IRC-Galleria

Uusimmat blogimerkinnät

Selaa blogimerkintöjä

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Euroopan unionilta alkaa käydä aika vähiin uuden perustussopimuksen hyväksymiseksi. Nykyinen Nizzan sopimus muun muassa määrittelee unionin toimialakehyksen, joka voi käsittää enintään 27 jäsenmaata. Useiden jäsenneuvottelujen ollessa käynnissä 27 jäsenmaan minimi luo paineita uuden sopimuksen hyväksymiselle, sillä unionissa on jo 25 jäsenmaata. Monet muutkin seikat puoltavat sitä, että joko Lissabonin sopimus tai jokin muu vastaava perussopimus pitää saada jokaisen jäsenmaan ratifioimaksi mahdollisimman pian.

Lissabonin sopimus on jälleen ajankohtainen asia, sillä Eurooppa neuvosto kokoontuu 11-12.12. Siellä pohditaan strategioita, miten Lissabonin sopimus voitaisiin ottaa käyttöön, vaikka irlantilaiset äänestivätkin sopimusta vastaan kansanäänestyksessä.

Sopimus olisi Suomen ja demokratian kannalta hyvä

Mielestäni Lissabonin sopimus olisi Suomen edun mukainen, sillä se lisäisi kansalaisten vaikutusvaltaa eikä Suomen päätäntävalta häviäisi, vaikka muutoksia sisältyykin perussopimukseen.

Uudistussopimuksen myötä määräenemmistöpäätösten lisääminen voi toki muodostaa uuden tilanteen kannatuksen etsimiselle, mutta Suomen mahdollisuudet saada oma tahtonsa läpi EU:ssa pysyvät ennallaan. Samoin on komissaarien määrän vähenemisen kanssa. Komissaareja tulisi olemaan 2/3 osaa jäsenmaiden lukumäärästä, kun nyt jokaisella maalla on omat komissaarinsa. Komission jäsenten paikat kiertävät tasapuolisesti jäsenvaltioiden välillä niiden koosta riippumatta ja sen takia tälläkään ei ole vaikutuksia Suomen valta-asemaan.

Parlamentin valtaa sopimus kasvattaisi. Joidenkin mielestä parlamentin vallan kasvattaminen heikentää Suomen asemaa, sillä näin käydessään valta olisi pois ministerineuvostolta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että parlamentti on kansan valitsema ja näin ollen sen vallan kasvattaminen menee ohi yksittäisten maiden edun. On myös esitetty mielipiteitä, että suuret maat jylläävät ministerineuvostossa vielä enemmän kuin parlamentissa. Parlamenttia suojaavat eri poliittiset ryhmittymät, jotka puolustavat jäsentensä etuja.

Jäsenmaiden kansallista päätäntävaltaa yritetään kasvattaa EU:ssa. EU on huomannut itsekin, että tietyissä asioissa on parempi, että jäsen maat saavat kansallisesti päättää asioista. Lissabonin sopimukseen sisältyy niin sanottu punainen kortti, jota kansalliset parlamentit voivat käyttää keskeyttääkseen komission ajaman uudistuksen, jos asiasta päättäminen heidän mielestä kuuluu jäsenmaille. Kortin käyttäminen vaatii taakseen 55 % jäsenmaista tai Euroopan parlamentin yksinkertaisen enemmistön.

Lissabonin sopimuksessa myös kritisoitavaa

Kansalaisten vallan kasvattaminen on yksi Lissabonin sopimuksen tavoitteista. Sopimukseen sisältyykin mahdollisuus kansalaisaloitteen tekoon. Sinänsä ajatus on hyvä, mutta aloitteen tekemiseen vaaditaan vähintään miljoonan eri jäsenvaltiota edustavan kansalaisen allekirjoitus. Miljoona on sen verran iso määrä allekirjoituksia, että en tiedä kuka ja miten tuollaisen aloitteen saa ikinä aikaiseksi. Luulisi, että vähempikin määrä olisi riittänyt.

Vaikka EU:sta ei ole, ainakaan virallisten esitteiden mukaan, tarkoitusta tehdä liittovaltiota vaan valtioiden välinen liitto, on Lissabonin sopimus kieltämättä yksi askel kohti liittovaltion tapaista vahvaa yhtenäisyyttä. Suurimmat tätä kehitystä eteenpäin vievät Lissabonin sopimuksen kohdat ovat se, että unionista tulee oikeushenkilö, perusoikeuskirjasta tulee oikeudellisesti sitova ja se että EU:n päämiesten Eurooppa-neuvostosta tulee uuden sopimuksen myötä virallisesti unionin varsinainen toimielin.

Uskon että jos ja kun EU:sta tulee oikeushenkilö, se tulee muuttamaan EU:n roolia paljon enemmän kuin arvataankaan tai uskalletaan kertoa. Oma kantani on se, että oikeushenkilön asema on hyvä asia, mutta kritisoin sitä, että asian merkitystä ei ole tarpeeksi korostettu. Kehitys ei ole pelkästään huono asia, sillä on monien EU jäsen maille tärkeiden asioiden eteenpäin viemiseksi on hyväksi, että juuri EU maat kaikki yhdessä sitoutuvat päämääriin. Oikeusaseman saavuttaminen tarkoittaa, että unioni voi ottaa ja saada oikeuksia ja velvollisuuksia kansainvälisissä sopimuksissa. Samalla toteutuu yksi Suomen pitkäaikaisista tavoitteista, EU:n liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Aikaisemmin unionilla ei ole ollut toimivaltaa liittyä sopimukseen.

Perusoikeuskirjan oikeudellinen sitovuus ei tule vaikuttamaan Suomeen millään tavalla, sillä Suomessa perustuslaki määrittelee samat kansalaisten perusoikeudet ja vapaudet. Lähinnä kritiikki perusoikeuskirjan oikeudellisen sitovuuden osalta kohdentuu periaatteeseen. Asiaa on rinnastettu EU:n perustuslakiin, mutta sen toimivalta on todellisuudessa paljon suppeampi.


Saako EU oman presidentin?

Mielenkiintoiseksi Lissabonin sopimuksen tekee se, että sopimuksen myötä Eurooppa neuvostosta tulee unionin varsinainen toimielin. Eurooppa-neuvostolle tulee pysyvä puheenjohtaja, niin sanottu presidentti, joka valitaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi kerrallaan. Toinen uusi virka on EU:n ulkoasioiden- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, joka vastaa unionin ulkosuhteista ja edustamisesta kansainvälisillä areenoilla. Korkea edustaja toimii sekä komissiossa että neuvostossa, koska molemmilla on roolinsa unionin ulkosuhteiden alalla.
Kansalaisia on peloteltu presidentti nimellä ja myös sillä, että Neuvoston puheenjohtajuus häviäisi mailta presidenttiyden myötä. Neuvoston puheenjohtajuus säilyy toistaiseksi nykyisen kaltaisena eli jokainen jäsenvaltio hoitaa puheenjohtajuutta vuorollaan 6 kuukauden ajan.
EU ei ole saamassa presidenttiä sellaisessa mielin kuin me esimerkiksi tasavallan presidentin roolin koemme. Lähinnä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan toimiaika pidentyy ja henkilöstä aletaan käyttämään nimeä presidentti.
Suurempi ongelma uusien virkojen suhteen on niiden osittainen ja mahdollinen päällekkäisyys. Sekä presidentin, että ulkoasioiden- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan (järjetön nimi muuten) tehtäväkuviin kuuluu EU: ulkopolitiikka. Lisäksi komission puolella on puheenjohtaja ja ulkosuhteista vastaavia komissaareja. Kysymys kuuluu: kuka näistä henkilöistä tulee johtamaan EU:n ulkopolitiikka, kuka puhuu ja edustaa milloinkin. Mistään ei näihin asioihin saa vastauksia vielä.
« Uudemmat - Vanhemmat »