flunssassa olen ja puurran kahden ei-oman pukuprojektin kanssa samaan aikaan. 200 kpl hartiasta lattiaan ulottuvia vekkejä, korsetti ja kolme metriä kankaan maalaamista. Torstaiksi. Välissä kolmet kuuntelut, joista voi olla, että ruotsin kuunteluita en läpäise. = Olen lukiossa edelleen ensi syksynä. SAD FACE.

Nyt taitaa jäädä oma puku johonkin toiseen kertaan.

Potuttaa hieman maailman meininki. Huomasin, että olen todellakin mustasukkaista tyyppiä hahmojen kanssa, joista pidän. Jos cossaan niitä, minun on oltava paras. Jos tämä asetelma joutuu "uhatuksi", seurauksena -> murjotusta.

Eri asiaan liittyen: Tuli tänään hieman avauduttua koulutukseen liittyvistä asioista. Toisinaan olen antanut itsevarman kuvan tavoitteideni suhteen, mutta mikään ei todellakaan ole sitä todellisuudessa. En edelleenkään ole varma, pääsenkö helposti sisään sinne minne haen, vai pääsenkö yhtään mihinkään tai jos pääsen, niin vaikeankolaisesti. En tiedä voisivatko nuo ammatti-ihmiset nähdä minussa potentiaalia, vai eivät ollenkaan. En tiedä, päädynkö ammatikorkeaan, ammattiopistoon, vai päädynkö välivuodelle. Taidekorkeasta taitaa olla turha edes unelmoida.

Totuus on se, että hauissa otan mittaa itsestäni. Jos minut tyrmätään, alan pessimistiksi ja elän varmaan loput elämästäni sossun rahoilla. No en. Mutta sellaista tietynlaista kohtaloa en haluaisi nähdä. Kaikki aikuiset ihmiset sanovat: "Oi, olihan minulla silloin huomenna se unelma näyttelmisestä/tanssimisesta/ohjaamisesta/pankinjohtamisesta, mutta elämä on, minkäs teet. Tässä sitä ollaan, olen sosiaalivirkailijoita/varastotyöntekijöitä/siivooja/sijainen/työtön, naimisissa, kaksi huutavaa kakaraa kotona, parisuhteessa menee huonosti ja keski-iän kilot alkavat jo painaa päälle. Ja tämän pitäisi olla elämäni huippukohta." Oikeasti. TUOTA EN HALUA NÄHDÄ ELÄMÄSSÄNI. Haluan elää. En halua haluavani tuota koskaan, vaikka haluaminen sinänsä on yleensä aika mukavaa puuhaa. Mutta ihan oikeasti. EI.. TUOTA... EI .... IKINÄ. Onko tuolta kohtalolta mahdollista välttyä??

Oikeasti, mikä minulle merkitsee se, että saan filosofioida, luoda, tuntea oloni arvostetuksi siksi, että saan olla luova ja elättää sillä itseni. Parisuhde olisi tietysti jees, eikä lapsissakaan mitään vikaa ole. En halua niiden olevan kuitenkaan esteenä vapaalle elämälle. Kulttuurikulinaristi voisi olla termi, jolla haluaisin kuvata elämääni nelikymppisenä. Haluaisin oikeasti myös elää ulkomailla ja tavata kiinnostavia ihmisiä. En haluaisi, että olisi mitään jättimäisiä raha huolia, kunhan tulen toimeen. Kun teen työtä, niin teen sitä intohimosta ja myös kunnolla. Se voisi olla mottoni.

Huomenna on äidinkielen tekstitaidon kirjoitukset. Ensimmäinen askel kohti tulevaa. Ehkä nämä asiat siksi juoksevat mielessäni. Maaliskuussa alkavat haut. Tiedän, että tuo on se tienristeys, joka määrittää tulevan elämäni ja, vaikka periaatteessa kaiken pitäisi mennä hyvin, niin ei kuitenkaan aina mene. Arggh. Miksi minun pitää aina olla tällainen ärsyttävyyteen asti menevä realisti? MIKSI.