IRC-Galleria

Eurooppa ei kaiketikaan halunnut naimisiin Krista Siegukthgkufhsin kanssa. Vaikka vaalea suomenruotsalaismuija etenikin finaaliin asti, tyttösuudelmalla ja rasittavalla renkutuksella ei eurooppalaisia hurmattu. Jopa puoliksi muumioitunut Britannian Bonnie Tyler sai enemmän pisteitä.

Me suomalaiset olemme kirottu kansa. Emme pärjää Euroviisuissa, jäämme ruotsalaisten varjoon jääkiekossa, olemme harmaahiuksisia pottuneniä ja eikä meistä muutenkaan erityisesti tykätä. Olen monesti kykenevä keksimään ratkaisuja lukemattomiin ongelmiin, mutta moniin näistä ongelmista en osaa antaa toimivaa ratkaisua. Yhteen voin. Tiedän, kuinka me suomalaiset voitamme Euroviisut ensi vuonna Tanskassa.

Ongelma Suomen biiseissä on monesti ollut se, että esiintymispaikkamme on ollut huono. Näin kävi esimerkiksi 2011 (Paradise Oskar) ja 2013 (Krista Siegkjhlfds). Tähän emme voi vaikuttaa, mutta ehkä voimme sulkea silmämme ja toivoa parasta.

Toinen ongelma on ollut, että useimmiten kappaleemme ovat mitäänsanomattomia eivätkä esiintyjämme jää mieleen. Muistaako joku enää edes sen "När jag blundar" -tyypin pärstää? Tai nimeä? En minä ainakaan. Tarvitaan jotain, joka erottuu massasta.

Ongelmamme on lisäksi, että useimmiten kappaleemme ovat paskaa, siis paskaa jopa Eurovision-tasolla. Tarvitaan jotain
a) hyvää (tällä on kuulemma joskus voitettu kisa, mutta tämän kikan käyttö on harvinaista)
b) ihan pikkuisen erilaista ja hieman keskitasoskeidaa parempaa (tällä voitto tehdään useimmiten)
c) niin järkyttävän erilaista musiikkia, että biisi syöpyy jokaisen mieleen.

Miten Suomi voitti Euroviisut vuonna 2006? Ei, me emme voittaneet tusinaeurodancella. Me emme voittaneet kuvankauniilla poplaulajattarella tai kiiltokuvapojulla. Me emme voittaneet edes kovinkaan kuunneltavalla biisillä. Me voitimme kilpailun Lordin Hard Rock Hallelujah -kappaleella.

Mikä voisi olla jotain yhtä järkyttävää, odottamatonta ja kotimaassaan jopa hieman myötähäpeää aiheuttavaa? Mikä jäisi jokaisen mieleen?

Johanna Tukiainen.

Kuunnellessani Tuksun uusia biisejä Forever ja I'll Be Waiting olen varma, että juuri tämä olisi jotain samanlaista kuin Lordin musiikki. Johanna jäisi Lordin tavoin mieleen tyyliltään ja kasvoiltaan. Biisikään ei ole Euroviisu-tasoa alemmalla, mutta erottuu varmasti joukosta.



Mitä vielä odotamme? Lordi 2006, Tuksu 2014? KYLLÄ. Johanna, pelasta Suomen Eurovision-menestys ja lähde Uuden Musiikin Kilpailuun. Minä lupaan ainakin äänestää tällaista kamaa edustamaan Suomea.

---

"Emmi, sun ei missään nimessä kuulu lähtee katsoo niitä! Siis voi juma, joku Reckless Love. Mietipä nyt vähäsen, ne on vaan sellaisia kahdeksankymmentäluvulle jumahtaneita muka-machoja ukkoja, jotka hoilaavat aina vaan niitä samoja biisejä. Älä lähe kattoo niitä vaan tuu mukaan katsomaan Frederikiä!"

Perustelin näin ystävälleni Emmille, miksi hänen kuuluisi unohtaa vappuaattona Kuopiossa esiintyneen Reckless Loven keikka Henry's Pubissa vaan tulla katsomaan Reetua Rauhalahteen. Valitettavasti perusteluni eivät saaneet häntä tulemaan paikan päälle ja tekemään uudestaan jo legendaarisia Frederik-kynsiään, mutta eräs asia oli varmaa: paikan päälle suuntasivat wanhan kunnon Disaster Club -jengin rippeet: minä, Anu, Eveliina ( @eputti ), Bimbz ( @piaa ) sekä Jasmine!

Aloitimme illan Pistämättömässä ampiaisessa, Kuopion cooleimmassa baarissa, jossa lauloimme ainoastaan (yllätys yllätys) Frederikin biisejä. Itse kävin vetämässä wnb-50-luvun-iskelmätähti-äänelläni Kolmekymppisen.

Keikalle tullessa olin itse jo jonkinlaisessa humalatilassa. Reetun tullessa lavalle riehuin eturivissä, tanssimme Volgan tahdissa ja tein sillan lattialle juuri siihen kohtaan, mihin joku oli särkenyt hetki aiemmin lonkerolasinsa. Muutama todella edustava kuva minusta ja junttidiskon kuninkaasta tuli myös otettua.



Ilmehän on yhtä selvä kuin suppea suhteellisuusteoria...

Myönnettäköön, että keikka oli myös pienoinen pettymys. Yleisön iän keskiarvo oli noin 50 vuoden tienoilla, joten keikalla kuultiin pääasiassa 70- ja 80-lukujen hittejä. Monet upeat klassikot, kuten Porno on pop, Kumimies, Ladyboy ja Miesstrippaaja jäivät kuulematta. Huusimme jossain vaiheessa Ladyboyta soitettavaksi ja Frede huusi sen olevan tulossa, muttei viisua koskaan kuultukaan. Valehteli perkule.

"makasit jossain vaiheessa selälläs siinä lavanreunallaki, ei keltää jäänny huomaamatta kuka se suurin reetu fani oli"

Myönnettävä toki on, ettei Frederikin fanittamiseni ole täysin aitoa. Enemmänkin 68-vuotiaan iskelmäkonkarin fanitukseni on, öhm. Niin. No onhan Ladyboy-veisulla aika hieno musiikkivideo. Näin vakavissaan voin kuitenkin todeta, että onhan jätkä hienon uran ehtinyt tekemään. 70-luvun alun uskonnollisesta "Jeesus Kristus" -laulusta on menty hieman ronskimpaan suuntaan viime vuosina, mutta ei kai Frederikillä nyt koskaan mopo käsistä karkaa? Eihän?



Harva meistä on rautaa, mutta Reetu on. Hyvin todennäköistä, tiedä kuinka monta tekoniveltä ja uudistettua selkärangan osaa miekkosesta löytyykään. Keikan aikana joku heitti lavalle alushousunsa (kaikista väitteistä huolimatta se EN ollut minä) ja sain Reetulta kultaisen kädenpuristuksenkin!

Keikan aikana tanssahtelin myös piruksi pukeutuneen nuoren naikkosen kanssa. Hänen seuranaan ollut mies (kavaljeeri?) tuli keikan jälkeen sanomaan:
"Hei tiiätsä mitä. Sä oot ihan kuin se hintti Salkkareista."

Joo.

Yksi parhaimmista asioista maailmassa on, kuinka keväällä aiemmin istutetut kasvit nousevat taas maasta.

Silloin tietää onnistuneensa saamaan tähän maailmaan edes jotain pysyvästi hyvää ja kaunista.


Sinivuokko

"Minä, Erkki, julkaisen tämän ihQutusbiisin. En ylistääkseni popmaailman jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni poppareita, sillä heidän tekoihinsa minä olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tätä kirjoitan. En mairitellakseni kriitikoita, en mairitellakseni laulajia, en pelosta, enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin. Vaan itseni tähden minä tämän ihQutusbiisin julkaisen ja siinä luulen eroavani kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. "

Huhtikuun mielenkiintoisin musiikki tulee Intiasta: Intian musiikkiteollisuus on valtava, vaikkei sen hedelmistä usein tulekaan päästyä nauttimaan länsimaissa. Bollywood-elokuvat ovat puoliksi näytelmää, puoliksi musiikkia ja tanssia. Shiney Ahuja feat Sayali Bhagat - Aaja Khatam Sabr elokuvasta Ghost on mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka videossa ja musiikissa yhdistyy länsimaalainen popkulttuuri ja itämainen eksotiikka.

En ole mikään nero ihmissuhteissa - olen oikeastaan jäykkä, kaavamainen ja kömpelö. En tunnista sitä, kuinka joku vihjailee haluavansa nähdä minut, enkä tajua hienovaraisia vihjauksia siitä, ettei minun kannattaisi tulla käymään jossakin. En ole kovin hyvä aavistamaan aikooko luokseni tuleva puolituttu suudella vai kiskaista minua turpaan.

Lärvikirjan käyttäjänä olen varmaan yhtä onneton: kirjoittelen ylipitkiä juttuja, jotka eivät kiinnosta ketään, sekä lisään miljoona uutta kuvaa aika ajoin. Jotakin kuitenkin tiedän. Ihmiset tekevät siellä ajoittain kaikkea muuta kuin sitä, mitä Lärvikirjasta käytetyn ilmauksen "sosiaalinen media" luulisi pitävän sisällään. Kaikkitietävänä muka-viisaana annankin sitten muutaman vinkin Lärvikirjaan liittyen. Yleisesti ottaen ne voisi tiivistää lauseeseen "Lärvikirjan kuuluisi olla sosiaalinen media - vittu käytä sitä sellaisena".

1. Ketään ei kiinnosta, minkä väristä räkää sulta tulee nenästä tai väänsitkö pyttyyn kiinteät vai pehmeät tortut. Jos olet kipeänä, hienoa et oot, mutta onko sitä pakko hehkuttaa kaikille kavereillesi? Minusta flunssainen ääni on jollain tasolla seksikäs. En tiedä miksi, mutta se voi tuoda ihmisen olemukseen ja ääneen jonkinlaista karismaa. Johtuuko se siitä, että ääni on paineessa aavistuksen verran korkeampi? Joka tapauksessa, vaikka flunssainen ääni onkin seksikäs juttu, samaa ei voi sanoa vihreästä rä'ästä tai antibioottikuurista. Kuulumisten kertominen ja siten yksittäinen "olen sairaana" -päivityskin on tietty ihan normaalia, mutta päivittäiset tai ylitarkat kuvailut omasta sairastamisesta voi jättää kertomatta. Oikeasti.

2. Ketään ei kiinnosta sekään, että sinulla on tylsää. Hyvin monella ihmisellä aika käy jossain vaiheessa elämää pitkäksi. Pelastatko toisen ihmisen pitkäveteisyydeltä valitellessasi tilapäivitykselläsi (Esim. "huoh mulla on tylsää") omaa tylsistyneisyyttäsi?

3. Kun sinulta kysytään mitä kuuluu, voit kokeilla vastata siihen muutakin kuin "ihan hyvää". Se ei kerro toiselle mitään. Voit vaikka kertoa, mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä sinulle on tapahtunut. Se toimii.

4. Heitä se älypuhelin vittuun, kun olet ihmisten seurassa. Harva asia on ironisempaa kuin se, että ihmisten keskellä yksi plaraa kosketusnäyttöluuristaan sosiaaliseen mediaan tykitettyjä uusia juttuja. Lärvikirjan pitäisi olla apuväline sosiaaliseen elämään, ei sen korvaaja. Nosta katse kosketusnäytöltä ja kokeile suunnata se toisten silmiin ja keskustella heidän kanssaan. Ehdit lukea joskus myöhemminkin yksin ollessasi luokkakaverisi kuumemittarin astelukemista ja lapsuudenkaverisi sen hetkisestä sijainnista.

5. On hienoa, että käyt bilettämässä ja vierailet eri paikoissa. Osasit todennäköisesti tehdä niin myös ennen kuin liityit Lärvikirjaan - ilman, että teit siitä päivityksen. Joskus mietin, kun henkilö A kertoo olevansa henkilöiden B ja C kanssa paikassa P, ja henkilöt B ja C tykkäävät tästä statuksesta, että hei c'mon, tajuavatko A, B ja C, että... Niin. Joo.

6. Tykkääminen ja kommentoiminen ei ole kiellettyä. Se on jopa suositeltavaa. Se osoittaa, että sinä välität, kuuntelet, luet, olet vuo-ro-vai-ku-tuk-ses-sa.

---

Olen pyrkinyt kokeilemaan aina silloin tällöin jotakin uutta - ajoittain uudet kokemukset ovat jääneet, mutta nyt lukion kirjoitusten jälkeen olen kokeillut itselleni jotain täysin uutta ja eksoottista, nimittäin rehellistä työtä!

YO-tutkinnon ja lukiokoulutuksen hyödyllisyydestä kertoo hyvin se, etten meinannut neljästä laudaturista ja 9,1 keskiarvosta huolimatta saada mistään töitä. Aiempaa työkokemustakaan kun ei sattunut olemaan. Juuri ja juuri kelpasin kuitenkin laitoshuoltajaksi (suomeksi siis siivoojaksi) Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Laitoshuoltajan (suomeksi siis siivoojan) sijaisuus alkoi huhtikuun puolivälissä, joten nyt takana on ensimmäiset kaksi viikkoa työtä.

KYS on mielenkiintoinen paikka. Se on vitun iso kompleksi. Pikku hiljaa olen jopa oppinut liikkumaan siellä, ja oma osasto on käynyt nopeasti tutuksi. Työ itsessään on kohtuu kevyttä ja mukavaa, pääasiassa potilashuoneiden ja lääkärien toimistojen siivousta, mutta myös vastuuta sekä kiirettä liittyy työhön ajoittain aika paljonkin.

Olen ajatellut, että 2013 olisi tunteiden vuosi järjen sijaan. Viime vuodet olen tehnyt asioita, joiden pitäisi olla järkeviä - olen panostanut kouluun yms lässynläätä. Kun kirjoitukset ovat ohi, päätin olla lukematta kevään pääsykokeisiin, sillä niihin ehtii päntätä hyvin (ja paremminkin itse asiassa) syksyllä alkavan sivarihinttivuoden aikana. Juuri nyt hetkessä eläminen ja työn tekeminen tuntuu houkuttelevimmalta. Vaikkei siivoojan työ ole kaksinen eikä palkkakaan mitään valtakunnan huipputasoa, jää minulle alhaisen veroprosenttini takia kuukaudessa rahaa jää käteen aika mukavasti.

On jännää huomata, kuinka paljon työ vaikuttaa ihmisen identiteettiin ja elämään. Huoneeni on kehittynyt työskentelyaikanani aivan kaatopaikan näköiseksi hävitykseksi - siivooja ei tosiaankaan vie töitään kotiin.. Vaikkei siivouksesta tulekaan kotiläksyjä lukion tapaan, huomaan usein puhuvani ihmisille työstä ja kertovani jostain puolihauskasta jutusta sieltä.

Muistan, kuinka aikoinaan koulun alkaessa ryntäsin innokkaana ykkösluokkalaisena ensimmäisinä aamuina tarmoa puhkuen kouluun. Toisella kouluviikollani olin kysynyt äidiltäni huolestuneena, täytyykö sinne muuten tosiaan mennä jatkossa joka arkipäivä. Jotain samanlaista kai on tapahtumassa jo työnteonkin suhteen: ensimmäisinä päivinä pursusin intoa, mutta eräänä aamuna huomasin ajattelevani: "ei perhana, tonnehan pitää mennä jatkossa joka päivä". En voi sanoa, että erityisesti nauttisin siivoamisesta - se ei ole kovinkaan haastavaa vaan aika turruttavaa, mutta c'mon, siitä saa rahaa.

Herättyäni tällä viikolla joka aamuna viimeistään kuudelta (vuoroni ovat joka arkipäivä 7-15) voin todeta, etteivät viikonloput ole koskaan tuntuneet näin ansaituilta. <3 Pian tulevaa ensimmäistä palkkaa voikin juhlistaa jo ennakkoon tänä iltana huurteisen äärellä!

Monesti minusta tuntuu, että nämä luQnurkkaukset ovat näiden kaikkien jaaritteluideni joukossa se vähiten kiinnostava juttu. Silti tykkään tehdä näitä, ainakin tulee kirjoitettua muistiin mitä kaikkea on tullut luettua.

Viime aikoina olen lukenut mm. historiallista kirjallisuutta. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää, ja suosittelenkin näitä kirjoja jokaiselle lukemisesta pitävälle - ne ovat viihdyttäviä ja vieläpä yleissivistäviäkin.

Jaakko Hämeen-Anttila - Mare nostrum
(Mare nostrum: Länsimaisen kulttuurin juurilla)

Jaakko Hämeen-Anttila on islamin tutkimuksen ja arabian kielen professori, joka on tunnettu monista islamia koskevista julkaisuistaan ja esimerkiksi Gilgamesin ja Koraanin suomennoksistaan. Mare nostrum: länsimaalaisen kulttuurin juurilla käsittelee eurooppalaisen/länsimaalaisen kulttuurin idästä saamia vaikutteita. Kirja keskittyy pääasiassa kuvailemaan länsimaiden vaikutteita idästä, idän länsimaista saamien vaikutteiden kuvailu jää vähemmälle.

Kirja on kiinnostavasti kirjoitettu ja täynnä mielenkiintoisia faktoja. Tiesitkö, että esimerkiksi kielemme sanat 'maskara', 'sokeri' ja 'kahvi' juontavat juurensa arabian kielestä? Kirja käsittelee muun muassa kielen, kirjoittamisen ja lukemisen taidon, uskontojen ja muun kulttuurin vaikutteiden vaihtumista. On yllättävää huomata, kuinka paljon kulttuurimme perustuukaan muinaisen Mesopotamian ja Egyptin kulttuureihin. Olin aiemmin kirjaakin ollut tietoinen, että Kreikan ja Rooman merkittävyyttä (ajatus siitä, että länsimainen kulttuuri olisi lähtöisin antiikin Kreikasta ja Roomasta) on liioiteltu, mutta silti monet faktat yllättivät minut.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti! Lähi-itä ja sen historia voi kuulostaa tylsältä, mutta sitä se ei ole.

Unto Parvilahti - Berijan tarhat
(Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954)

Kirjan kirjoittaja kuuluu niin sanottuihin 'Leinon miehiin' - jatkosodan päätyttyä 1944 Suomessa valtaan pääsivät kommunistit Neuvostoliiton kanssa tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti. Kommunistinen sisäministeri Leino luovutti laittomasti Neuvostoliittoon parisenkymmentä miestä, jotka olivat suurimmaksi osaksi Neuvostoliitosta länsimaihin loikanneita venäläisiä. Monet miehet palasivat myöhemmin takaisin Suomeen, samoin Parvilahti - hän kirjoitti lähes kymmenvuotisesta vierailustaan Neuvostoliittoon kirjan Berijan tarhat, josta ehdittiin ottaa 11 painosta, ennen kuin presidentti Kekkonen taipui Neuvostoliiton painostuksesta kieltämään kirjan.

Parvilahti muistaa matkansa yksityiskohtaisesti - kielitaitoinen mies on tavannut Neuvostoliiton vankiloissa monia aikansa kuuluisuuksia ja vaikutusvaltansa menettäneitä henkilöitä. Täyteen ahdetut vankilat, kidutuskeinot, ilmapiiri, jälkeen jäänyt kehitys länsimaihin verrattuna ja joka paikassa rehottava rikollisuus antavat synkän kuvan kommunismin luvatusta maasta. Toisaalta Moskovan hulppeaa keskustaa ja hyvinvoivaa kansanosaa, virkamiesten ryhmää, sivutaan. Lopulta Stalinin kuolmena (1953) myötä kirjoittaja pääsee vapaaksi vankilakierteestä ja lopulta pois Neuvostoliitosta vetoamalla henkilökohtaisesti ulkoministeri Molotoviin.

Kirja antaa tyhjentävän kokonaiskuvan elämästä nyt jo olemasta lakanneessa Neuvostoliitossa - lisäksi se tarjoaa runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietynlaisen tarinankin sisusta, toivosta ja uskosta oikeudenmukaisuuteen. Parvilahti kokee kovia, mutta loppujen lopuksi selviytyy ja pääse pois. Tämäkin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Stacy Schiff - Kleopatra

Kleopatra on tuntunut itsestäni aina mielenkiintoiselta hahmolta, vaikkakin se saattaa johtua pitkälti Elisabeth Taylorin seksikkäästä olemuksesta Kleopatra-elokuvassa. Ostin Kleopatran elämää sivuavan kirjan, sillä ajattelin viimein tutustua naiseen kunnolla, ja kun kirjakin sattui olemaan tarjouksessa kympillä Suomalaisessa kirjakaupassa. Ostopäätös kannatti - tänä vuonna lukemistani kirjoista Kleopatran elämänkerta saattaa olla jopa paras ja mielenkiintoisin lukemani teos.

Kleopatra VII ei ollut ainoastaan vain länsimaalaisen populaarikulttuurin hahmo, vaan hän on oikeastikin ollut myös merkittävä, vaikutusvaltainen ja olemuksessaan todennäköisesti jumalainen hahmo elinaikanaan. Hän on ollut aikansa rikkain henkilö maan päällä (muinaisen Egyptin valtio toimi oikeastaan hyvin samanlaisesti kuin Neuvostoliitto - kaikki omaisuus kuului/meni valtiolle eli sen hallitsijalle eli Kleopatralle) ja kaksi aikansa vaikutusvaltaista roomalaista rakastui häneen.

Häikäilemättömyydessään hän surmasi kaksi veljeään eliminoidakseen vallasta kilpailijat. Hän oli viimeinen faarao, joka syntyi jumalattarena, siinä missä monet aikalaiset (esim. Julius Caesar) haaveilivat kohoavansa jumalan asemaan. Hän nosti Egyptin valtakaudellaan uuteen loistoon ja kuollessaan vei sen tuhoon.

Kirja sisältää ehkä jopa maailmanhistorian vaikutusvaltaisimman naisen elämän lisäksi tietoa antiikin ajan Egyptistä: Aleksandria on ollut hydrauliikaltaan ja arkkitehtuuriltaan jotain uskomattoman upeaa. Eliitin elämä on ollut juhlivaa. Kleopatra sotkeutui myös nousevan Rooman valtakunnan sisäpolitiikkaan, joten kirjassa kerrotaan myös Rooman kehityksestä (johon Egyptillä on ollut valtava vaikutus) ja sen sisällissodista (joihin Kleopatralla on ollut valtava vaikutus).

Kirja voi olla hieman historiaa popularisoiva teos, mutta sanoisin sen olevan kiinnostavuudessaan ehdottomasti lukemisen arvoinen!
(okay olen nyt sanonut jokaista historiallista kirjaa kiinnostavaksi, mutta ne kaikki ovat tosiaan sellaisia olleet! :D)

Dean Koontz - Pako
***½

Tim Carrier, tavallinen kivenhakkaaja, saa väärinkäsityksen myötä tietää, että hänelle tuntematon nainen aiotaan murhata. Tim tekee päätöksen, joka vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi: hän päättää etsiä naisen käsiinsä ennen murhaajaa ja pelastaa tämän. Nuori nainen nimeltä Linda Paguette löytyy nopeasti, ja tästä alkaa pakomatka tappajalta, jolla näyttää olevan viranomaiset ja ylivertainen teknologia käytettävissään.

Jännitys/kauhu/toimintakirja Pako on runsaissa käänteissään ja nopeissa tapahtumissaan taattua Dean Koontzia. Kirjallisuutta harrastava, tavoiltaan sivistynyt ja siisteyttä arvostava erikoislaatuinen murhamies Krait on myös mielenkiintoinen persoona, joka tuo tarinaan oman omalaatuisen sävähdyksensä. Kirja vastaa sen aikana herättämiin kysymyksiin lopussa, mutta toisaalta loppu on hieman tyypillinen Koontzille - "loppu hyvin, kaikki hyvin, ei seuraamuksia vaikka minä hyvis nyt satuinkin tekemään jos jonkinlaisia rikkomuksia itsekin tarinan aikana".

Robin Cook - Perimä
***-

Tutustuin Robin Cookin tuotantoon, kun Kirjatorissa (kuopiolainen kirjakauppa) oli tarjolla kolme pokkaria kymmenellä eurolla. Valitsin kaksi Cookin teosta kiinnostavien takakansitekstien perusteella ja edellä arvioidun Koontzin teoksen.

Perimässä kuolinsyytutkija Jack Stapleton painii perheongelmiensa ja vaihtoehtolääkitsemisen parissa. Häneen ottaa yhteyttä opiskeluaikainen ystävä, arkeologi Shawn Daughtry ottaa yhteyttä Jackiin, sillä hän laittomissa kaivauksissaan Vatikaanin Pietarinkirkon alla saattanut löytää jotain, mikä voisi horjuttaa kristinuskon perusteita - hän uskoo löytäneensä Neitsyt Marian maalliset jäännökset. Soppaan sekoittuu New Yorkin arkkipiispa James O’Rourke, joka on samoin Jackin opiskeluaikainen kaveri.

Tarina etenee mielenkiintoisesti - Cookin kirjat ovat itselleni ensimmäisiä, jossa lääketieteellisiä faktoja yhdistetään kiinnostavasti tarinaan, joten näitä lukiessa voi myös oppia jotain. Aluksi vaikuttaa siltä, etteivät kaksi kirjan juonta liity toisiinsa kovinkaan kiinteästi, mutta lopussa ne punoutuvat kiinnostavasti yhteen. Toisaalta loppu on osittain pettymys: kirjan lähestyessä loppuaan kaikki tuntuu keskeneräiseltä ja asia ratkaistaan hieman tylsästi ja ennalta-arvattavasti.

Kirja on hyvä ja Cookin lääketieteellinen fiktio on mielenkiintoinen, mutta ennalta-arvattava loppu kolhaisee muuten kiinnostavaa tarinaa. Lisäksi kirjassa on pienet epäuskottavuutensa, kuten Vatikaanin kaivauksia käsittelevä osuus (kuinka todennäköistä on, että joku oikeasti onnistuisi kaivamaan ja salakuljettamaan pois kokonaisen luuarkun Vatikaanista?).

SPOILERS ON: Parin keskeisen hahmon tappaminen lopussa ja "mitään maailmaa mullistavaa ei tapahtunutkaan" -lopetus olivat siis itselleni pettymys. / SPOILER OFF

Robin Cook - Hoitovirhe
***

Tohtori Craig Bowmanin potilas kuolee tohtorin käsiin. Pääasiassa luulosairaaksi luokiteltu potilas onkin saanut yllättäen aidon sairaskohtauksen. Bowman saa asiasta hoitovirhesyytteen, joka ajaa hänet masennuksen partaalle. Kuolinsyytutkija Jack Stapleton kutsutaan Bostoniin auttamaan, sillä hänen sisarensa on Craigin vaimo. Tutkiessaan luulosairaan potilaan Patience Stanhopen kuolemaa Jack tutustuu Craigin hämärään luksusklinikkaan, jossa potilaat laitetaan jonoon maksykykynsä perusteella. Hän on myös vähällä päästä hengestään.

Verrattuna Perimään, Hoitovirheen aihe on rajatumpi. Kirjan tarina on mielenkiintoinen, lääketieteen yhdistäminen fiktioon on taas kerran toimiva idea. Tässä tarinassa myös amerikkalainen oikeussalikäytäntö tulee varmasti tutuksi. Craig on hahmona toisaalta sympaattinen, sillä hän joutunut kokemaan ikävyyksiä. Toisaalta hänen narsistinen puolensa herättää ärsytystä. Tunteiden herättäminen on aina hyvä juttu.

Huonojakin puolia löytyy: osa kysymyksistä jää auki (kauniimmin sanoen lukijan oman mielikuvituksen varaan), samoin myös loppuratkaisu hoitovirheoikeuden käynnissä on ennalta-arvattava.

Cookin kirjat vaikuttavat kuitenkin mielenkiintoisilta ja aion tutustua niihin myöhemmin lisää - hänellä olisi paljon potentiaalia, mikä jää osittain saavuttamatta ainakin näissä kahdessa kirjassa. Kokonaisuudessaan Hoitovirhe on hyvä, viihdyttävä lukukokemus.

Karua huomata, että elämäni on oudon tyhjää lukion loputtua. Mieleni tekisi vaahdota koko ajan ja saada itseni stressaantumaan jostain projektista tms, mutta kun ei ole mitään! Yhtä aikaa olo on vapaa ja jotenkin tyhjä.

Okay pääsykokeet olis mutta ei kiinnosta. : D

Päivät ovat jotenkin mahtavan vapaita kun voi vaan käydä lenkillä, etsiä töitä ja asuntoa verkkaiseen tahtiin, lukea hyviä kirjoja. Kun yhteiskuntaopin skriivaukset olivat ohi olin onneni kukkuloilla ja totesin, että loppuisipa lukio joka päivä.

Vapaudessa on mahtavaa erityisesti se, että nyt on aikaa lukea ja opiskella jotain, mikä ei lukion oppisuunnitelmiin kuulu. Olen tutustunut Lähi-idän historiaan ja antiikin ajan Egyptiin. Loppujen lopuksi opetussuunnitelmat ovat pahin este oppimiselle, hmm.

(tämäkin päivitys hyvä esimerkki siitä ettei elämässä tapahdu mitään hoh : D)

Suvaitsevaisuus on ollut jo pitkään päivän sana: 2000-luvulla ihmisten asenteet monia vähemmistöjä kohtaan ovat parantuneet. Rasismi on suuripiirteisesti vähentynyt. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat olleet tapetilla monta vuotta, ja joskus todennäköisesti myös Suomeen tulee uudistettu avioliittolaki, joka sallii homoparien avio-oikeuden.

On kuitenkin eräs vähemmistö, jota kohtaan suhtautuminen on kuluneiden vuosien aikana muuttunut huonommaksi. Vähemmistö on suuri, noin neljännes suomalaisista. Vähemmistö on myös varsin uusi, sillä ennen kyseinen väestönosa oli enemmistö. Kyse on uskovaisista: vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 27% suomalaisista uskoo kristinuskon Jumalaan, siinä missä ennen Jumalaan uskovien osuus oli enemmistö kansasta.

Osittain uskovaisia kohtaan osoitetun suvaitsevaisuuden vähentyminen on tapahtunut toisia vähemmistöjä kohtaan suunnatun hyväksynnän myötä. Kun homoseksuaalien oikeuksia on haluttu parantaa ja äänekkäimmät uskonnolliset tahot ovat vastustaneet asiaa, asenteet uskovaisia kohtaan ovat koventuneet. Lisäksi ateismista ja uskontovastaisuudesta on tullut omanlaisensa trendi tieteellisen maailmankuvan suosion noustessa.

Koventuneet asenteet ovat osittain ymmärrettäviä: uskonnolla on perusteltu vuosisatojen saatossa esimerkiksi afrikkalaisten orjuuttamista Amerikkaan, ja nykyisin uskontoa on käytetty tekosyynä siihen, ettei kaikilla ihmisillä (esim. homoparit) kuuluisi olla samoja juridisia oikeuksia.

Tulee kuitenkin muistaa, että Suomessa vallitsee uskonnonvapaus, mikä on kansalaisen perusoikeuksia. Tätä oikeutta ei pidä polkea ja vähätellä, sillä uskonvapaus on hieno yhteiskunnallinen arvo, josta täytyy pitää kiinni jatkossakin. Kaikkialla maailmassa uskonvapautta ei ole vieläkään. Siellä, missä uskonvapautta rajoitetaan, rajoitetaan kohta sananvapauttakin.

Suvaitsemattomuutta ei kuitenkaan tarvitse suvaita: esimerkiksi Päivi Räsänen on joutunut arvostelun kohteeksi aivan syystä. En tarkoita, että uskonnolla perusteltu suvaitsemattomuus kuuluisi hyväksyä, vaan sitä, että yksilön uskonto/maailmankatsomus pitää kyetä hyväksymään. Kaikki eivät ole varmasti uskon asioista samaa mieltä, eikä tarvitsekaan olla, mutta erilaisia maailmankatsomuksia on tärkeää osata arvostaa. Omasta uskovaisuudestaan pitäisi myös pystyä puhumaan avoimesti, mikä ei kuitenkaan erityisesti nuorten maailmassa näytä toteutuvan.

Uskovaisiakin kohtaan liittyy tietynlaisia stereotypioita. Täytyy muistaa, etteivät kaikki uskovaiset ole terrorisoivia fundamentalisteja, vaan täysin tavallisia, mielipiteissään maltillisia ihmisiä. Muun muassa homojen avioliittoa koskevassa keskustelussa tyypilliseksi esimerkiksi 'hullusta hihhulista' on noussut kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, mutta tällainen totuus on yksipuolinen. Ajoittain tässä keskustelussa tehty kahtiajako "homoihin/homomyönteisiin" ja "uskovaisiin/homokammoisiin" on hyvinkin stereotypinen ja keinotekoinen: on olemassa uskovaisia homoja, eivätkä kaikki uskovaiset suhtaudu homojen avioliitto-oikeuteen kielteisesti. Todennäköisesti suuri / suurin osa uskovaisista suhtautuu asiaan myönteisesti, mutta konservatiivisempi laita on äänekkäämpi.

Suvaitsevaisuus on sitä, ettei asioista tarvitse olla samaa mieltä eikä kaikkien tarvitse olla samanlaisia, mutta silti ihmiset voivat hyväksyä itsensä. Ei tarvitse tuntea vetoa samaan sukupuoleen, jotta voisi hyväksyä homoutta. Ihminen voi hyväksyä toisen erilaisen ihonvärin, vaikkei itsellä samaa pigmenttiä olisikaan. Samoin ei tarvitse uskoa, jotta voisi hyväksyä toisen uskovaisuuden.

En itse usko jumalkäsitteeseen enkä kuoleman jälkeiseen elämään, muttei minulla ole mitään sitä vastaan, jos joku uskoo. Sen sijaan uskolla perusteltua vihaa tai toisten polkemista niin minulla kuin kenelläkään muulla ei ole mitään velvollisuutta hyväksyä.

---

http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/2468/suomalaisten_usko_jumalaan_ja_kristillisiin_oppeihin_on_vahentynyt
- Teksti on osa pääsiäisenä julkaistavaa tekstisarjaa, jossa pohditaan uskontoa/ateismia. Katso toki myös aiempi teksti "1: Millaiseen Jumalaan oikein uskomme?"

(Pääsiäisen aikaan olen tavannut pohtia uskontoon ja ateismiin liittyviä kysymyksiä. Viime vuodelta teksti "Ateismi on tehnyt itsestään uskonnon" sai aikaan paljon keskustelua.)

Kristinuskon Jumala on maailman uskontojen kirjon kaikista jumalista suosituin - ainakin noin puolet maailman ihmisistä uskoo kristinuskon Jumalaan, kun otetaan huomioon, että kristityt, juutalaiset ja muslimit uskovat itse asiassa samaan jumalolentoon. Kristityt eivät useimmiten tiedä Allahin olevan sama kuin kristinuskon Jumala, mutta sen sijaan muslimit ovat asiasta paremmin tietoisia - heidän uskonnossaanhan kristinuskossa Jumalan Poikana esiintyvä Jeesus kuvataan vain profeettana.

Millainen on tämä Jumala, jonka vaikutuspiiriin kuuluu välittömästi puolet kaikista ihmisistä ja epäsuorasti käytännössä koko maailma?

Jumalan "syntymisen" tapahtuma-aikaa on hankala arvioida, mutta se tapahtui tuhansia vuosia sitten Välimerellä. 900-luvulla eKr Jahvelle oli rakennettu jo temppeli Jerusalemiin. Alun perin Jahve syntyi Välimeren ja Lähi-idän monijumalaisessa kulttuurissa, jossa käsitteisyys yksijumalaisuudessa oli käytännössä tuntematon. Jahve oli nähtävästi aluksi merkitykseltään vähäinen sodan jumala.

Juudealaisille Jahve oli todennäköisesti alkuun yksi jumala toisten joukossa, kunnes ajan mittaan siirryttiin pitämään Jahven ja Israelin kansan liittoa erityisenä. Jahve kohosi pääjumalaksi, muttei muiden jumalien olemassaoloa aluksi kiistetty - on arveltu, että muut jumalat esiintyivät Jahven rinnalla vielä pitkään.

Myöhemmin syntyi käsitys, että Jahve on ainoa oikea jumala. Tämä on luonut pohjan kristinuskon ja islamin monoteistiselle jumaluuskäsitteille.

Vanhassa Testamentissa Jumala nähdään nykyisenkin käsityksen tavoin rakastavana ja armollisena, mutta myös sotaisana ja kostavana. Moosekselle antamissaan käskyissä Jumala kehottaa tappamaan homoseksuaalit ja kivittämään aviorikoksen tehneet. Vanhassa Testamentissa on kertomuksia israelilaisten Jumalan käskystä suorittamista kansanmurhista. Tämä Jumalan julma puoli näkyy myös muissa Abrahamilaisissa uskonnoissa - niin kristinusko kuin islamkin ovat pyrkineet leviämään aggressiivisesti, eikä verenvuodatukselta olla vältytty.

Ensimmäisissä juutalaisten teksteissä ei tunnettu käsitettä Saatana: myöhemmin olento, josta kaikki paha lähtee, omaksuttiin toisista uskonnoista. Alun perin paha oli lähtöisin hyvän tavoin Jahvesta. Pahan luominen hyvän rinnalle oli osa luomistyötä.

Kristinuskossa Jumala eroaa hieman juutalaisten Jahvesta: kristinuskossa Jumala on kolminainen (Isä, Poika, Pyhä henki), kun taas juutalaisuudessa korostetaan Jumalan olevan tiukasti yksi. Voidaan kuitenkin katsoa, että Jumala uskontojen välillä on sama, kristinuskonhan ei pitänyt muodostua uudeksi uskonnoksi, vaan sen piti vain viedä juutalaisuutta eteenpäin: nykyiset juutalaiset tulkitsevat vieläkin odottavansa Messian/Vapahtajan ensimmäistä saapumista, kun taas kristityt odottavat Pojan (Jeesuksen) toista tulemista.

Juutalaisessa uskossa ei ollut varsinaista pelastusoppia, mutta kristinuskossa ja islamissa pelastuksella, kuoleman jälkeisellä elämällä, on suuri merkitys. Juutalainen usko syntyi aikana, jolloin Välimeren uskonnoissa vallitsi aate "tässä hetkessä" elämisestä. Jo ennen kristinuskoa Välimeren uskontoihin oli omaksuttu piirteitä kuoleman voittamisesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä - esimerkiksi kreikkalaisen mytologian jumalatar Afroditen vierailu kuolleiden Manalassa yrittäen pelastaa Adonis. Juutalaisuudesta syntynyt kristinusko seurasi siis oman aikansa tietynlaista "uskontojen trendiä".

Kristinusko pysyi pitkään maan alla. Ajoittain Roomassa vainotut kristityt olivat pieni vähemmistö, ja uskontoa harjoitettiin kiellon vuoksi salaisesti. Kristinusko oli itse asiassa antiikin Roomassa vain yksi monista Lähi-idässä syntyneistä pelastususkonnoista. Saattaisimme aivan hyvin kuulua esimerkiksi gnostilaisuuteen tai mithralaisuuteen. Keisari Konstantinus Suuri julisti Rooman valtakuntaan uskonvapauden vuonna 313 ja myöhemmin vuosisadan lopussa kristinuskosta tuli valtakunnan ainoa sallittu uskonto.

Nykyisin kristinuskon Jumala on armahtava, kiltti ja rakastava. Viimeisimmän sadan vuoden aikana yleistynyt lempeä jumalkäsitys on kuitenkin kaukana esimerkiksi keskiajan Jumalasta. Nykyisin monet käsitykset siitä, mikä on syntiä, ovat hyvin liberaaleja verrattuna keskiaikaan, jolloin jopa peseytyminen tulkittiin "Jumalan kuvan pilaamisen" takia synniksi. Erityisesti evankelisluterilaisessa kirkossa korostuva ajatus "kaikki pääsevät taivaaseen, jos vain uskoo Jumalaan" on samoin vielä varsin tuore juttu. Aiemmin oli itsestään selvää, että vain uskollisimmat ja kilvoittelevimmat pääsisivät kuoleman jälkeen Jumalan tykö.

---

- Merkittävimpänä lähteenä on käytetty Jaakko Hämeen-Antillan erinomaista Lähi-idän ja Euroopan keskinäistä kulttuurivaikutusta tarkastelevaa kirjaa "Mare nostrum". Muina lähteinä internetin syöverit (lue: Wikipedia, sorry olen laiska).
- Kommentointi, mahdollisista virheistä huomauttelu ym on tervetullutta.