IRC-Galleria

Salatut elämät, sarja, jota vielä sen aloittaessa 90-luvulla mainostettiin niin, että sen tapahtumat "voisivat tapahtua missä tahansa tuikitavallisessa kerrostaloyhtiössä", aloitti viime viikolla uuden tuotantokautensa. Kuten missä tahansa tuikitavallisessa kerrostaloyhtiössä, keväällä tapahtumat jäivät siihen, kun tuikitavallisessa kerrostalossa asunut tuikitavallinen väärennetyillä lääkärinpapereilla toiminut monitoimilääkäri Katariina järjesti tuikitavallisen hyväntekeväisyysgaalan, joka päättyi ammuskeluun tuliaseilla.

Eräs sarjan hahmoista, Paula Lepistö (tunnettu myös ex-miehensä Lassen sukunimellä Sievinen), otti pippaloissa osumaa sen verran pahasti, että vaipui koomaan. Lääkärit ovat arvioineet, ettei Paula koskaan palaa ennalleen. Tekisivätkö sarjan tekijät hannasalinit uudestaan, vai onko Paulalle odotettavissa pelastusta?



Paula, minä uskon sinun selviävän. Muistellaanpas menneitä, olet käynyt läpi paljon pahempaakin.

• Paulan nuorin tytär kuolee 18-vuotissynttäreillään, minkä myötä tapahtuu kuolleen tyttären yksinhuoltajana toimivan poikaystävän vauvan omiminen itselleen ja Paukun mielenterveyden rappeutuminen.
• Salasuhde narsisti-psykopaatti-sekoboltsi Aaroeeroiiroon, joka telkeää Paulan syrjäseudulla omistavansa talon ulkokellariin.
• Paula tappaa ystävänsä Lauran kanssa Aaroeeroiiron (joka on esiintynyt kaiken aikaa identtisenä kaksoisveljenään Aaroeeroiirosönkkönä) kahden jälkimmäisen hääyönä työntämällä kyseisen hullun parvekkeelta alas.
• Paula joutuu elävältä haudatuksi viimeisillään raskaana olevana verstaan lankkulattian alle hautaajan kuollessa myöhemmin illalla ravintola Kentaurin räjähtäessä ilmaan kesken häiden.
• Aaroeeroiiron äiti kidnappaa Paulan ja Aaroeeroiirosönkön lapsen Severin, suistuu auton kanssa tieltä ja tappaa Severin onnettomuudessa, mutta paljastuukin, että mahdollisesti kuolleista noussut tai muuten vain kuolemansa lavastanut Aaroeeroiiro onkin hengissä ja yrittänyt viedä lasta maasta. Paula lähtee tämän mukaan saadakseen lapsensa takaisin.
• Mielisairaalareissuja on takana useampikin, viimeisimmän jälkeen mielisairaalasta pakeneminen.

Kaiken tämän jälkeen joku pikku ammuskelu ja kooma tuntuvat pisaroilta valtameressä. Oma elämäni on Paulan laiffiin verrattuna perkeleen tylsää. Tuollaistako tavallisilla ihmisillä on?

Joka tapauksessa, uskon vakaasti Paulan selviytymiseen tästäkin kriisistä. Ehkä Aaro palaa ja on saanut poissa ollessaan Jeesuksen supervoimat ja parantaa Paulan koomasta vain kidnapatakseen tämän? Ehkä Ulla Taalasmaa paljastuu parantajan kykyjä omaavaksi mystikoksi ja lähtee Indonesiaan etsimään Talen ja Hellu Kuulan kanssa Paulan parantamista varten yrttejä (tästähän saisi hyvän spin-offin sarjaan).

Tsemppiä Paula! I believe in you. <3

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/09/parane-pian-salkkari-paula.html

Ah tässä taas Pertin kaa olusilla! – at Kurvipub [kuva] 12 tykkästä.
Olipas taas hyvä lenkki, kyllä näissä maisemissa kehtaa juosta! [kuva] 37 tykkäystä.
Työpäivä päättyy lounaalla hyvässä seurassa supernaisteni kanssa. Haasteita takana ja uudet odottavat taas huomenna. Time to enjoy! [kuva] 18 tykkäystä.
Elokuun ihQutusbiisi on tällä kertaa tässä! 0 tykkäystä.

Ihmiset jakavat elämäänsä sosiaalisessa mediassa (tai somessa, kun tällainen sanahirviö mentiin keksimään) hyvin avoimesti: parhaimmillaan olen saanut lukea omien tuttavien ripuleista, aamiaisista, tavallisista työpäivistä. Arjen lisäksi raportoidaan myös juhlaa: valmistumisia, syntymäpäiviä, perjantain bileitä. Paljon jakaville näyttäisi olevan myös vastapainonsa: osan lärvikirjakäyttäytyminen koostuu neljästi vuodessa vaihdettavista profiilikuvista ja kaverien tekemistä tagauksista.

Huomasin eräänä päivänä, että raportit ripuleista tai vihreistä räkäpalleroista ovat viimeisen parin vuoden aikana kadonneet – ainakin omasta uutisvirrastani. Ei siinä, en kaipaa niitä takaisin (en todellakaan – älkää please aloittako uudestaan, en halua tietää yhtään enempää!), mutta on mielenkiintoista huomata ihmisten oppineen käyttämään lärvikirjoja ynnä muita alustoja fiksummin kuin ennen.

Aalto-yliopisto kertoi tuoreeltaan julkaistussa tutkimuksessaan, että ihmiset arvostavat Facebookin käyttäjissä aitoutta. Ihmiset haluavat antaa myös itsestään aidonoloisen kuvan, mutta ovat valmiita teeskentelemään saadakseen itsensä esitettyä oikeassa valossa. Sopivan kuvan antamisen vuoksi ihmiset saattavat jättää kuuntelematta vaikkapa tiettyjä kappaleita, jottei rakennettu olemus rapautuisi kaverin huomatessa last.fm -palvelun kautta toisen kuunnelleen jotain väärää. Samoin henkilöbrändiin käypiä kappaleita saatetaan soittaa tarkoituksella. Uskoisin, että ilmiö näkyy myös Facebookissa, johon musiikkipalvelu Spotifyn voi yhdistää.

Koska Facebookin rooli toisille suunnattavan minän rakentamisessa näyttäisi olevan yhä merkittävämpi, ehkä tämä selittää myös ripulistoorien katoamisen. Ne voivat antaa pieninä arkisina ja ikävinä asioina realistista kuvaa elämästä, mutta se ei tarkoita, että annettu kuva olisi sopiva. Elämä ei ole oikeasti kovin hehkeää, mutta eihän sitä tarvitse kaikille kertoa.

Kukaan ei pakota meitä raportoimaan elämästämme muille, mutta satumme vain tekemään niin. Ehkä sisällön tuottaminen ja toisten sisällöstä tykkääminen käsitetään eräänlaiseksi yhteydenpidoksi ihmisiin. Ehkä ne ovat muistutus siitä, että hei, minä olen olemassa. Joka tapauksessa kyseinen tapa on oiva keino rakentaa minuutta: sisällönhän voi vapaasti valita. Ihmiset valvovat, yksi jakaa ja valvoo muita takaisin.



Ajoittain esiin nousee kauhuskenaarioita valvovasta yhteiskunnasta, joka kyttää kansalaisiaan valvontakameroin ja mittarein, sääntelee ja kieltää. Näitä kauhukuvia voi nähdä niin dystopiakirjallisuudessa, foliohattujen nettikeskusteluissa kuin myös vakavissa yhteiskunnallisissa tulevaisuudenpohdinnoissa. Ehkei kuitenkaan ole tullut huomattua, ettei valvontaan tarvita laeilla ja säännöksillä kontrolloivaa pakkoyhteiskuntaa: Facebook ja muu sosiaalinen media tekevät sen valtiovallan puolesta. Olemme itse luoneet järjestelmän, valvovan isoveljen, jolle raportoimme tekemisistämme ja joka myös kontrolloi käytöstämme.

Media, mainostajat ja yritykset miettivät jatkuvasti, miten saada ihmiset tykkäämään kohteista yhä enemmän. Verkkolehdet viilaavat otsikoitaan yhä tarkemmin tietyn kaavan mukaisiksi kokeilemalla, minkä otsikon takainen kirjoitus saa eniten katsontakertoja (mainostuloja) ja tykkäyksiä. Tietoa tärkeämpää on tunne ja sen välittäminen. Samaa tekevät myös tavalliset, Facebookia käyttävät ihmiset: omaa käytöstä ja julkaisuja kontrolloidaan paremman kiinnostavuuden ja sopivamman minäbrändin rakentamisen vuoksi. On arveltu, että ihminen saattaa sosiaalisen median myötävaikutuksesta valita jopa lenkkipolkunsa: ketä houkuttelee kämäinen Kehvon kuusimetsätie, kun hölkkäämässä voi käydä komeammissakin maisemissa? Kuva lenkkeilijän huikeammista maisemista kallioineen ja laaksoineen voi tuoda enemmän tykkäyksiä kuin yksitoikkoisen tylsä, hämärä soratie.

Jokainen kaveriensa lenkkeilypäivityksiä nähnyt voi huomata esimerkin osuvaksi. Komeista kalliomaisemista jaetaan kuvia, sumuiset mäntymetsät eivät kiinnosta. Myös lenkkireittien maisemat ovat osa arjen juhlaa ja hienoutta – sitä, millä voi luoda sopivaa kuvaa muiden nähtäväksi. Kukin käyttäjä on tuote, jonka näyteikkunana toimii Facebook-profiili. Aalto-yliopiston tutkimus kertoo samaa: koska soitettavat kappaleet ovat julkisia, käyttäjä kuuntelee epämääräisen oikean kuvan rakentamisen paineen alla sopivaa musiikkia. Eräs oma tuttavani laittoi Spotifyn kappalesoittonsa salaiseksi siksi aikaa, kun laitoin Frederikin musiikkia soimaan.

Entä onko salille tai lenkille mukavampi lähteä, kun siitä kertoo kaikille ja saa kannustusta tykkäyksistä? Jäisikö kuohuviinilasillinen tilaamatta tai kahvikakku leipomatta, jos siitä ei voisi kertoa eteenpäin? Samalla likehuoraukseen herätessä alkaa pohtia myös omaa käytöstään: kun hain alastonmallin töihin viime syksynä, eräs ensimmäisiä ajatuksiani oli myös idea kiinnostavasta blogimateriaalista. Olisinko kokeillut koko hommaa, ellei minulla olisi ollut käytössä somea, jonne voin uuden työnkuvani myötä rakentaa kuvaa itsevarmasta, estottomasta ja uutta kokeilevasta ihmisestä?

Tiedämme jo nyt, että Facebook voi tutkitusti vaikuttaa algoritmien valikoimalla newsfeed-sisällöllä käyttäjänsä tunne-elämään joko positiivisesti tai negatiivisesti: tulevaisuudessa tullaan toivottavasti näkemään yhä enemmän tutkimustietoa siitä, miten tykkäyksien tavoittelu ohjaa käyttäytymistä ja jopa koko elämän kulkua.

---

// teksti blogistani, linkin takana myös täydellinen lähdeluettelo http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/08/sosiaalinen-media-valvova-silma.html

Oma musa mansikka, ihQutusbiisi mustikka.

Elokuussa ihQuinta on Volbeat featuring Sarah Blackwood - Lonesome Rider. Törmäsin jokin aika sitten kappaleeseen Radio Rockilla ja sain jostain syystä käsityksen, että se olisi The 69 Eyesia. Kuuntelin koko bändin tuotannon läpi, enkä valitettavasti löytänyt (tätä) hyvää biisiä muiden laulujen joukosta. Onneksi Lonesome Rider tuli vastaan eräissä bileissä. Kappale on menevä ja sanat ovat hyvät. Tällaista lisää!



// http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/08/elokuun-ihqutusbiisi.html

Vuosien saatossa suomalaisille on tuputettu Tipatonta tammikuuta, jonka aikana kannustetaan olemaan juomatta alkoholia ollenkaan. Viime syksynä joku hippi keksi polkaista pystyyn Lihattoman lokakuun, jonka ideana oli saada ihmiset kokeilemaan lihatonta ruokavaliota yhden kuukauden ajan. Saa nähdä, uusitaanko Lihaton myös tänä vuonna. Muitakin kuukausittaisia tempauksia on tehty: miesten pitäisi kasvattaa marraskuun ajaksi itselleen Movember-viikset.

Pystyn näkemään jo seuraavan askeleen ihmisiä kontroll- ei ku kannustavissa kuukausissa: tervetuloa, Seksitön syyskuu.

Alkoholi on paha. Tippa tappaa, kroppa rapistuu, rahaa palaa. Liha on paha. Proteiini tappaa, kroppa rapistuu, rahaa palaa. Kummatkin kuukaudeksi kiellettävät asiat ovat nautintoa tarjoavia. Eikö seksi sopisi tähän ryhmään loistavasti kolmanneksi? Sekin on kivaa ja tekee elämästä elämisen arvoista. Elämme maailmassa, jossa valtio pyrkii kontrolloimaan kaikkea kivaa säännöksillään ja muu yhteiskunta syyllistävillä "hei vittu aattele nyt vähän oot paha ihminen ku joit tuon oluen tammikuussa" -tempauksillaan, joten eiköhän kielletä hus pois tämäkin vain.

Seksi ei tee pidemmän päälle hyvää ihmiselle. Seksikumppaneihinsa kiintyy, mikä johtaa useimmiten parisuhteisiin. Parisuhteet ovat terveydelle vaarallisia: ne aiheuttavat mustasukkaisuutta ja erot voivat johtaa vakaviinkin masennusoireisiin. Lisäksi ihmisen kunto laskee parisuhteessa: monet tajuavat suhteessa ollessaan, ettei ulkonäöllä tai yleiskunnolla ole enää samalla tavoin väliä. "Mullahan on jo seurustelukumppani, miks vitussa menisin lenkille kun voin juoda kaljaa sohvalla?"

Seksistä seuraa monia ikäviä jälkioireita: sukupuolitauteja, mahdollisia repeämiä intiimipaikoissa, morkkista yhden illan jutuista, lapsia... Asioita, joita kukaan ei kaipaa. Jos seksi, parisuhteet ja rakkaus keksittäisiin nykyaikana, ne kiellettäisiin oikopäätä terveydelle vaarallisina. Totta kai seksin kohtuukäyttö voi olla jopa hyväksi (pieninä annoksina siitä saa kätevän pikkuisen liikuntatuokion) terveydelle, mutta useimmiten tämä lihallinen ilottelu johtaa liiallisuuksiin.

Seksi maksaa aikaa ja rahaa. Itsetyydytys ei ole tätä parempi vaihtoehto. Mies, mieti vuodessa runkkaamiseen käyttämääsi aikaa. Jos vedät käteen kerran päivässä viiden minuutin ajan, vuodessa olet masturboinut yli 1700 minuuttia eli 28 tuntia. Mieti, jos käyttäisit tämän ajan esimerkiksi merkityksettömän sisällön tuottamiseen 26 lukijan paskablogiin, olisit paljon tyytyväisempi elämääsi. Nainen, mieti vuodessa dildoihin ja vibraattoreihin käyttämiäsi rahoja. Jos ostat kymmenen dildoa vuodessa, kahdessasadassa vuodessa olisit säästänyt viidenneksen keskihintaisesta omakotitalosta Savossa.

Iltarunkut, ihan vaan pientä hiplailua, pari suihinottoa, yöpano... Oletko miettinyt, kuinka paljon aikaa seksiin menee viikossa? Entä vuodessa?

Tee sinäkin parannus ja elä syyskuu selibaatissa. Nyt on elokuu, mutta voit aloittaa jo tänään.

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/08/vapise-tipaton-tammikuu-taalta-tulee.html
tipaton.fi

Novellini Juo kuin viimeistä päivää osallistui vuoden Nova 2014 -novellikilpailuun. Valitettavasti teksti ei menestynyt kilpailussa. Alkuperäinen versio tekstistä on kirjoitettu jo lokakuussa 2012, mutta tällöin tiettyjen yksityiskohtien selittämisessä oli uskottavuusongelmia. Nyt tieteelliset yksityiskohdat on pyritty selittämään tarkemmin, hiotummin, ehkä jopa uskottavammin. Novelleitani enemmän lukeneet kaverini ovat pitäneet tätä eräänä parhaimmistani.

Koska teksti on pitkän liian Galleriaan, sen voi lukea:
http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/08/juo-kuin-viimeista-paivaa.html

Ilta viilenee
Puiston varjois lunta satelee
Valkokankaan pari suutelee
Mä antaisin mitä vaan jotta
Jotta se ois mullekin totta
Ei rakkaus oikeesti noin mee
Yritin, mut minkäs sille tekee
Ei elämästä elokuvaa saa

Rakastuin ja jouduin pettymään
Taas silmäin mun päätyvät vettymään
Sulle sielustain kaiken annoin
Samalla aina huolta kannoin
Kuinka paljon oisin voinut antaakaan
Mut joskus tulee mutkia matkaan
Ei elämästä elokuvaa saa

Ei kuvakulmii ei miljöötä
Ei nasevia repliikkejä
Lavastus näyttää niin halvalle
Näyttelijät ovat amatöörejä
Tarvetta ois taustamusalle
Ei laatudraamaa vaan saippuaa
Ei elämästä elokuvaa saa

Aamu valkenee
Pariskunta sängys heräilee
Valo verhoista kurkistelee
Sen oon oppinut ettei noin käy
Loputont onnee ei mulle näy
Kunpa hän yhä rakastais mua
Ilon kyynelii seuraa itkua
Ei elämästä elokuvaa saa

Kurkottelin kuusenlatvoja
Mut kapsahdin kohti katajia
Hetken hehkuin, lumous loisti
Mut eromme kaiken sen poisti
Kerroin kuinka oon onnessain
Nyt joudun vetää kaiken takas vain
Ei elämästä elokuvaa saa

Ei kuvakulmii ei miljöötä
Ei nasevia repliikkejä
Lavastus näyttää niin halvalle
Näyttelijät ovat amatöörejä
Tarvetta ois taustamusalle
Ei laatudraamaa vaan saippuaa
Ei elämästä elokuvaa saa

En itke, en naura, ehk joskus oon kunnossa
Me ei oltukaan kuin parit Disney-leffoissa
Oon varma, kun lähdin, hän varmaan havahtui
Baby
Olin parasta mitä sulle koskaan tapahtui

Ei kuvakulmii ei miljöötä
Ei nasevia repliikkejä
Lavastus näyttää niin halvalle
Näyttelijät ovat amatöörejä
Tarvetta ois taustamusalle
Ei laatudraamaa vaan saippuaa
Ei elämästä elokuvaa saa

// http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/07/ei-elamasta-elokuvaa-saa.html

”Hyväksyn toki heteroseksuaalisuuden, mutta kyllä minua ihmetyttää aina, mikä siinä pillussa joitakin miehiä niin kiinnostaa. Mitä siinä on? Itseäni ainakin puistattaa pelkkä ajatuskin heteroaktista. Hyi! Onhan pepussakin ikävät puolensa, sieltähän tulee paskaa, mutta pillu, sehän on vielä pahempi. Kiimatippoja, kusta, verta... PIENIÄ IHMISIÄ!”

”Jaaha, taas Jaanan piti mennä mainostamaan ja mainitsemaan työpaikalla olleensa mökillä aviomiehensä kanssa. Ei helvetti, onko sitä heteroutta pakko aina korostaa? Miksi täytyy aina ilmaista erikseen, että sattuu olemaan naimisissa juuri miehen kanssa ja on itse nainen? Onko sellaista pakko tuoda esille kaikkien meidän homojen, biseksuaalien, aseksuaalien ja panseksuaalien keskuudessa? Minusta paljon parempi ilmaisu olisi esimerkiksi puoliso, jolloin sukupuoli jäisi sopivasti piiloon, eikä tuota heteroutta tarvitsisi niin alleviivata. Jos ei muuta, niin ainakin Jaana voisi käyttää ilmaisua sulhanen, vaikka sekin on vahvasti toisen sukupuolta korostava termi. Aviomies on siinä mielessä kuitenkin pahin ilmaisu, että siinä erityisesti sanotaan MIES. MIES. AVIOMIES, AVIOMIES, MINÄ OLEN VITTU HETERO.
Aviomiehen lisäksi pitää tietty muistuttaa heteroseksin sivutuotteesta, lapsista. Lapset sitä ja tätä, meidän heteroiden tuottamat lapset, TE HINTIT ETTE NIITÄ SAA. En minäkään pakota ketään katselemaan mieheni illalla revittelemää ja arastavaa persereikääni, vaikkei tämä seksin lopputuote ole sekään lapsien tavoin kovin miellyttävä juttu.”

”Kävelin yksi päivä ihan normaalisti ihan tavallisen kaupungin keskiarvoisessa keskustassa, kun vastaan käveli niiiiiin stereotyyppinen heteromies kuin olla ja voi. Toisessa kädessä se piti naisensa kätöstä, toisessa avattua kaljaa. Hiukset olivat leikattu hieman korvat ylittäviksi, housut olivat siniset farkut, paitana oli huppari. Ruskeat hiukset, siniset silmät, kasvoissa aika näkyvästi sänkeä. Hiukset laitettu geelillä sipaisten, mutta heteronomaisen huolimattomasti. Hartiat olivat leveät ja kroppa näytti lihaksikkaalta. Ohi kävellessä tunsin kevyen haiskahduksen hikeä ja tuoksauksen deodoranttia. Minulla ei ole mitään heteroita vastaan, mutta onko sitä pakko tuoda esille noin stereotyyppisesti? Heterous on kuitenkin moniulotteisempi käsite kuin maskuliininen, lihaksikas heteromies kalja ja nainen kädessä. Heteroiden keskuudessa on myös ei-niin-heteromaisia heteroita, jotka eivät arvosta tällaista naurettavaa stereotypiaa.”

”Kävin eräs päivä DTM:ssä ja näin siellä hieman hämmentävän näyn: heteropari, siis tyttö ja poika, olivat tanssimassa siellä aivan muina miehinä. Osa katsoi hieman hämmästellen, mutta suurin osa vaikutti suhtautuvan asiaan tyynesti. Mitä ihmettä? Piti oikein katsoa lähempää, jos kyseessä olisikin vain homopari, jonka toinen osapuoli näyttää vastakkaiselle sukupuolelle, mutta ei, heteroita ne olivat. Ei siinä, hyväksyn heterouden, mutta tuntuihan se vähän hassulta. Vaatii ehkä sulattelua. Hyvä, että heteroiden oikeudet alkavat toteutua ja hetskuparit uskaltavat esiintyä julkisesti yhdessä.”

”Toisinaan kyllä tulee miettineeksi, miksi näihin Salkkareihinkin pitää nykyisin tunkea niin paljon tuota heteroseksuaalisuutta. Näytetään kaiken maailman isabellaholmien häitä ja tuolla Jirilläkin on sutinaa sekä Katarinan että exänsä Heidin kanssa. Pitääkö tuota tuputtaa oikein useammalla kuin yhdellä heteroparilla? Ennen vanhaan henkilöhahmot vain asuivat saman talon alla tv-sarjassa ja seksikohtaukset jätettiin kuvaamatta, lapsia kyllä syntyi. Aku Ankassa on tehty fiksusti ja selitetty jokainen lapsihahmo sisaren- tai veljenpoikana, jolloin hahmoa ei automaattisesti luokitella seksiä harrastavaksi heteroksi. Mutta nuo Salkkarit... Samoin Ismokin näyttäisi vokottelevan sekä tuota Kuulan Hellua että ex-vaimoonsa yhtä aikaa samassa hyväntekeväisyysgaalassa juuri ennen kuin joka hetero ammutaan jonkun homoterroristiryhmän myötä kuoliaaksi.”

”Isä oli aivan raivona, kun kerroin kaiken. Vein kumppanini Paavon käymään meillä ensimmäistä kertaa, söimme päivällistä, totesin kesken syönnin seurustelevamme... ja siitäkös elämä alkoi. Isä karjui, että tuo pitäisi heittää ulos täältä. 'Perkelettäkö sinä meidän tytärtä vokottelet!' Paavo lähti kiusallisen hiljaisuuden vallassa kuluneen ruokailun jälkeen, riitelimme lisää. Itkin aivan helvetisti. Isä kertoi koko ikänsä olettaneen minun olevan lesbo ja kertoi olevansa niin pettynyt. Lähdin ulos, istuin pihamme omenapuun alle ja annoin jo tyrehtyneiden kyynelvirtojen avautua uudestaan. Padot murtuivat. Kuulin yllättäen takaani askeleita: toinen isäni lähestyi minua ja istuutui viereeni. Hän sanoi, että oli aina jotenkin aavistanut, että olisin hetero. Kuulin häneltä kannustavimmat ja kauniimmat sanat mitä olen ikinä kuullut: 'Mira, vaikka isäsi onkin järkyttynyt, hän hyväksyy sinut omana itsenäsi. Me molemmat hyväksymme sinut juuri sellaisena kuin olet. Voit tuoda kotiin kenet tahansa. Olkoon poikaystäväsi sitten vaikka Frederik, meille tärkeintä on, että olet onnellinen kumppanisi kanssa.' ”


Entä jos Ismo olisikin järkyttynyt enemmän tyttärensä heteroudesta kuin poikansa Kallen homoudesta?

”Voi, kuinka kovasti haluaisin itselleni oman heterobestiskaverin! Olisi niin mahtavaa, kun olisi viimein kaveri, jonka suhteen voisi olla varma, ettei toinen tuntisi minuun vetoa. Tavallisesti tulee käytyä omien kavereideni kanssa shoppailemassa ja bilettämässä klubeilla, mutta heterokaverin kanssa voisin käydä miehekkäästi kaljalla tai vaikkapa rautakaupassa. Heterokaveri antaisi tyylivinkkejä autoni takaspoileriin liittyen ja katsoisi, etten lähtisi kaupungille ihan minkä tahansa kuntoisella kaaralla. Voisin valittaa heterokaverilleni miesongelmistani, ja hän ei keskeyttelisi turhaan, sillä problemani eivät kiinnostaisi häntä paskaakaan. Tärkeintä on puhuminen. Ehkäpä joskus saan vielä oman heterokaverin!”

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/07/jos-heteroista-puhuttaisiin-kuin.html

Omaa lahjakkuuttaankin enemmän ihmiset sokaistuvat omasta lahjattomuudestaan.

IhQutusviisu ei tule kello kaulassa.

Heinäkuun ihQutusbiisi on Lily Allenin Sheezus-albumin kappale Take My Place. Yleisesti ottaen Allenin tuore levy oli itselleni pienoinen pettymys, sillä musiikki oli lähempänä valtavirtaa, Allenin ironia helppoudessaan kuuntelijaa aliarvioivaa ja sanoitukset eivät yhtä moniulotteisia kuin aiemmalla tuotannolla. Take My Place on eräs levyn positiivisista poikkeuksista. Voisi jopa sanoa, että se on likaisen ja limaisen simpukan sisällä oleva helmi.

Take My Place on haikea, voimakas elektroninen balladi, jossa lauletaan elämän epäreiluudesta. Sanoituksen on arveltu viittaavan laulajattaren pari vuotta sitten tapahtuneeseen keskenmenoon. Tekstiin voi samaistua helposti: eikö meistä jokainen ole kokenut elämässään joskus sellaista tuskaa, että toivoisimme jonkun toisen voivan ottaa paikkamme?

Kappaleen utuinen äänimaailma muistuttaa uusista biiseistä eniten vuonna Lily Allenin aikaisempaa, 2009 julkaistua It's Not Me, It's You -levyä, jota pidän itse hänen tuotantonsa parhaimmistona. Take My Place on raikas laulu ilman turhaa sälää. Jokainen sana sattuu ja jokainen ääni koskettaa. Toivottavasti kappale ymmärretään julkaista singlenä radiosoittoon kaikkien ihmisten iloksi.



If I could then I would scream
I'd wipe the tears off of my face
Wake me up if it's a dream
This is more than I can take
I'd give everything I own
If someone else could take my place
Will someone else please take my place?

Lily Allen on ollut ihQutuksessa aiemminkin: maaliskuussa 2009 kappaleella The Fear.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/07/heinakuun-ihqutusbiisi.html

Työstä kuin työstä voi saada jotain irti niin halutessaan. Sairaalasiivouksen parissa tämän kesäni viettäneenä uteliaisuuttani innostin erään osaston henkilökuntaa ottamaan meikäläisestä näytteen ja selvittämään kromosomistoni. Näytteeni laitettiin viljelyyn, värjättiin ja eräs laboratorionhoitaja analysoi tulokset luppoaikanaan. Voisi sanoa, että olen nyt varmasti mies, sillä 44 autosomin (sukupuoleen vaikuttamattoman kromosomin) lisäksi perimästäni paljastuu X- ja Y-sukupuolikromosomit. Hahaa, nyt enää kukaan ei voi haukkua mua miksikään neidiksi!


Minä: Katohan mitä tässä on! Mitäs huomaat?
Mutsi: Ne ovat kirjoittaneet sinun nimesi kahdella E:llä.

Perimän kannalta sukupuoli määräytyy isältä saadun sukupuolikromosominn mukaan: äidiltä (XX) lapsi saa toisen X-sukupuolikromosomin, isältä (XY) taas joko X:n tai Y:n. Ensimmäisen kuuden viikon ajan sukupuolirauhasten aiheet ovat alkioilla/sikiöillä samanlaiset. Tämän jälkeen Y-kromosomin vaikutuksesta kehitys johtaa miehen kiveksiin. Tarkemmin sanoen Y-kromosomissa sijaitsevan SRY-alueen koodaama TDF-transkriptiotekijä vaikuttaa Sertolin solujen (eli kivesten siementiehyiden) esiasteessa. Tämän jälkeen kivesten kehittymiseen osallistuu myös autosomaalisten kromosomien geenejä, mutta "lähtölaukaukseen" tarvitaan Y-kromosomin SRY-geeni. Y-kromosomin puuttuessa sukurauhasten aiheen ydin surkastuu ja kuoriosaan muodostuvat munasolujen kantasolut.

Sukupuolen määräytyminen ei ole kuitenkaan yksinkertainen "joko XX eli nainen tai XY eli mies" -asetelma. Joskus SRY-alue voi siirtyä meioosissa (virheet solujen ja sukusolujen jakautumisessa ovat yleisiä: ilman niiden tuomia muutoksia evoluutiotakaan ei tapahtuisi) X-kromosomiin tai jopa kadota kokonaan. Joskus sukusoluun voi päätyä useampi X- tai Y-sukupuolikromosomi: esimerkiksi XXY- ja XYY-miehet ovat mahdollisia, jopa suhteellisen yleisiä.

En ole aina ollut täysin varma omasta sukupuolestani: vaikka pippeli tuolla jalkovälissä näyttäisi retkottavan, olen pitänyt mahdollisena XXY-mieheyttä. Muun muassa naismainen lantio, ei kovinkaan maskuliiniset kasvonpiirteet, lyhyt istumakorkeus ja rasvan kertyminen lantion ja rintakehän alueelle ovat XXY-miehille tyypillisiä piirteitä. Toisaalta kromosomistoni tutkinut hoitaja totesi, että olisin liian lyhyt XXY-mieheksi: useimmat ovat pitkiä, ainakin yli 180-senttisiä, siinä missä itse olen vain 175-senttimetrinen. No, nyt siihenkin on saatu varmuus: tavallisia ollaan.


Erkin koodi.

Ihmiset päätyvät kromosomistotutkimuksiin silloin, kun sikiössä huomataan jotain outoa tai kun jo syntyneen lapsen kehitys näyttäisi poikkeavan tavallisesta. Myöhemmällä ikää hedelmättömyys voi olla syy hakeutua tutkimuksiin, sillä esimerkiksi osa XXY-miehistä on steriilejä tai ainakin siittiöiden tuotanto voi olla heikompaa. Kromosomistotutkimuksissa voidaan kiinnittää huomiota kromosomien trisomiaan: parin sijasta kromosomeja onkin kolme. Esimerkiksi 21. kromosomin trisomia aiheuttaa Downin syndrooman, 16. trisomia johtaa useimmiten keskenmenoon, sukupuolikromosomien trisomiaa olenkin jo selostanut. Lisäksi huomiota saavat kromosomien raidat: kussakin kromosomissa on tietty määrä tummina näkyviä raitoja, ja poikkeukset raitojen määrissä eivät välttämättä ole yksilön terveyden ja kehittymisen kannalta hyväksi. Yksittäisiä geenejä ei testata tällä menetelmällä.

Käytännössä kromosomisto saadaan näkyville ottamalla verinäyte. Itseäni vampyyri puraisi käsivarresta. Noin 1 millilitra verta menee viljelyyn muutaman päivän ajaksi: PHA (phytohemagglutinin) aktivoi valkosoluja jakaantumaan, samoin kuin ne jakaantuisivat esimerkiksi flunssan aikana. Mitoosin (solujen jakautumisen) alkupäässä DNA:n rihmarakenne poistuu ja kromosomit asettuvat solussa selvemmin nähtäviksi pareittain riveihin.

Mitä kromosomistokuvista voidaan sitten nähdä? Ei paljoa, mutta minun voidaan sanoa olevan mies (1), jolla ei ole kromosomistossaan poikkeamia (2). Ei tuosta tiedosta haittaakaan ole, tulipahan opittua hieman lisää uutta ihmisen biologian parista, ennen kaikkea nähtyä tutkimusta käytännössä eikä vain teoreettisesti kirjasta. Onhan se siistiä nähdä oma perimänsä: oman elämänsä pohjarakenteet, Erkin rakennuspalikoiden koodit.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/07/todistetusti-mies.html