Krisiä piti vielä viimeisenä kesänä jahdata ympäri pihaa, sitä ei voinut koskaan ottaa vakavasti, vaikka ilme oli Ripalla niin melankolinen, varsinkin Anttoniin verrattuna.
Sitten jouluna, Kris vain väsyi. Sen hengitys alkoi rohista. Se ei enää syönyt ja meni ulos makamaan kauimpaan nurkkaan, lähelle porttia, aivan kuin odotellen jotakuta hakemaan sitä...Krisiä yritettiin syöttää, mutta se yökki kaiken pois. Yritettiin auttaa, mutta mikään ei tuntunut parantavan Ripan oloa. Jouluaatto meni ihan ohi, pelon ja epävarmuuden takia. Kaikki olivat Ripan lähettyvillä aivan hiljaa, silmät vetisinä.
Hieman ennen uutta vuotta, 28. päivän aamuna, Krisin hengitys lakkasi. Olimme ajatelleet kutsua eläinlääkärin pistämään piikin, kun Kris ei ollut edelleenkään syönyt eikä juonut, laihuus paistoi hetkessä siitä läpi. Muistan, kun olin samassa huoneessa juuri sillä hetkellä. Heräsin sohvalta aivan yllättäen, ja kuuntelin kuinka hiljaista siinä huoneessa oli. Vaistomaisesti käännyin katsomaan Krisiä päin. Äiti oli polvillaan lattialla sen vieressä, silitellen sen päätä. Äiti huomasi minun katsovan, käänsi katseen hetkeksi pois ja sanoi: - Kris lähti pois. Siihen se nukahti, ikiuneen, oma suuri pää suuren tassun päällä.
Muistan, kun olimme tyttöjen kanssa sopineet pyjamabileet juuri 28.päivän illaksi. Soitin Paulalle joskus aamupäivästä, ja kysyin saisinko tulla heille jo näin aikaisin. Muistan, kun heti pääsin heidän talonsa eteiseen, purskahdin itkuun. "Ripa on kuollut", sain vain sanotuksi.
Tuntui kuin olisin isoveljen menettänyt. Kuulostaa ehkä kornilta, mutta Kris oli minun kanssa juuri niiltä päiviltä lähtien, joilta muistan ensimmäiset tapahtumat elämältäni. Ripasta ei ole yhtään huonoa muistoa, mitä nyt kun se tappeli pari kertaa pahasti Anttonin kanssa. Mutta mikään ei saa minua sanomaan "Voi että mä vihasin Krisiä silloin kun..". Krisiä halaamalla poistui tuhat murhetta, enää ei yläasteen paskiaiset haitanneet.
Rantatuulen Kolumbus,
ikävä <3